Tuomas Gerdt haavoittui kolmasti taisteluissa, mutta ei sallinut vihollisten pilkkaamista – näin Mannerheim-ristin ritari muisteli sotilaan tunteita rintamalla - Kotimaa - Ilta-Sanomat

Tuomas Gerdt haavoittui kolmasti taisteluissa, mutta ei sallinut vihollisten pilkkaamista – näin Mannerheim-ristin ritari muisteli sotilaan tunteita rintamalla

Mannerheim-ristin ritari Tuomas Gerdt katselee Saimaan selkää. Jossain kaukana metsien takana siintää Karjala, josta Gerdtkin taisteli venäläisten kanssa ja haavoittui kolmasti. Silti ritari ei hyväksy vihollisen turhaa pilkkaa. – Mie en tykkää vanja-sanasta. Enkä ryssästä. He olivat sotilaita niin kuin mekin.

Tuomas Gerdt vuonna 2011 ja sota-aikaan.­

1.11.2020 19:46

Tämä juttu julkaistiin Ilta-Sanomien Marskin ritarit -erikoislehdessä marraskuussa vuonna 2011. Tuomas Gerdt kuoli kuntoutussairaalassa sunnuntaina 1.11.2020 kello 10.45. Hän oli kuollessaan 98-vuotias.

Talvisota on alkanut. Pieni vauva itkee märissä vaatteissa asumattomassa torpassa. On yö ja vauva on äiteineen saapunut hevoskyydillä Rantasalmelle, takana on vuorokauden evakkomatka. 17-vuotias rantasalmelainen sotilaspoika Kaiho Tuomas Albin Gerdt on saanut tehtäväkseen saattaa evakoita turvaan väliaikaiseen majoitukseen. Säälien poika katselee nuorta Laina-rouvaa, jolla on mukanaan vauvan lisäksi vain pari matkalaukkua.

– Se oli niin kylmä talo. Huonosti lämmitetty.

Gerdtistä tuntuu, ettei äiti vauvoineen voi jäädä sinne. Niinpä Gerdtin oma äiti hakee Lainan ja vauvan perheen kotiin.

– Miun äiti pani hellan uuniin puita, keitti kuumaa vettä ja laittoi lapsen kuiviin. Siinä nukuttiin sitten siskonpedissä pari vuorokautta.

Tuolloin, talvisodan alkupäivinä nuoren pojan oli vaikea ymmärtää, miten tyynesti kaikki evakot kantoivat taakkansa.

– Jollain lailla he olivat ihmeen rauhallisia. He eivät olleet vihaisia.

Vihan korvasi hätä ja luopumisen kipu. Sen kivun Gerdt ymmärtää paremmin vasta viisi vuotta myöhemmin. Silloin hänen tehtävänään on luovuttaa pala Karjalaa viholliselle.

Tuomas Gerdt olisi halunnut talvisotaan jo heti sen syttyessä, mutta 17-vuotiasta poikaa ei sotimaan vielä otettu. Sen sijaan Gerdtiä käytettiin apuna kotirintamalla. Tuo aika jätti nuorukaiseen lähtemättömät jäljet. Erityisen vavahduttava kokemus olivat suuret sankarihautajaiset, joiden järjestäjiin Gerdt Rantasalmella määrättiin. Talvisodassa meni kahden vuorokauden aikana rantasalmelaisesta pataljoonasta peräti 46 miestä. Oli vaikea katsoa, kun maahan laskettiin yksi toisensa jälkeen lapsuudentovereita.

Tuomas Gerdt vuonna 1943.­

– Siinä jos missä vahvistui se käsitys, että nyt meitä tarvitaan, Gerdt muistelee sotilasuransa alkua Lappeenrannan Lauritsalassa, jossa hän nyt viettää eläkepäiviään Lea-vaimonsa kanssa.

Vain kivenheiton päässä parin kodista tupruttavat savua Kaukaana tunnetun tehtaan piiput eli työpaikka, jota Gerdt palveli sotien jälkeen "neljäkymmentä vuotta ja yhden kuukauden".

