Viime viikon tiistaina vantaalaisen koulun pihalle jouduttiin kutsumaan ambulanssi. Syy: poliisi on selvittänyt epäiltyä tekoa, jossa kuudesluokkalaiset koululaiset syyllistyivät vakavaan väkivaltaan ja yksi oppilas loukkaantui. Uhrina 11-vuotias lapsi, joka oli epäilyjen mukaan välitunnilla, kesken koulupäivän, kaadettu maahan ja jota oli potkittu.
Uhrin läheisten mukaan vaikea tilanne koulussa on jatkunut yli kuukauden ja 11-vuotiasta on muun muassa uhkailtu. Perheen kokemus on, että asialle ei ole tehty mitään. Lapsen isä kertoi IS:lle, että hän oli ollut yhteydessä rehtoriin, sosiaalityöntekijään ja lastensuojeluun. Isän mukaan hänelle ei soittanut kukaan – paitsi poliisi siinä vaiheessa, kun lapsi vietiin ambulanssilla sairaalaan.
Työpaikoilla on kaikenlaiselle väkivallalle nollatoleranssi. Ei tulisi kuuloonkaan, että aikuiset työkaverit kesken työpäivän voisivat kaataa joukolla kollegansa maahan, potkia tätä ja jakaa sitten kaiken lisäksi tapahtumasta otetun videon sosiaalisessa mediassa – saati että sen jälkeen asiasta puhuttaisiin työpaikalla vain kiusaamisena. Miksi yhteiskunnan haavoittuvaisten jäsenten eli lasten osalta tilanteeseen suhtaudutaan toisin?
Milloin meillä uskalletaan reilusti ääneen tunnustaa, että julkisesti ylistetty Kiva koulu -hanke ei ole täysin onnistunut eikä ole pystynyt kitkemään väkivaltaa kouluista? Monen lapsen ja nuoren kokemus on jopa päinvastainen: Yle kertoi viime vuonna, että pahimmillaan uhri on sovintokeskusteluissa joutunut jopa pyytämään piinaajiltaan anteeksi ja pahoin traumatisoitunut.
Milloin tämä asia otetaan riittävän vakavasti? Se lähtee jo kielenkäytöstä. Fyysisestäkin väkivallasta puhutaan usein sievistelevästi koulukiusaamisena, vaikka kysymyksessä on asia, joka aikuisten osalta olisi oikeudessa käsiteltävä rikos.
Usein tuntuu, että kaikkia muita pyritään ymmärtämään – mutta ei väkivallan kohteeksi joutunutta lasta. Joskus pahoinpidelty lapsi saa tuplarangaistuksen, kun hänet saatetaan tilanteen ratkaisemiseksi siirtää uuteen kouluun – ja piinaajat saavat jatkaa samassa koulussa. Uhrilla sen sijaan kaikki muuttuu: vanhat kaverit jäävät, tutut opettajat vaihtuvat toisiin ja koulumatkalla ei enää saa kulkea tuttua polkua. Joskus siirto voi toki olla kärsineen lapsen oma toivekin, mutta aina ei. Miltä tuntuu lapsesta, jota ensin on välitunnilla potkittu ja seuraavaksi aikuiset ratkaisevat tilanteen heittämällä uhrin tutusta koulusta ulos?
Koulun osalta minimivaatimus pitäisi olla, että se on lapselle turvallinen paikka. Eletään sentään vuotta 2020 suomalaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa. Eikö meillä jokaisella lapsella pitäisi olla oikeus astua koulutietä pelkäämättä, että häntä tänäänkin satutetaan?