11-vuotiaana Johanna Pohjola kirjoitti päiväkirjaan, että isä on suuri juoppo – ”Ihminen ei valitse juomista, vaikka se siltä ulospäin näyttää” - Kotimaa - Ilta-Sanomat

11-vuotiaana Johanna Pohjola kirjoitti päiväkirjaan, että isä on suuri juoppo – ”Ihminen ei valitse juomista, vaikka se siltä ulospäin näyttää”

Johanna Pohjola kirjoitti kirjan isästään ja alkoholismista.

Johanna Pohjola kirjoitti kirjansa rakkaudella isäänsä ja myötätunnolla kaikkia alkoholisteja kohtaan. Pohjolan mukaan he todella tietävät, mitä on kärsimys.­

1.10. 7:03

Toimittaja Johanna Pohjola ajatteli pitkään, että hänen kärsimyksensä olivat lieviä. Vaikka isä oli alkoholisti, hän ei ollut väkivaltainen rapajuoppo vaan työssä käyvä ihminen, älykäs ja menestyvä ylilääkäri.

Sittemmin Pohjola on tajunnut, ettei alkoholistin lapsen tuska ole koskaan lievää. Niin kauan kuin vanhempi juo, hän ei ole oikeasti läsnä. Sellainen jättää jäljet ihmiseen.

Pohjola kertoo isänsä tarinan torstaina ilmestyvässä kirjassaan Isä pullossa (Gummerus).

– Toivon, että kun ymmärrys alkoholismista lisääntyy, läheiset pystyvät toimimaan viisaammin kuin minä pystyin, hän sanoo IS:lle.

Pohjola tunnusti isänsä alkoholismin ensimmäistä kertaa 11-vuotiaana, päiväkirjalleen.

Isi on... Sanonko?!?? Suuri juoppo.

Juomisesta huolimatta isä hoiti työnsä, vaikka miinustunteja kyllä kertyi. Ylilääkärin asema antoi vapauksia, joiden turvin tilannetta saattoi peitellä pitkään.

Kotona hän oli selvin päin ärtynyt ja levoton. Raivostui, jollei Pohjola auttanut papereiden järjestämisessä ja huusi, jollei tämä täysi-ikäistyttyään halunnut lähteä juoppokuskiksi.

Humalassa isä taas oli jopa piinallisen mukava ja seurallinen. Seurasi Pohjolaa lasi kädessä tämän huoneeseen, kertoi juttuja ja kehui. Vaikka isä haki silloin yhteyttä, se ei tuntunut aidolta.

– Vaikka tunsin, että isä rakasti minua ja teki paljon eteeni, välissä oli aina alkoholi. Vain sen ansiosta hän pystyi olemaan läsnä.

Pohjolakin rakasti isäänsä mutta ajatteli joskus, että helpompaa olisi, jos tämä olisi kuollut. Se on yleinen ajatus alkoholistien lapsilla.

– Sitä joutuu kuitenkin hautaamaan rakkaan ihmisen elävältä.

Isä kuoli 69-vuotiaana, kuukausi tyttärensä 40-vuotispäivien jälkeen.

Niissä juhlissa isä oli selvin päin. Apeana ja kärsivän näköisenä, mutta kuitenkin.

Haki isä apuakin, häpeän takia vain toiselta paikkakunnalta ja lääkäreiden omasta vertaistukiryhmästä.

Myös Pohjola tunsi häpeää, ja syyllisyyttä ja raivoa ja surua.

Johanna Pohjola toivoo, että alkoholismista voisi puhua luontevasti ja arkisesti.­

Pisimmillään isä oli kuivilla neljä vuotta. Kun hän taas retkahti, Pohjola tajusi, kuinka kietoutunut itsekin oli alkoholismiin.

– Retkahdus aiheutti minussa syyllisyyttä, koska ajattelin, että olisin voinut estää sen.

Vihainen Pohjola oli siitä, että isä valehteli juomisestaan.

Mutta niin alkoholisti tekee. Hänen täytyy kieltää ongelma, jotta voisi jatkaa juomista.

Kirjaa kirjoittaessaan Pohjola vietti yhteensä kuukauden päihdehoitolaitoksissa toipuvien alkoholistien kanssa. Siellä kävi selväksi, että alkoholismi koskee kaikenlaisia ihmisiä. Kaikkia ammattiryhmiä, kaiken ikäisiä ja näköisiä.

Heitä kaikkia alkoholismi muovaa samaan suuntaan. Vaikka taustat ovat erilaisia, käytös ja ajatukset tunnistettavia.

Ja se käytös alkoi siirtyä myös teini-ikäiseen Pohjolaan.

– Tajusin omia päiväkirjojani lukiessani, että minulle tuli alkoholistin piirteitä ja käyttäytymismalleja. Aloin valehdella, myös silloin, kun siihen ei olisi ollut tarvetta. Vaikka siitä, miksi tulin myöhässä harrastukseen.

Hän oli kotona oppinut, ettei asioista puhuta suoraan vaan väännetään niistä itselle sopivia tarinoita.

Enää Pohjola ei sitä tee, mutta joidenkin alkoholistin lapsille tyypillisten toimintamallien kanssa hän painii edelleen.

Hän alkoi jo hyvin nuorena harrastaa paljon ja olla poissa kotoa. Ihmisenä hän oli miellyttävä ja mukava, ettei kukaan vain suuttuisi tai pettyisi. Niin miellyttävä, että omat toiveet olivat jäädä sivuun.

Häpeästä Pohjola on kuitenkin vapautunut.

Se tapahtui vertaistukiryhmässä ja lopullisesti päihdehoitoloissa, kun hän ymmärsi, ettei alkoholismi ole tahdonvoiman puutetta ja oma valinta vaan neurobiologiaa ja sairaus. Niin moni toipuvista alkoholisteista kuvasi sitä, miten pakonomaista juominen lopulta oli.

– Ihminen ei valitse juomista, vaikka se siltä ulospäin näyttää.

Samalla hän alkoi tuntea enemmän myötätuntoa isäänsä kohtaan.

Alkoholiriippuvaisella ensimmäisenä tulee aina alkoholi. Niin se vain menee.

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?