Suomalaiset tekivät kuvauslentoja Karjalankannaksella touko–kesäkuun vaihteessa 1944. Kuvat olivat hätkähdyttäviä, sillä niistä paljastuivat Neuvostoliiton suuret tykistön keskitykset. Se enteili sitä valtavaa tulimyrskyä, joka alkoi 9. kesäkuuta 1944.
Suomalaisten sodanjohdon kannalta oli onnetonta, että kyseiset kuvat seikkailivat postissa tai toimistopöydillä niin kauan, että ne tulivat päättäjien tietoon vasta, kun Neuvostoliiton suurhyökkäys oli jo rävähtänyt käyntiin ja suomalaisten asemat jauhautuivat hirvittävässä tulituksessa.
Kun Neuvostoliiton suurhyökkäys jo puhkoi pääpuolustuslinjaa, herättiin Päämajassa tilanteen koko karmeuteen reilusti myöhässä. Tilanne oli toki varsin sekava, mutta esimerkiksi Päämajan reservinä Viipurissa ollut Panssaridivisioona sai käskyn lähteä vastahyökkäykseen vasta suurhyökkäyksen toisen päivän ollessa jo pitkällä.
Tuolloin Panssariprikaatin miehiä piti lähteä kokoamaan maastosta, jossa he olivat suunnistamassa. Toisaalta toiminta-alueen kartatkin vielä puuttuivat, samoin koko vastahyökkäysalueen maastotiedustelu. Suomen sodanjohto oli yllätetty pahan kerran, eikä joukkoja oltu valmisteltu suurhyökkäyksen uhkaan.
Suomen tiedustelun toiminta kesän 1944 suurhyökkäyksen alla sekä sodanjohdon valmistautuminen (tai valmistautumattomuus) Kannaksen puolustukseen on ollut suomalaisen sotahistorian kestoteemoja sodan päättymisestä lähtien. Tätä käsitellään myös VTT Pekka Visurin uudessa kirjassa Mannerheim ja Heinrichs – Marsalkka ja hänen kenraalinsa (Docendo).
Vaikka nimestä voisi toisin päätellä, kirja ei niinkään käsittele kahden Päämajan suuren nimen persoonaa ja keskinäistä dynamiikkaa. Kantava teema on Suomen ja Saksan erittäin tiivis yhteistyö, keskinäinen riippuvuus ja sotilaspolitiikka toisen maailmansodan eri vaiheissa.
Yleisesikunnan päällikkö, jalkaväenkenraali Erik Heinrichs oli marsalkka Mannerheimin luottohenkilö monissa neuvotteluissa saksalaisten kanssa. Visuri yhdistelee vanhempaa ja tuoreempaa lähteistöä ja kirjallisuutta luodessaan kokonaiskuvaa Suomen ja Saksan yhteyden lisäksi Päämajan toiminnasta. Painotus on enemmän sotilaspolitiikassa kuin strategian ja taisteluiden kuvauksessa.
Mannerheimin strategiseen ajatteluun kytkeytyvät Visurin kirjassa myös eräät syyt, minkä takia asemasodan aikana Suomi piti suhteellisen paljon joukkoja Itä-Karjalassa Syvärillä sekä Maaselän Kannaksella. Noita alueita linnoitettiin myös suhteessa vahvemmin kuin Karjalankannasta, jossa suurhyökkäys lopulta torjuttiin VKT-linjalla käytännössä varustamattomassa etulinjassa.
Suomalaiset olivat vallanneet isoja alueita syksyllä 1941 ja niistä oli koitunut kovia tappioita. Useissa yhteyksissä on aiemminkin esitetty, että Mannerheim piti Itä-Karjalaa ”panttina” tulevia rauhanneuvotteluja silmällä pitäen. Vaikka Saksan sotaonni itärintamalla oli kevääseen 1944 mennessä jo aikaa sitten kääntynyt, ei se aiheuttanut Suomen armeijan valmistautumisessa järin suuria muutoksia.
”Ylimmässä johdossa koettiin erityisen vaikeaksi tunnustaa – vaikka se kyllä jo tiedettiin – että suurin uhrauksin vallatusta Itä-Karjalasta on pakko luopua viimeistään rauhansopimuksen teossa. Näistä asenteista seurasi rintamajoukoille hyökkäysuhan yleinen vähättely ja asemasodan rutiinien jatkaminen, jolloin lamauttava vaikutus ulottui kaikkeen toimintaan alkaen materiaalisesta varautumisesta ja tiedustelun järjestelystä aina joukkojen koulutusta myöten. Monesta seikasta on pääteltävissä, että Mannerheim ja Heinrichs kyllä olivat noista ongelmista ja riskeistä tietoisia, mutta he eivät kyenneet keksimään niille ratkaisuja”, Visuri kirjoittaa.
Visuri luettelee kirjassaan monia syitä kesän 1944 katastrofaalisen tilanteen syntymiseen. Toisaalta Mannerheimin huomiota veivät sotilaspoliittiset asiat ja Saksa-suhde, osaltaan yleinen sodanjohdon byrokratisoituminen, tietyissä asioissa tehoton päätöksenteko ja Päämajan rakenteelliset ongelmat vaivata.
Kesä-heinäkuussa 1944 uhkapeli joukkojen sijoittamisen suhteen lopulta onnistui. Suomalaiset ehtivät siirtää Itä-Karjalasta junakuljetuksilla riittävästi sotilaita VKT-linjan ratkaisutaisteluihin. Kun lisäksi Suomi vakuutti Saksalle, että se sitoutui taistelemaan rauhantunnustelujen sijaan, ehtivät asekuljetukset ja muu sotilasapu kreivin aikaan.
Joukkojen siirron onnistumisessa oli myös paljon onnea: Neuvostoliiton ilmavoimat oli jo lähettänyt valtavan pommikonelautan matkaan 10. kesäkuuta, ja sen kohteena oli Viipurin ratapiha. Jos se olisi tuhottu, suomalaisten logistiikka olisi ollut vaikeuksissa. Suuremmat voimat kuitenkin estivät tuhoisan iskun: Suomen kesäsää oli valittuna ajankohtana niin huono, ettei pommituksesta koskaan tullut mitään.
