Mika Aaltolan kolumni: Onko sopimus Euroopan jälleenrakennusrahastosta Suomen etujen mukainen? - Kotimaa - Ilta-Sanomat

Kommentti: Onko sopimus Euroopan jälleenrakennusrahastosta Suomen etujen mukainen?

Julkaistu: 11.7. 8:00

Kansainvälisen ladun hiihtäminen saattaa johtaa uskottavuusongelmiin, kirjoittaa Ulkopoliittisen instituutin johtaja Mika Aaltola.

Kansainväliset sopimukset oikeutetaan usein valtioiden oman edun näkökulmasta. Katsotaan, että yhteistyöllä saavutetaan jotain sellaista, mikä on valtion intressissä. Kansainvälisillä sopimuksilla tuemme vapaakauppaa, torjumme tartuntatauteja, karsimme ympäristötuhoja ja luomme yhteisiä eurooppalaisia instituutioita.

Näin on argumentoitu Euroopan komission ehdottaman jälleenrakennusrahaston suhteen. Monet tukevat ehdotusta sen perusteella, että vastuiden kasvattaminen on Suomen edun mukaista, koska avun ja lainojen avulla pidetään Suomen keskeisimmän vientimarkkinan pyörät pyörimässä. Koronasta kärsineille maille siirrettävät varat merkitsevät siten Suomelle tuloja, ainakin pitkällä aikavälillä.

Etuihin keskittyvä ajattelumalli on yksinkertainen. Mutta hallinnoilla on myös sisäisiä ja sisäiseen valtapolitiikkaan liittyviä motivaatioita solmia ja laajentaa ulkoisia sopimusjärjestelyitä.

Saattaa esimerkiksi olla niin, että kansallisista parlamenteista on vaikea saada lävitse haluttuja uudistuksia. Niiden toteuttaminen on poliittisesti vaivattomampaa kansainvälisten sopimusten kautta.

Tämän kansainväliseen vipuvarteen perustuvan politiikan teon ongelmaksi nousee kuitenkin se, että Suomen tai Saksan kaltaisissa demokratioissa korkein valtiomahti on maiden parlamentit.

Kansainvälisen ladun hiihtäminen saattaa johtaa ennen pitkää uskottavuusongelmiin. Kansainvälisistä sopimuksista tulee kotimaisen politiikan korviketta. Ulkoiset instituutiot ja ajurit alkavat ohittaa kotoista demokraattista prosessia, kun sopimustulkinnat laajenevat alkuperäisestä.

Kansainvälisen välineen käyttäminen myös muuttaa kotoisen politiikan luonnetta. Kansainväliset sopimukset jäädyttävät lainsäädäntöä, joka muuten olisi riippuvaista kotimaisista muuttuvista poliittisista tilanteista.

Agenda siirtyy kansalliselta parlamentilta hallituksille ja kansainvälisille instituutioille sekä niille, jotka kykenevät tehokkaimmin lobbaamaan uusia sopimuksia tai vanhojen sopimuksien uusia usein venyviä tulkintoja.

Vaihtelevat hallinnot voivat löytää tapoja ohittaa tavanomaisen lainsäädäntöprosessin, joka on usein työläs ja poliittista pääomaa syövä. Kansainväliset sopimukset ja niiden uudelleentulkinnat voivat tarjota takaoven lainsäädäntövaltaan.

Samalla myös sopimusperäisyyden määrittelyyn kohdistuu helposti epäilyjä. Poliittiset intohimot kasvavat.

 Kansainvälisen ladun hiihtäminen saattaa johtaa uskottavuusongelmiin.

Ajan mittaan kansallisen edun määrittäminen saattaa käydä yhä työläämmäksi. Silloin kannattaa kysyä, mistä tässä olikaan kyse. Minkä sisältöisen kansainvälisen sopimuksen Suomi alun perin solmikaan? Mitkä voimat ovat venymisen ja vanumisen takana, ja mitkä niiden seuraukset ovat Suomelle pitkällä tähtäimellä?

Jos nyt ehdotettu tapa hoitaa Euroopan jälleenrakentamista on todella EU:ssa tehtyjen sopimuksien mukainen, niin silloin asian juridinen harkinta kulkee sopimusperustaisia EU-väyliä pitkin. Mutta jos komission ehdotukset saattavat rikkoa alkuperäisiä sopimuksia, niin harkinta kuuluu eduskunnalle ja siellä perustuslakivaliokunnalle.

Kotoisten ja kansainvälisten paineiden kasvaessa kansallisen edun määrittelystä tulee yhä vaikeampaa. Miten alkuperäinen tarkoitus toteutuu tässä ja nyt, kun sopimuksien tulkinnat ovat eläneet ja tulkitsijat ovat vaihtuneet? Milloin kansainvälinen sopimus tulisi uudelleen neuvotella ongelmien välttämiseksi?

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?