Tutkijat: Suomen ja Ruotsin puolustusyhteistyö pitäisi nostaa aivan uudelle tasolle

Suomalaisten tulisi ymmärtää, että myös Ruotsia kannattaa puolustaa, kirjoittavat Ulkopoliittisen instituutin tutkijat.

Ruotsin ja Suomen ilmavoimien Gripen- ja Hornet-monitoimihävittäjät harjoittelivat yhdessä joulukuussa 2019.

1.10.2020 9:00

Suomen ja Ruotsin puolustusyhteistyö on edennyt kuin kiitojuna jo viiden vuoden ajan – sen jälkeen, kun Venäjä valtasi Krimin ja ryhtyi Ukrainan sodan osapuoleksi vuonna 2014. Yhteistyö ei ole jäänyt pelkiksi tyhjiksi julistuksiksi, arvioi tuore tutkimuspaperi.

”Maiden kahdenvälisestä suhteesta puolustuksessa on sen syvyyden ja dynaamisuuden vuoksi tullut varteenotettava voima pohjoisen Euroopan turvallisuudessa”, kirjoittavat vanhempi tutkija Matti Pesu ja tutkija Tuomas Iso-Markku Ulkopoliittisen instituutin torstaina julkaisemassa raportissa.

Yhteistyö on jo operatiivisen suunnittelun tasolla, ja harjoittelun avulla molempien maiden puolustusvoimat oppivat koko ajan lisää yhteistoiminnasta kenttäoloissa. Kaikki tämä kohottaa kynnystä ryhtyä sotilaalliseen aggressioon kumpaa tahansa vastaan.

Lisäksi Suomen ja Ruotsin puolustusvoimat täydentävät hyvin toistensa kyvykkyyksiä: Suomella on vahvat maavoimat ja suuri koulutettu reservi, Ruotsi on suhteellisen vahva merellä ja ilmassa.

Ruotsi tarjoaa Suomelle uusia Saab Gripen E/F -monitoimihävittäjiä korvaamaan vuodesta 2025 alkaen käytöstä poistuvat Hornetit. Kuvassa Gripen E:n mallikappale Kauhavan lentonäytöksessä elokuun lopussa.

Pesun ja Iso-Markun mukaan keskeisen tärkeää on pitää huolta siitä, että molemmilla mailla on todellinen valmius ja riittävät rakenteet toisensa auttamiseksi, jos paha päivä tulee. Siksi pitäisi kehittää yhteistoimintakykyä myös strategisella tasolla, kirjoittajat arvioivat.

”Toisin sanoen: Jos kriisi tai sotilaallinen konflikti puhkeaa, pitäisi Suomen ja Ruotsin poliitikkojen olla valmiita tekemään koordinoituja, nopeita ja painavia päätöksiä”, Pesu ja Iso-Markku kirjoittavat.

Strategisen yhteistyön kehittäminen vaatisi kahdenvälisiä, ministeritasolla pidettäviä harjoituksia ja kansallisia päätöksentekoharjoituksia, joissa simuloitaisiin puolustusyhteistyötä vaativia tilanteita. Ruotsin valtiopäivät piti kokonaismaanpuolustukseen liittyvän harjoituksen maaliskuussa, ja tutkijoiden mukaan vastaava harjoitus hyödyttäisi myös Suomea – se parantaisi sekä päättäjien että kansalaisten ymmärrystä yhteistyön tosiasiallisesta syvyydestä.

Strategisen yhteistyön kehittäminen vaatisi myös ajattelun ja asenteiden muutosta:

”Ehkä kaikkein tärkeintä olisi juurruttaa kummankin maan strategiseen kulttuuriin ajatus siitä, että naapurimaa on puolustamisen arvoinen”, tuore raportti summaa.

 Ehkä kaikkein tärkeintä olisi juurruttaa kummankin maan strategiseen kulttuuriin ajatus siitä, että naapurimaa on puolustamisen arvoinen.

Pesu ja Iso-Markku tarkoittavat strategisella kulttuurilla niitä uskomuksia ja oletuksia, jotka ohjaavat kunkin maan ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa.

Suomessa kaikilla kolmella politiikan alueella on aina otettu huomioon naapuri: Neuvostoliitto ja sen romahdettua Venäjä.

Sama valtio nähdään potentiaalisena vastustajana myös Ruotsissa, joka hiljattain muun muassa kohotti puolustusvoimiensa valmiutta Venäjän maihinnousutukialusten liikehdittyä sotaharjoituksessa Itämerellä.

Kirjoittajat pitävät Suomen ja Ruotsin yhteistyötä jo nyt suhteellisen sujuvana ja joustavana:

”Pienet erot Suomen ja Ruotsin strategisessa kulttuurissa eivät ole tähän mennessä mutkistaneet yhteistyötä millään vakavalla tavalla.”

Suomen puolueettomuuspolitiikka on kylmän sodan jälkeen vaihtunut sotilaalliseen liittoutumattomuuteen, mutta viimeksi mainitun käytännön merkitys on jo kutistunut.