20 kilometrin päässä on puolestaan Venäjän raja ja rajan toisella puolen paljon sellaisia seutuja, joista Gerdt muistaa jokaisen mäenharjanteenkin. Muistaa hän jokaisen taistelunkin, joka niistä harjanteista käytiin. Mutta mielellään hän ei niistä puhu julkisesti. Ei siksi, etteikö hänen mielestään sodasta puhuminen olisi tärkeää, päinvastoin. Gerdt on ilahtunut, että myös nuorta polvea historia kiinnostaa. Veteraanista itsestään on kuitenkin kiusallista olla liikaa esillä. Tähän haastatteluun suostumistakin Gerdt mietti hyvin pitkään.

– Olihan siellä paljon muitakin mukana kuin vain yksi ritari Tuomas Gerdt. En mie ollut yksin! hän korostaa.

Silti juuri tuota ritari Gerdtiäkin tarvittiin jatkosodassa. Erityisesti häntä tarvittiin Karjalan kannaksella niin sanotulla Ohdan lohkolla, jossa Gerdtin yksikkö, JR 7, kävi asemasodan ankarimpia taisteluita 20.–22. heinäkuuta 1942. Juuri noista taisteluista Gerdt palkittiin Mannerheim-ristillä: yhden ainoan vuorokauden aikana hän kantoi kuolettavasti haavoittuneen esimiehensä pois keskeltä tulitusta, otti viisi vankia ja johti hyökkäystä, kunnes haavoittui vaikeasti itsekin.

Taistelujen ytimessä oli mäenharjanne, joka oli nimetty Sevastopoliksi neuvostoliittolaisen laivastotukikohdan mukaan. Tuosta harjanteesta käytiin veristä kamppailua: vuoroin sen valtasivat suomalaiset, vuoroin venäläiset. Gerdt kaivaa esiin kartan ja sukeltaa melkein 70 vuoden takaisiin tapahtumiin. Sormi kulkee kartalla tottuneesti merkistä toiseen.

– Tuolla oli vihollinen, minun ryhmäni korsu oli tässä, tuon polun varressa... ja tässä oli komppanianpäällikön korsu. Tässä oli kapteeni Toffer, joka johti tätä taistelua.

Niin, kapteeni Caj Toffer. Hän oli talvisodan veteraaneja ja erittäin pidetty esimies, jota Gerdt syvästi arvosti. Toffer oli hieman vanhempi ja perheellinen: 30-vuotiaalla kapteenilla oli jo kaksi pientä lasta, joita hän rakasti yli kaiken. Lukuisia kertoja hän kertoi Gerdtille suloisista tyttäristään.

Tuona päivänä, 21. heinäkuuta Toffer valmistautui kolmanteen hyökkäykseen. Gerdt oli ollut aiemmissa hyökkäyksissä vapaaehtoisena ja vaatimalla vaati päästä mukaan tähänkin, vaikka aiempaan vastaiskuun osallistuneille oli luvattu lepovuoro. Toffer jakoi Gerdtille vielä viimeisiä ohjeita ja sitten suomalaiset aloittivat hyökkäyksensä kohti venäläisten valtaamia taisteluhautoja. Ja sitten se tapahtui. Tofferiin osui.

Tuomas Gerdt lappeenrantalaisella Luukkaansalmen sillalla. Kaukana vihreiden metsien takana, linnuntietä vain 20 kilometrin päässä ovat sodassa luovutetut maat ja Venäjän raja.­

– Tuli sellainen srapnelli, joka räjähtää ilmassa.

Gerdt toimi salamannopeasti. Hetkeäkään ajattelematta omaa henkeään hän syöksyi kapteeninsa luo. Vihollisen ankarasta tulituksesta välittämättä Gerdt nosti vakavasti haavoittuneen kapteeni selkäänsä.

– Korkein antoi voimia, että sain hänet selkääni. Hän oli iso ja kaunis mies, mutta silloin aika ruman näköinen.

