Johanna Loponen, 45, kyllästyi Dubaihin ja osti pappilan Sonkajärveltä – koko elämä muuttui maaseudun rauhassa - Kotimaa - Ilta-Sanomat

Johanna Loponen, 45, kyllästyi Dubaihin ja osti pappilan Sonkajärveltä – koko elämä muuttui maaseudun rauhassa

Kun kaupungin vilinä vaihtuu maaseudun hiljaisuuteen, koko elämä voi mullistua. Viisi suomalaista kertoo elämänmuutoksestaan.

Päivi Härkin elämä vaihtui citysinkusta maatilanemännäksi.­

Sinkkuelämä kaupungissa vaihtui lypsykarjatilaan

– En ikinä olisi uskonut, että minusta tulee maalainen, maatilan emäntä. Mutta nyt vasta voin sanoa olevani onnellinen, Päivi Härkki sanoo.

Härkki asui ennen sinkkuna Pirkkalassa, Tampereen naapurikunnassa. Hän viihtyi kotipaikkakunnallaan, jossa oli kaupat ja palvelut lähellä, työmatka hoitui bussilla, ja keskelle luontoa pääsi lenkkeilemään. Härkki viihtyi hyvin kavereiden kanssa myös Tampereen yöelämässä.

Sinkkuelämä kaupungissa vaihtui lokakuussa 2018 täysin toisenlaiseen arkeen, kun Härkki rakastui nykyiseen mieheensä Jarkkoon. Mies asui lypsykarjatilalla Hämeenkyrössä.

Pian ensitreffien jälkeen Harkki lähti tutustumaan maatilaan, ja sille tielle hän jäi. Nyt naimisissa oleva pari odottaa jo toista lastaan.

– Kun lapset tuosta kasvaa, niin heillä on täällä tilaa juosta ja leikkiä. Ei tarvitse pelätä liikennettä tai mitään muutakaan, Härkki iloitsee.

–Alkuun pelotti olla lehmien kanssa lähikosketuksessa. Niillä on omat persoonansa jokaisella, Härkki sanoo.­

Maatilalla oli ennen ollut työntekijä, joka oli hoitanut lehmien kiimantarkkailut. Kun hän jäi pois töistä, tilasiementäjälle tuli tarve.

– Ajattelin sitten, että hemmetti, minä voin ruveta tekemään sitä. Siitä se lähti.

Parikymmentä vuotta toimistotöitä tehnyt Härkki päätti opiskella tilasiementäjäksi.

– En ollut sitä ennen navetalla pyörinyt. Alkuun pelotti olla lehmien kanssa lähikosketuksessa. Niillä on omat persoonansa jokaisella. Kun ne oppii tuntemaan, niin kyllä niiden kanssa pärjää.

Härkki ei ollut koskaan aikaisemmin ollut kovinkaan eläinrakas. Lapsuudenkodissa oli ollut marsu. Aikuisiällä hän ei halunnut lemmikkiä karvaamaan sohvia.

– Olin aina sanonut, ettei mulle mitään eläimiä.

Nyt Härkeilla on koira, kissa ja yli sata lehmää.

Tutuilta Härkki sai palautetta, että aika rohkea likka olet, kun lähdet täysin tuntemattomaan.

– Mies tuntui vaan heti oikealta, ja tämä oli niin erilaista työtä toimistohommaan verrattuna.

– Kun on huhkinut päivän maatilalla, ei tarvitse edes harkita salille lähtemistä.

Johanna Loponen muutti Dubaista Sonkajärvelle luonnon keskelle.­

Superrikkaiden suurkaupungista Pohjois-Savoon

Muuttaessaan perheineen Sonkajärvelle kuvataiteilija Johanna Loponen soitti koulun rehtorille ja kysyi, voiko lapset päästää yksin kävellen kouluun.

– Halusin tietää, tarvitseeko täällä pelätä susia. Niin vieraantunut olin suomalaisesta luonnosta, Loponen, 45, muistelee nauraen.

Koulu oli kirkonkylällä alle kilometrin päässä kotoa, joten huoleen ei ollut syytä.

Loponen oli viettänyt koko aiemman aikuisikänsä suurissa kaupungeissa. 18 vuotta Helsingissä, seitsemän vuotta Dubain miljoonakaupungissa Lähi-idässä.

Kesällä 2019 perhe muutti vajaan 4 000 asukkaan Sonkajärvelle Pohjois-Savoon. He ostivat seurakunnalta vanhan pappilan rakennuksineen ja ryhtyivät kunnostamaan päärakennusta kodikseen.

– Tein kaupat näkemättä paikkaa, intuition pohjalta.

