2000-luvun alussa Hyrynsalmella tehtiin huipputehokas marjanpoiminta­keksintö – maanviljelijä ei koskaan hakenut älynväläykselleen patenttia - Kotimaa - Ilta-Sanomat

2000-luvun alussa Hyrynsalmella tehtiin huipputehokas marjanpoiminta­keksintö – maanviljelijä ei koskaan hakenut älynväläykselleen patenttia

Julkaistu: 29.6. 18:40

Marjanpoiminnan helpottamiseksi on keksitty lukuisia koneita ja haettu patentteja. IS esittelee niistä tärkeimmät.

Kuka marjavakan hitaaseen täyttymiseen tuskastunut keksi marjanpoimurin, sitä tarina ei kerro. Mutta yksi vanhimmista säilyneistä löytyy Seurasaaren ulkoilmamuseosta Helsingistä. Tarkemmin Suojärveltä luovutetusta Karjalasta vuonna 1939 tuodusta Pertinotsan talossa.

– Tällä jossain sen pitäisi olla, konservoinnin opiskelija Jaakko Kuusela sanoo.

Hän näyttää taskulampulla valoa liki ikkunattomaan taloon. Laatokan pohjoispuolella Moisenvaaralla vuonna 1884 valmistuneen karjalaistalon yläkerran huoneen nurkassa se on, yksi vanhimpia säilyneitä marjanpoiminnan apuvälineitä.

– Mustikkakoura, puusta ja tuohesta valmistettu, tämän avulla marjastus sujui sukkelasti”, Kuusela lukee museoesineiden inventaariolistasta.

Eräs vanhimpia suomalaisia marjanpoimintakoneita on Laatokan pohjoispuolella Suojärvellä 1800-luvulla valmistettu marjakoura.

Konservointiharjoittelija Jaakko Kuusela löysi Seurasaaren Pertinotsan talon nurkasta ikiaikaisen marjanpoimintakoneen.

Mustikkakouran piikit on tehty poraamalla sentin vahvuiseen lautaan rivi reikiä ja sahaamalla välit pois. Reunat on tuohesta, naulattu kyläsepän takomilla nauloilla. Tekisi mieli kokeilla, mutta siihen ei heltiä lupaa.

Kansallismuseon kokoelmista löytyy kenties vielä vanhempi marjastuskone, venäläinen marjaharava eli ”rutshka” Vienanmeren rannalta. Valmistusvuosi on 1853.

Venäjällä 1850-luvulla valmistettu marjanpoimuri muistuttaa avorakenteisena 2020-luvun tehopoimijoiden poimintaharavia.

Malli muistuttaa hyvin paljon työväen osuustoimintaliikkeen OTK:n maatalousosaston 1940-luvulla valmistamaa marjakauhaa. Keruuosa oli samanlainen, mutta OTK:n mallissa oli keruupään jatkona pussi, mihin marjat jäivät.

Vanhimmat säilyneet 150 vuotta sitten tehdyt marjanpoimurit eivät periaatteeltaan eroa paljonkaan nykyisistä. Moni on haaveillut rikastuvansa marjanpoimintakoneen patentilla.

Ensimmäisen patentin Suomessa marjapoimurille ehätti saamaan ruotsalainen Anders Wikstrand. Patentti- ja rekisterihallituksen edeltäjä teollisuushallitus myönsi rautalangasta ja puusta valmistetulle ”marjojenpoimimiskojeelle” patentin 1910. Varsinaiseksi uutuudeksi sitä on vaikea sanoa. Samaan aikaan Suomessa valmistettiin läkkipellistä kotitarvetöinä lukuisia vastaavia poimureita.

1900-luvun alussa marjanpoimuriin käytettiin jo pläkkipeltiä. Tinaamalla kasattu poimurin teko onnistui kylän peltisepiltä siinä missä kahvipannun teko.

Niiden kaikkien toimintaperiaate oli sama kuin Moisenvaaralla Karjalassa 1800-luvulla puusta ja tuohesta valmistetulla poimurilla: marjavarpujen välistä vedettävät piikit riipivät marjat irti.

Yksi kenties tunnetuimpia marjureita oli jyväskyläläisen Halonen ja Kumppanin valmistama HAKU-poimuri. 1950-luvulla valmistettuja poimureita löytyy yhä tuhansista kodeista.

Ruotsalaisen Anders Wikstrandin keksintö "bärplockningsapparat" - "marjojenpoimimiskoje" on tiettävästi vanhin Suomessa patentoitu marjapoimurikeksintö.

Wikstrandin patentin jälkeen Suomessa on myönnetty marjanpoimimiskoneelle neljä patenttia, jotka eroavat toisistaan vain hyvin vähän. Lähinnä helpotusta on haettu työasentoon kehittämällä poimuriosaan erilaisia kannatinvarsi ja ja poimurin liikerataa vaakasuorana pysyttäviä vipuvarsiratkaisuja.

Eräänlainen hybridi eli sahatavaraa ja rautalankaa yhdessä on tässä 1900-luvun kotitekoisessa poimurissa.