Toffer oli elossa ja vielä tajuissaan, mutta mitään selvää hänen sanoistaan ei saanut. Kun Gerdt laski taakkansa ensiapumiehille, Toffer meni tajuttomaksi. Vammat olivat niin vakavat, ettei kapteenia pystytty pelastamaan. Toffer kuoli joukkosidontapaikalla.

– Voitte vain kuvitella tuntemukset, kun hän oli aina kertonut lapsistaan. Sillä hetkellä tuntui, että tässä on nyt tekemisen paikka.

Siihen tekemiseen Gerdt tarttui. Gerdt juoksi yhdyshautaa pitkin ja vyörytti johtamaansa hyökkäystä tuloksekkaasti eteenpäin. Mutta sitten konepistoolista loppuivat panokset.

– Sanoin lähetilleni, että nyt annat mulle lippaita ja rupesin niitä asentamaan.

Yhtäkkiä kulman takaa tuli yllätysvieraita.

– Juoksuhautaa pitkin tuli vihollisen viiden miehen ryhmä. Mie en hämmentynyt, miulla oli konepistooli kainalossa. Mie katoin heitä silmiin ja sanoin "Ruki ver" - ja he laskivat aseensa. Mie sain viisi vankia.

Gerdt jatkoi hyökkäystä. Takana oli uuvuttavia taisteluja, tuskin lainkaan unta, mutta nyt ei ollut aika pysähtyä. Paitsi kun oli pakko. Yhtäkkiä vihollisen srapnelli löysi tiensä hänen luokseen.

– Se osui minun selkään ja osa meni poskiontelon kautta suuhun.

Gerdt haavoittui erittäin vaikeasti. Hänet vietiin ensin tajuttomana joukkosidontapaikalle ja lopulta Helsinkiin, Tilkan sotilassairaalaan, jossa hänet leikattiin. Matka Helsinkiin oli rankka. Syödä hän ei voinut, eikä edes juoda itse, niinpä lotat puristivat kostutetusta sideharsosta varovasti vettä suuhun.

– Leikkauksessa pengottiin rautapala pois. Se on niin kuin minun rautaristi.

Nuori mies toipui kuukausien jälkeen, mutta kaikki sotavammat jättivät jälkensä. Kuulon kanssa on yhä pieniä ongelmia ja suuvamma on vuosien aikana oireillut rajuna nenäverenvuotona.

– En mie valita, mie tuun juttuun. Mutta kyllä tuo tyttö on monta veristä tyynyliinaa pessyt, Gerdt viittaa vaimoonsa Leaan.

Gerdt haavoittui jatkosodan aikana yhteensä kolmasti. Ensimmäisen kerran jo noin viikko sodan alkamisen jälkeen Parikkalan Tyrjässä.

Tuomas Gerdtillä on tallella kartta, joka kertoo Sevastopolista käydyistä taisteluista.­

– Mie sain luodin, joka särki oikean korvan. Se ei ollut niin hirveän vaikea, mutta olin heinäkuun sairaalassa, ennen kuin saivat sen ommeltua.

Viimeisen kerran hän haavoittui jo sodan loppuvaiheessa, ankarissa Siiranmäen taisteluissa kesäkuussa 1944.

– Lähettini haavoittui kylkeen ja minulta meni käsivarren läpi luoti.

Silti Gerdt ei koskaan ole katunut hetkeäkään, että ilmoittautui jatkosotaan.

– En yhtään kadu, että läksin vapaaehtoisena, vaikka haavoituinkin. Siinä saavutettiin tärkein, Suomen itsenäisyys. Vaikka alueita menetettiinkin, myö on sanottu jo alun perinkin, että saatiin torjuntavoitto.

Gerdt ei pelkää puhua sotilaan vaikeistakaan tunteista. Hän tunnustaa suoraan, kuinka avuttomaksi keskellä taisteluita itsensä joskus tunsi.