–Nyt lapsiin alkaa jo tarttua Savon murre, Loponen sanoo.­

Elämä suurkaupungissa oli alkanut turruttaa. Loposen mies työskenteli Dubaissa suomalaisyhtiön palveluksessa ja matkusteli paljon. Loponen eli vapaana taiteilijana ja kotirouvana kolmen lapsen kanssa.

– Aurinko paistoi aina. Tuntui, että joka aamu heräsin samaan päivään.

–Täällä minusta tuntuu, että olen kotona, Loponen sanoo.­

Dubaissa valtaosa asukkaista on ulkomaalaisia.

– Expattien (ulkomaantyöntekijöiden) lapsista paistoi juurettomuus. Kun koulussa kysyttiin jotain heidän kotimaistaan, he eivät osanneet vastata.

Kun tuli tilaisuus muuttaa, Loponen ehdotti Suomea.

Sonkajärven pappilasta piti ensin tulla kesäpaikka, mutta Loposen sukujuuret vetivät perheen vakituisesti maalle. Loponen on lähtöisin naapurikunnasta Iisalmesta, ja Sonkajärvi on hänen äitinsä kotiseutua.

– Osa tutuista Dubaissa ja Helsingissä oli kauhuissaan. Että oletteko te hulluja, eihän siellä ole mitään.

Loponen aikoo tarjota pappilasta työskentelytiloja taiteilijoille. Vintille mahtuisi katsomo ja pieni näyttämö.­

Loposen mielestä Sonkajärvellä on kaikki tarvittavat palvelut.

– Pankki, apteekki, ruokakaupat ja hyvät liikuntamahdollisuudet. Vain viinikauppa puuttuu! Jos jotain ei saa täältä, sen voi tilata netistä.

Suurista kaupungeista hän kaipaa ravintoloita.

– Olisi joskus kiva syödä tosi hyvää ruokaa toisen tekemänä.

Yli satavuotiaan pappilan remontointi ja ylläpito vievät paljon aikaa. Sukulaisista on ollut iso apu.

– Täällä saa latoa liiteriin polttopuita, tilkkiä laipiota ja lämmittää puuhellaa. Tylsää hetkeä ei ole ollut.

Hän aikoo tarjota pappilasta työskentelytiloja taiteilijoille. Vintille mahtuisi katsomo ja pieni näyttämö.

Jos suomalainen maaseutu oli alussa Loposelle hieman vieras ympäristö, sitä se oli myös hänen Dubaissa kasvaneille lapsilleen. Nuorin täyttää yhdeksän, keskimmäinen on 11-vuotias.

– Keskimmäinen sanoi kerran, että mennään tuonne rantaan katsomaan delfiinejä. Nyt lapsiin alkaa jo tarttua Savon murre, Loponen kertoo hymyillen.

Loponen asuu pappilassa kahden kouluikäisen lapsensa kanssa, aikuinen poika on Iisalmessa. Pariskunnalla on vireillä avioero.

– Moni asia on mennyt elämässäni uusiksi. Positiivista on, että on ollut pakko pohtia, mitä haluan tehdä elämälläni.

– Täällä minusta tuntuu, että olen kotona.

Eeva Visalla kesti vuosi, ennen kuin hän tottui Porkkalanniemen hiljaisuuteen.­

”Umpistadilainen” lähti rakkauden perässä maalle

Viisikymppinen Eeva Visa kuvailee itseään täysin umpistadilaiseksi – hän on helsinkiläinen kolmannessa polvessa. Visa ei koskaan haaveillut maalle tai minnekään muuallekaan muuttamisesta.

Elämässä tapahtui kuitenkin suuri muutos, kun Visa tapasi Kirkkonummen Porkkalanniemessä asuvan miehen. Vaikka Mannerheimintieltä on Porkkalanniemeen vain 40 minuutin automatka, ympäristö oli täysin erilainen kuin mihin Visa oli tottunut.

Visa muistaa hyvin tunnelmat, kun hän kävi ensimmäistä kertaa nykyisen puolisonsa luona.

– Ajoin marraskuussa iltapäivällä sysipimeässä räntäsateessa kiemuraista, valaisematonta ja huonokuntoista pikkutietä loputtomalta tuntuneen ajan. Mietin, että mihin ”keskelle ei mitään” olen tulossa. Pelotti.

Mutta talo oli kaunis, ja takkatuli lämmitti.

– Siitä se rakkaus paikkaan roihahti, puolison lisäksi.

–Oli se alkuun iso muutos, kun en ollut koskaan asunut edes omakotitalossa.­

Muutaman vuoden tapailun jälkeen kaupunkilaisnainen päätti muuttaa rakkauden perässä maaseudulle.

– Oli se alkuun iso muutos, kun en ollut koskaan asunut edes omakotitalossa enkä ilman katuvaloja ja liikenteen melua. Se oli ihan uusi maailma. En ole koskaan edes oikein mökkeillyt. Kaikki aiemmat luontokokemukset keskittyivät Keskuspuistoon.

