Stettinin rauhassa 1570 Ruotsi saavutti sellaisen neuvottelutuloksen, että joutui lunastamaan Tanskan valtaaman Älvsborgin linnan takaisin karsealla rahasummalla. Häviäjän kassa oli luottokelvottomassa selvitystilassa. Rauhanehtojen täyttämiseksi ei auttanut muu kuin repiä valtakunnan joka talosta erikoisvero: kymmenesosa irtaimesta omaisuudesta.
Älvsborg oli ainoa satama Pohjanmerelle, mutta kaupan ja sotalaivaston näkymät eivät voineet vähempää kiinnostaneet lunnaiden maksajia Suomessa.
Kun verollepano kirkoissa kuulutettiin, moni lienee päästänyt vanhan v-alkuisen skandinaavisen lainasanan.
Suomi oli osa Ruotsia ja itsestään selvästi yhteisvastuussa. Voutien oli silti vaikea perustella, miksi isännän ja emännän pitää antaa pois lehmänsä, hopeakolikkonsa ja kuparipannunsa. Maksaminen näkyi varsinaissuomalaisten, hämäläisten, savolaisten ja pohjalaisten arjessa vain siten, että sen jälkeen heillä oli kymmenys vähemmän varallisuutta. Hämyisintäkään hyötyvaikutusta ei koitunut. Maatalous oli melkein jokaisen pääelinkeino.
Suomen turkisten, tervan ja puutavaran vienti ja suolan tuonti eivät riippuneet Pohjanmeren henkireiästä.
Ruotsi kokosi elvytyspakettia paitsi saadakseen pantin Tanskalta myös uusiin sotapyrintöihinsä. Veronkanto onnistui hyvin vastahangasta huolimatta. Tuotto merkittiin kylä kylältä tilikirjoihin, jotka ovat yhä tallella Kansallisarkistossa. Ne todistavat keskusvallan ihmeellisestä voimistumisesta 1500-luvun lopulla. Keskiajan löyhä kuningaskunta, katolinen kirkko ja Kalmarin unioni eivät ikinä olleet kyenneet moiseen.
Sama linna menetettiin taas vuonna 1612 ja lunastettiin yhtä kirotuin veroseuraamuksin. Älvsborgin lunnaat näyttivät taloudelliselta katastrofilta. Pitkän aikavälin tulos oli kaksipiippuisempi. Ryöstäessään omia alamaisiaan näin kruunu löysi runsaudensarven.
Älvsborgin lunnaat olivat ennakkotapaus lukemattomille kertaluontoisille ja vakituisille veroille. Ruotsi ponnisti 1600-luvulla kiikkerältä kriisirahoituspohjalta, mutta vakausvälineet riittivät. Hallinnon valteillaan Ruotsi pärjäsi väkirikkaammille ja viljavammille vihollismaille. Suurvaltakehityksen A ja O oli verotus. Mukaan lukien verivero, jota sotamiehet vuodattivat kaukaisiin kriisipesäkkeisiin.
Esim. nuijasodan ja Laurin hallavuoden jälkeiseen elvytykseen ei tippunut Tukholmasta penninkiäkään. Raha, elävä voima ja tarvikkeet valuivat aina Saksan, Baltian ja Skoonen arvokkaammille tantereille. Palautuksina tihkui Suomeen aatelin sotasaalista ja verovapauksia. Rahvas nöyrtyi brutto- ja nettomaksajan kohtaloonsa. Vain vähemmistö verotuskohteista äänesti jaloillaan erämaahan tai autioitui maksukyvyttömiksi.
Vuodesta 1809 alkaen suomalaiset saivat ratkaista, rahoitammeko Sevastopolia vai Saimaan kanavaa. Sitä itsemääräämisoikeutta on 2020-luvun ministerien syytä kadehtia.
Kirjoittaja on historioitsija