– Jostain sitä apua pyydettiin. Se ei ollut ehkä kaikille Jumala, mutta Luoja tai joku. Minullekin tuli usein mieleen äidin opettama iltarukous.

Joskus harvoin pintaan pulpahti vihakin.

– En mie tiedä, tunsinko vihaa. En mie ainakaan koko aikaa. Mutta silloin kun mie kannoin Tofferia turvaan ja tuli hänen lapset mieleen, niin ehkä hetkellisesti... Gerdt on pitkään vaiti.

– Ja joskus vastaiskua tehdessä, kun toiseen osui ja sitä koettaa valtimoa ja mitään ei tunnu. Ehkä sitä tunnetta voi sanoa vihaksi.

Vaikeata olikin käskeä omia miehiä koviin paikkoihin, kun ei koskaan tiennyt, kuka enää palaa takaisin. Ritari nousee yhtäkkiä kesken haastattelun tuoliltaan ja kävelee hitaasti työhuoneeseensa. Hän tulee takaisin kellastuneen lehtileikkeen kera.

– Mie haluan lukea tämän. Se osoittaa sen mielialan muutamalla rivillä.

Kädessä on talvisodasta kirjoittaneen Yrjö Jylhän kuuluisa runo. Se on kulkenut Gerdtin mukana vuosikausia. Vanhan ritarin ääni soi, kun hän lukee säkeen kerrallaan.

Niin vaikea teitä on lähettää tuonne

tutut kasvonne on, joka piirre ja juonne

ken teistäkin vielä hengissä palaa?

On katseeni hellä, mut käskyni kovat

mitä mielessä mietin, sen suuni salaa

sanat jäävättömät ovat.

Vaan vaikeampi on katsoa teitä,

takaisin tulleita, nääntyneitä:

vain puolet on jäljellä, puolet poissa,

te vedätte heitä nyt ahkioissa.

Ja jälkeen kaiken, minkä te koitte,

yhä vielä te hymyillä voitte.

– Niin vaikea teitä on lähettää tuonne... se on niin hyvin sanottu, Gerdt sanoo ja vajoaa mietteisiinsä.

Sota loppui aikanaan. Gerdt pääsi siviiliin 13. marraskuuta 1944 palveltuaan neljä vuotta, kun sotilaspoika-aikakin lasketaan.

Sen jälkeen alkoi uusi elämä. Gerdt kävi Mikkelissä kauppaopiston ja pääsi töihin Kaukaalle.

Lea ja Tuomas Gerdt olivat olleet yhdessä jo 66 vuotta vuonna 2011, mutta kujeilivat yhä kuin rakastunut nuoripari.­

Sotavuosien pelon ja vihan tilalle elämään tuli tunteista suurin: rakkaus. Kaunis lotta, voimistelijatyttö Lea vei ritarin sydämen Savonlinnan kasinon tansseissa. Yli 60 avioliittovuoden jälkeenkin pariskunta kujeilee toisilleen kuin nuoret rakastavaiset.

– Eiks se ollut niin, että sie olit kongaa tanssimassa kasinolla ja... ritari kiusoittelee vaimoaan.

– Eikun sinä olit! Lea tyrmää. Hän kertoo hymyillen, kuinka nuori Tuomas oli Lealle sanonut viettävänsä illan opintojen parissa.

– Meidän piti mennä yhdessä kasinolle, niin hän sanoi, että hänellä on englannintunti. Minä sanoin, että meillä on voimisteluharjoituksia, eli emme varmaan sinä päivänä tapaa. Kuitenkin sitten tyttöjen kanssa tuumasimme, että mennäänpäs kumminkin kasinolle, kun siellä oli orkesteri soittamassa. Niin tämähän veti kongaa siellä! Ei ollut missään englannintunneilla! Lea napauttaa ja molemmat nauravat.

Suhde syveni nopeasti. Kihlat hankittiin tammikuussa 1946.

– Mie kosin häntä – mutta en polvillani, kun anoppi oli vierellä, Gerdt tuumaa lakonisesti.