Nyt Visalla on suuri piha ja puutarha, naapureita ei ole, eikä melua tai valoja. Tähtitaivaskin näkyy kirkkaana.

Ensimmäistä yötään yksin Porkkalanniemen talossa Visa kuvailee kammottavaksi.

– Pelkäsin kuollakseni jokaista rasahdusta. Lukitsin ovet ja ikkunat, sytytin pihavalot, ja koiratkin otin poikkeuksellisesti sänkyyn. Kesti vuoden verran ennen kuin totuin hiljaisuuteen ja pimeyteen enkä säikkynyt jokaista kolahdusta.

Visa kertoo oppineensa valtavasti uusia taitoja. Hän kertoo maalle muuttaessaan lukeneensa läpi kaikki mahdolliset oppaat ja ohjeet puutarhanhoidosta. Lisäksi on pitänyt opetella uudenlainen tapa kierrättää ja hoitaa jätteiden kompostoinnit.

Pihalle on rakennettu kasvihuone. Tilaa riittää.­

Vieläkään Visa ei ole ihan tottunut siihen, että aamulla pihalla voi möllöttää hirvi tai että peurat syövät ruusut talon nurkalta ja hiiret tulevat pakkasilla sisälle. Cityihmisen luontosuhde on muuttunut maalle muuttamisen jälkeen todella paljon.

– Kaupunkilaisella on kummallisen idealistinen suhtautuminen eläimiin. Sitten kun eläimet tulee iholle, niin realiteetit iskee eri tavalla. Eläimet syö kaiken, jos niiden antaa: menee hukkaan aika paljon aikaa ja rahaa. Ne ei olekaan niin ihania ne bambit kuin siellä kaupungissa voisi kuvitella.

Toissa kesänä supikoira söi karviaispuskan tyhjäksi, ja Visan puoliso metsästi sen lähimetsästä.

– Olin syvästi järkyttynyt supi-paran elämän päättämisestä, kunnes puoliso kehotti lukemaan asiasta lisää. Haitallinen vieraslaji, joka levittää rabiesta ja loisia. Hävitettävien listalla, Visa muistelee.

– Metsästykseen en eläinrakkaana ehkä koskaan ryhdy, mutta realiteetit ovat jo kirkastuneet. Puoliso metsästää, ja kaurispaisti on todella herkullista. Herkullisemmaksi sen tekee se, että kauriit söi kavereineen vaivalla syksyllä istuttamani 600 tulppaaninsipulia keväällä juuri ennen kukintaa.

Korona-aikana Visan mielessä on korostunut, kuinka hyvä on asua nyt maalla.

– Ollaan miehen kanssa mietitty, että olisi se aika tuskaa ollut olla kevät ja kesä jossain kaupunkikaksiossa keskustassa, kun kaikki tapahtuu kodin ulkopuolella. On täällä ihan erilaista olla, kun on lääniä joka suuntaan ja on tilaa ja happea olla ja elää.

Visa ei ole koskaan kääntänyt selkäänsä Helsingille, vaan kotikaupungin tuoksut ja fiilikset ovat hänelle edelleen rakkaita.

– Joku hiljainen kesäaamu Helsingissä on aika ihana, Visa sanoo.

Mutta takaisin hän ei enää muuttaisi.

– Täältä päin katsottuna Helsingissä on paljon sellaista arkielämän hankaluutta – tietysti täällä on omansa. Helsingissä oli tietysti helpompaa soittaa huoltomies, jos jotain menee rikki. Täällä se on itse korjattava.

Visa on huomannut maaseudulla asumisen taloudelliset edut pääkaupunkiin verrattuna. Rahaa jää yllättäen säästöön.

Ensinnäkin asumiskulut ovat huomattavasti pienemmät. Lisäksi kaupungissa tulee ikään kuin huomaamatta kulutettua rahaa pieniin ostoksiin, kuten ohimennen kahvilasta haettu lattekahvi.

– Helsingissä elämä keskittyy kodin ulkopuolelle, kun käydään lounailla ja leffassa. Täällä elämä keskittyy omaan taloon ja pihapiiriin. Silloin ei tule mitään heräteostoksia.

Rahankulutusta hillitsee myös se, että ruokakauppa on kaukana, eikä sinne viitsi joka päivä ajella.

– Sitten kun lähtee shoppailemaan, niin se on tarkoituksellista: on miettinyt etukäteen mitä tarvitsee.

Ari Mattila palasi maalle.­

”Ulkona ei tarvitse pelätä mitään”

Rakkaus on kuljettanut Ari Mattilaa kahdella tavoin: ensin maalta pääkaupunkiseudulle, sitten sieltä takaisin ”landelle”, asukasluvultaan pikkuruiseen Siuroon.