Pesun ja Iso-Markun analyysin mukaan Suomen kylmän sodan jälkeinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka on kehittynyt merkittävimmin siinä, että tulkinta sotilaallisesti liittoutumattomien maiden toimintavapaudesta on yhä väljempi.

Ruotsin maavoimilla on Leopard-panssarikalustoa. Taustalla ilmavoimien Gripen-monitoimihävittäjä.

Suomi on esimerkiksi rakentanut laajaa isäntämaasopimusten ja kumppanuuksien verkostoa, joka ulottuu Ruotsin lisäksi Natoon ja Yhdysvaltoihin sekä Ranskan ja Britannian vetämiin eurooppalaisiin yhteistyöhankkeisiin.

Viimeksi viikko sitten Suomen, Ruotsin ja Norjan puolustusministerit allekirjoittivat aiejulistuksen, jonka tavoitteena on parantaa kykyä ja valmiutta suorittaa koordinoituja sotilaallisia operaatioita kriiseissä tai konflikteissa.

Kaiken tämän lisäksi Suomi pitää tärkeänä EU:n Lissabonin-sopimuksen ”turvatakuuta”, artiklaa 42.7, joka velvoittaa jäsenmaat antamaan toisilleen tukea, jos jokin niistä joutuu hyökkäyksen kohteeksi.

Suomen ja Ruotsin strategisessa kulttuurissa on eroja. Ruotsissa idealismi, puolustusvoimien kansainvälisten tehtävien painottaminen ja aseistariisunta ovat vaihtuneet vuoden 2014 jälkeen realismin paluuseen ja uudelleen varustautumiseen. Käytännön politiikka on siirtynyt tiukasta liittoutumattomuudesta solidaarisuuden suuntaan ja puolustusyhteistyöhön eri kumppanien kanssa. Silti liittoutumattomuuden ajatus on Ruotsissa vahvempi kuin Suomessa, Pesu ja Iso-Markku arvioivat.

Puolustusyhteistyölle on vuosien mittaan rakennettu lainsäädännöllistä pohjaa.

Ruotsin valtiopäivät hyväksyi syyskuussa lain, joka nopeuttaa päätöksentekoa sotilaallisen avun antamisesta ja vastaanottamisesta. Hallitus voi nyt päättää joukkojen lähettämisestä Suomeen ilman valtiopäivien lupaa, edellyttäen ettei Ruotsi ole sotatilassa eikä Suomessa ole meneillään aseellista konfliktia. Jos Suomi on jo torjumassa hyökkäystä, pitää Ruotsin hallituksen hakea valtiopäivien hyväksyntä ennen apuvoimien lähettämistä.

Ruotsin lainsäädäntö sotilaallisen avun antamisesta ja vastaanottamisesta koskee ainoastaan Suomea. Pesu ja Iso-Markku pohtivatkin raportissaan, aikooko hallitus viedä valtiopäiville uusia lakeja, jotka laajentaisivat yhteistyötä myös muihin kumppaneihin. Se olisi kirjoittajien mukaan Suomen etu – Pohjanlahden molemmin puolin on jo nähty, että pohjoisen Euroopan puolustus vaatii useiden toimijoiden yhteistyötä. Norja on tässä suhteessa luonnollisin kumppani, mutta sen Nato-jäsenyys tuo yhteistyöhön omat mausteensa.

Jo useat suomalaiset varusmiesikäluokat ovat käyneet Ruotsissa sotaharjoituksissa. Kuva Trident Juncture 18 -harjoituksesta Älvdalenista lokakuussa 2018.

Suomessa avun antaminen ja vastaanottaminen on Ruotsia joustavampaa. Tasavallan presidentti voi valtioneuvoston esityksestä päättää joukkojen lähettämisestä länsinaapurin tueksi, kuultuaan ensin eduskunnan ulkoasiainvaliokuntaa. Tulipalokiireessä päätöksen voi tehdä puolustusministeri. Jos kyse on aseellisen voiman käytöstä, toiminnasta päättää presidentti tai päätösvaltaisessa kokoonpanossa istuva valtioneuvosto, ja päätöksestä on tehtävä selkoa eduskunnalle.

Yhteistyön korkein aste olisi tietenkin muodollinen puolustusliitto. Pesun ja Iso-Markun mukaan Suomessa ollaan siihen valmiimpia kuin Ruotsissa, sillä Suomi on maantieteellisen sijaintinsa vuoksi Ruotsia todennäköisempi avun vastaanottaja.

Ruotsille sopimus yhteisestä puolustuksesta taas olisi ”askel itään” ja toisi voimaan tullessaan turvallisuusriskin. Sen vuoksi nykyinen tapa toimia palvelee Ruotsia jo hyvin – yhteistyö syventyy entisestään, mutta se ei ole vieläkään täysin avunantoon velvoittavaa.

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?