Naimisiin pari meni 9. kesäkuuta 1946. Gerdt myöhästyi omista häistään, mistä on syyttäminen urheilua. Gerdt pelasi nimittäin tosissaan pesäpalloa Savonlinnan Pallokerhossa 1940- ja 1950-luvuilla. Peli venyi liian pitkäksi ja sulhanen saapui kirkkoon kolme minuuttia myöhässä.

– Rovasti kysyi, miten peli päättyi. Mie sanoin, että me voitettiin.

– Sitä mie en kyllä muista, kehottiko hän suutelemaan. Se oli vähän jäykkäniskainen rovasti, Gerdt toteaa ilkikurisesti ja puolisoa naurattaa. Sitten he katsahtavat toisiinsa kuin olisivat jälleen kasinolla ja lattia kutsuisi tanssimaan.

– Hää on passannut miuta hyvin, tuo tyttö, Tuomas Gerdt sanoo lämpöä äänessään ja pukkaa vaimoaan kylkeen. Sitten hän supattaa:

– Mie oon hikoillut hänen alaisenaan 66 vuotta. Mie kutsun häntä vääpeliksi.

Pitkän avioliiton salaisuus on Gerdtin mukaan hänen korvassaan. Siellä on nimittäin sotavamman takia kuulolaite.

– Minä vältän riidat, kun minulla on tämä, hän osoittaa korvaansa.

– Jos vähänkin kehittyy eripuraksi, mie paan kiinni!

Pariskunnalle perhe on ilmiselvästi kaikki kaikessa. Lasten kuvia on kaikkialla ja vasta äskettäin saman pöydän ääressä istui neljä sukupolvea.

– Meillä on niin ihanat lapset ja lapsenlapset. Meillä on jo kolme lastenlastenlastakin eli olemme isoukki ja isomummi, Lea kertoo.

– Isoukki ja pieni mummi, Tuomas Gerdt korjaa ja nappaa siroa vaimoaan vyötäröltä.

Jatkosota on loppunut. Välirauhansopimus on allekirjoitettu 19. syyskuuta 1944, mutta joillakin sota vielä jatkuu. Rauhanehdoissa sovitut alueet on luovutettava Neuvostoliitolle, myös ne alueet, jota vihollinen ei ollut edes vallannut. Tähän tehtävään määrätään vänrikki Gerdt, jonka täytyy huolehtia, että Antrea, Jääski ja Enso luovutetaan sovittuina kellonaikoina.

Se on raskas työ. Gerdtin ryhmä ajaa polkupyörillä Kannaksella talo talolta varmistamassa, että suomalaisten kotien ovet ja ikkunat on lukittu.

Tuomas Gerdt sotilasasussa.­

Kaikkialla on autiota, paitsi eräällä sankarihautausmaalla. Kirvun suunnassa pieni joukko siviilejä on käynyt vastoin ohjeita jättämässä lopullisia jäähyväisiä talvisodan aikana kaatuneille. Niille haudoille ei koskaan enää ole paluuta.

Gerdtin miehet polkevat Ensoon. Perillä he nousevat pyöriltään. Rinnassa puristaa. Metri metriltä on jokaisesta maapalasta taisteltu ja nyt...

Jostain syntyy ajatus yhteisestä laulusta ja miehet veisaavat Jumala ompi linnamme. Yhtäkkiä paikalle ajaa venäläisiä sotilaita. Auto pysähtyy suomalaisten viereen. Sieltä nousee kaksi upseeria, jotka jäävät seisomaan ja kuuntelemaan laulua – ja ottavat lakit päästään.

– He kunnioittivat meitä sotilaina. Näin minä sen tulkitsin.

Gerdt komentaa miehensä takaisin pyörille. Venäläiset vetävät kättä lippaan.

Rajalla puomi nousee.

Juttua korjattu 1.11. kello 22.33 korjattu Gerdtin ikää.

    Osion tuoreimmat

    Luitko jo nämä?