Vaikka noin parin tuhannen asukkaan Siurosta ei ole kuin kymmenkunta kilometriä Nokian kaupungin keskustaan, mutta silti Mattila kokee asuvansa täysin maaseudulla.

– Ei täällä näe vilahdustakaan perinteisestä kaupunkilaiselämästä. Ja se on juuri se syy, miksi halusin palata näille seuduille, Mattila kertoo.

Maaseutuhenkinen Mattila ehti sulautua tiiviisti pääkaupunkiseudun menoon, sillä hän asui seudulle kymmenisen vuotta.

Rakkauden perässä eteläiseen Suomeen muuttanut mies työskenteli myyntiedustajana, ja pitkään näytti siltä, ettei paluuta entiseen olisi. Kunnes elämä isojen valojen loisteessa alkoi ahdistaa häntä.

– Siinä hetkessä tein päätöksen, että palaisin maaseudulle heti sopivan paikan tullen. Ja täällä sitä nyt elellään, onnellisena, Mattila selvittää.

Avioero vauhditti osaltaan Mattilan muuttoprosessia, mutta hänen parisuhteensa ei kuitenkaan ole edelleenkään kokonaan katkennut. Muut syyt painoivat enemmän.

– Kyllä se oli kotiseuturakkaus, joka sai minut asettumaan Siuroon. Sydämeni on maalla, hän perustelee.

– Viihdyn täällä, koska arki on mutkatonta ja rauhaisaa. Kun menee ulos, ei tarvitse pelätä mitään, vaan kaikki on tuttua ja turvallista.

Mattila sanoo pitävänsä siitä, että pienessä taajamassa kaikki ihmiset tuntevat toisensa.

– Siitä syntyy sellainen harmoninen fiilis. Ei silti, on siinä asiassa toki huonojakin puolia.

Mette Nurminen kaipasi kaupungissa asuessaan omaa pihaa.­

Mielenrauha löytyi Pöljän kylältä

Mette Nurminen, 37, kyllästyi pääkaupunkiseudun kiireeseen ja muutti pikkukylälle Itä-Suomeen.

Hän asui Järvenpäässä ja kävi töissä Vantaalla makkaratehtaan nakkilinjalla.

– Pääkaupunkiseudulla ihmisillä tuntuu olevan aina kiire, juostaan joka paikkaan. Se oli minusta hektistä ja stressaavaa.

Maisemanvaihdokselle tuli tilaisuus, kun Nurmisen vanhemmat muuttivat Järvenpäästä äidin kotiseudulle Pohjois-Karjalaan. Siellä käydessään Nurminen tapasi itäsuomalaisen miehen.

Nurminen irtisanoutui työstään ja muutti Kolille seitsemän vuotta sitten. Sillä tiellä hän on edelleen.

– Oli kova pala lähteä Etelä-Suomesta ja jättää kaverit. Lähtöpäivänä tuli tippa linssiin, Nurminen muistelee.

Nurminen päätyi Pohjois-Karjalasta Savoon ja Siilinjärven Pöljän kylälle. Sinnekin hänet vei rakkaus.

Nurminen muutti kaksi vuotta sitten nykyisen avopuolisonsa luokse. Tällä oli Pöljällä soratien varressa vanha puutalo, jossa toimi aikoinaan kauppa. Uusioperheeseen kuuluu kolme lasta miehen aiemmasta suhteesta. Mies on rakennusalalla.

Nurminen on tottunut pihatöihin ja väljään asumiseen. Hän varttui Järvenpään maaseudulla. Omalla pihalla kasvoi perunaa, porkkanaa, luumuja ja omenoita.

– Olin lapsesta asti mukana perunannostossa ja tein puuhommia. Täälläkin aika menee koiran kanssa lenkkeillessä ja koti- ja pihatöissä. Ja aina on jotain remontoitavaa.

Nurminen on asunut kerrostalossa Järvenpäässä ja Kuopiossa. Enää hän ei voisi kuvitella asuvansa niin.

– Ahdistavaa, kun ei päässyt omalle pihalle. Tuntui kuin asuisi sillipurkissa.

Nurminen käy nykyisin töissä eläinruokatehtaassa Kuopiossa, joten työmatka ei ole paljon lyhentynyt Etelä-Suomen ajoista. Elämä on Savossa silti erilaista, rauhallisempaa.

– Minusta täällä on ihanaa, kun ihmisillä on mielenrauha. Että juodaan nyt kahvit ensin ja mennään vasta sitten. Kaupassa voi jutella tuntemattomalle. Jos etelässä tekee niin, sitä pidetään outona.

Korjaus klo 11.26: Haastateltavan sukunimi on Härkki, ei Harkki.

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?