Yksi onnistuneimmasta päästä on Pasi Takalon 1987 patentoima marjanpoimintalaite, jossa tavallinen poimuri on varren päässä ja se liikettä kontrolloidaan rannetta kääntämällä. Lohjalaisen Plastexin Marjuri hyödyntää tätä samaa tapaa.

Eurema valmisti 1990-luvulla säädettävällä varrella varustettua patentoitua marjapoimuria. Nyt samaa tuotetta tekee lohjalainen Plastex.

Vuosikymmenet eivät ole tuoneet poimureihin suuria muutoksia.

– Poimuri ei ole juurikaan muuttunut, raaka-aineet enemmän. Kekseliäisyyttä on ollut, amanuenssi Tuomas Juva Metsämuseo Lustosta kertoo.

Pasi Takalon vuonna 1987 patentoimassa kehitetyssä versiossa poimuriin on kiinnitetty kaksi vartta, varsia yhdistävä kädensija ja kyynärvarsituki.

Kokoelmissa on runsaasti omatekoisia 1970-luvulle asti käytössä olleista öljykanistereista valmistettuja poimureita. Selkeää kierrätysideaa jo vuosikymmeniä ennen kuin koko sanaa oli suomen kieleen juurrutettu.

Yksi ahkerimmista omatoimisista marjanpoimureiden valmistajista oli tamperelainen Arttu Kotila, joka kierteli 1960–70-luvuilla perheineen marjanpoimintamatkoilla ympäri Suomea ja välillä myös Ruotsin puolella.

– Tuolloin marjanpoiminta oli tärkeä tulolisä monen perheen elämään. Täällä Kainuussa marjarahoilla maksettiin monen suuren perheen lasten vaatteet niissä taloissa, joissa perheen elanto oli isännän ansioiden varassa, sanoo entinen marjayrittäjä Kari Jansa Sotkamosta.

Pentti Järvelän vuonna 1993 patentoimassa laitteessa poimurin piikkeihin on asennettu puhdistinosa, joka irrottaa roskat piikeistä.

Jansa aloitti marjojen tukkukaupan 23-vuotiaana Kainuussa. Hän kehitti systeemin, jossa kyläkauppiaat toimivat marjan ostajina ja Jansa etsi marjoille tukkuostajan. Malli toimi hyvin ja marjoja vietiin Keski-Eurooppaan asti. 1990-luvun lopulla Arttu Kotilan kaltaisia ammattipoimijoita ei enää ollut, vaan yhä useampi metsämarjan poimija tuli ulkomailta.

– Alkuun oli niitä Matti ja Maija -sarjan poimureita. Jotkut kehittelivät niitä eteenpäin niittaamalla kaksi poimuria yhteen.

Kalevi Remeksen kehittämä poimuri on tarkoitettu erityisesti hillojen poimintaan.

Maija-poimuri oli vuosina 1960–69 Viialan viilatehtaalla Hämeessä pellistä taivutettu poimuri.

Vaikka niitä pantiin kaksi rinnan, tulos ei ollut silti vielä tarpeeksi hyvä.

Lopulta Jansa pyysi naapurikunnassa Hyrynsalmella asuvaa maanviljelijää Jouni Heikkisen tekemään tehokkaan marjaharavan. Tuolloin elettiin 2000-luvun alkua. Heikkinen oli tehnyt haravapoimureita jo jonkun verran ja maine oli kiirinyt Jansan tietoon. Malli oli luja ja tehokas ja sen Heikkinen tiesi.

Maanviljelijä Jouni Heikkinen on myynyt tuhansia kehittämiään marjaharavoita.

Hyrynsalmelaisen Jouni Heikkisen valmistamat marjaharavat ovat nousseet ammattimaisesti poimivien suosioon vankan rakenteensa ja poimintatehonsa ansiosta.

– Huomasin, että haravalla poimii kaksi kertaa nopeammin kuin perinteisellä koneella, Heikkinen sanoo.

Talvisin hän teki metallipajassa haravoita, kun maanviljelystoimet antoivat myöten. Patenttikin kävi mielessä, mutta sitä hän ei koskaan hakenut.

– Jos joku haluaa tehdä samanlaisen, niin tehkööt.

Heikkinen muistelee, että thaimaalaiset toivat kopioituja poimureita mukanaan, mutta ne eivät kestäneet. Piikit oli hitsattu, mikä karkaisi metallin ja katkesivat. Materiaalikin saattoi olla turhan heikkoa.

– Ne thaimaalaiset on aika rajuliikkeisiä. Kuokkivat marjoja kuin maata ja kyllä siinä niitä poimureita meni, Jansa muistelee.

Heikkinen laskee myyneensä useita tuhansia haravapoimureita. Nytkin niitä on muutamia kymmeniä varastossa tulevaa sesonkia varten Aktiivisesti hän ei ole niitä markkinoinut.

– Jokainen kehuu omaansa. En minä niitä mainosta, tuote puhuu puolestaan, ammattipoimijoille marjaharavoita valmistanut Heikkinen sanoo.

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?