Kommentti: Suomen juhannusta papit eivät pilanneet – mutta se on vaaroja täynnä - Kotimaa - Ilta-Sanomat

Kommentti: Suomen juhannusta papit eivät pilanneet – mutta se on vaaroja täynnä

Ukko ylijumala on saanut kristillisiä piirteitä Robert Wilhelm Ekmanin Kalevala-aiheisessa luonnoksessa. Lemminkäinen pyytää Ukolta apua tulisen järven ylittämiseen.

Julkaistu: 20.6. 7:15

Juhannus on pohjimmiltaan syvästi pakanallinen, kirjoittaa erikoistoimittaja Seppo Varjus.

Juhannus on suomalaisten viettämistä suurista juhlista toiseksi pakanallisin. Vain vappuun ei koskaan ole saatu ympättyä yhtään mitään uskonnollista sisältöä. Se ei liene ollut tärkeä tapahtuma, kun ensimmäiset pappismiehet rantautuivat Suomeen Lallia väistellen ja pohtien, miten tämänkin takahikiän saisi ylistämään Luojan kunniaa.

Vanhat suomalaiset uskoivat auringon saavuttavan pesänsä korkeuksissa keskikesän pisimpinä päivinä. Se lepäsi siellä ennen kuin jatkoi loputonta vaellustaan. Jumalistaan suomalaiset kunnioittivat tuolloin ylintä, Ukkoa.

Ukko oli samantapainen hahmo kuin kreikkalaisten Zeus, roomalaisten Juppiter tai afrikkalainen Ogun, jota kunnioitetaan myös Karibialla ja Brasiliassa. Äreitä, no ukkoja. Taivaallisia setämiehiä.

Juhannuksena tehtiin taikoja, joiden piti vahvistaa peltojen, metsän saaliin ja ihmisten hedelmällisyyttä. Vierasmaalainen antropologi voisi ajatella hedelmällisyysmenojen kehittyneen julmalle tasolle, kun suomalaiset miehet hukuttautuvat juhannuksena joukoittain sepalus auki. Humalainen yhteys luonnon kanssa päättyy kohtalokkaasti.

Muistakaa pelastusliivit.

Nuoret naiset suosivat juhannustaikoja, joissa sekavassa tilassa yhdistellään yrttejä, pyöritään kedoilla ja katsotaan kaivosta sulhasta.

Kaivoonkin katsominen kännipäissään voi olla vaarallista. Tinderin selaaminen on turvallisempaa.

Katolisen kirkon metkut

Keskiajan katoliset papit katsoivat suomalaispakanoita tympääntyneinä. Tämä oli niin nähty kaikkialla.

Kristinusko tuli Suomeen toden teolla vuoden 1100 tienoilla. Sitä ennen kirkolla oli ainakin 800 vuotta aikaa treenata pakanoiden joukkokäännytystä. Vielä 400 vuotta myöhemmin samoja menetelmiä käytettiin Etelä-Amerikassa.

Jossain Vatikaanin nurkissa täytyy yhä lojua kulunut latinankielinen ohjekirja. Se lähtee huomiosta, että pakanoillakin on pyhät paikkansa. Ne kannattaa ottaa uusiokäyttöön.

Muinaisten intiaanien arkkitehtuuri tosin oli kehittyneempää kuin alkusuomalaisten. Täällä riitti pyhä puu tai sen tapainen. Yleensä mieluummin mäen päällä. Ei tarvinnut rakennella pyramideja, Suomessa mäkiä riitti.

Papit katsoivat kirjastaan puunkaato-ohjeen ja rakensivat paikalle kirkon. Korpien väki vaelsi paikalle vanhasta tottumuksista, jotkut salaa vanhojen jumalien loitsuja höpisten.

Lähetyssaarnaajan käsikirja

Tähänkin oli vinkki lähetyssaarnaajan käsikirjassa. Vanhat jumalat vaihdettiin pyhimyksiin, joiden tehtäväkenttä pysyi samana kuin kulloisenkin korvatun jumaluuden. Tämän vuoksi katolilaisilla on pyhimyksiä joka lähtöön.

Ukon tilalle tarvittiin raskaan sarjan pyhimys. Valittiin Johannes Kastaja, Jeesuksen huono-onninen sukulaismies. Johannes kastoi ensin Jeesuksen ja menetti sitten päänsä epäselvissä olosuhteissa. Sellaista sattuu juhannuksena vieläkin.

Majesteettisen äreän ukon korvaajaksi hyvää tarkoittavasta saarnamiehestä ei kuitenkaan ollut. Häntä ei otettu vakavasti, eikä juhannusta koskaan oikein opittu pitämään Suomessa kunnon kirkkopyhänä.

Pääsiäisestä ja joulusta pakanalliset tavat ruodittiin tehokkaasti, juhannukseen ne jäivät sellaisenaan. Tätä osoittaa sinnikäs tapa pyrkiä viettämään juhlaa metsän keskelle ja veden äärelle. Korvesta nykypäivään samoillut rautakautinen esi-isä tajuaisi kyllä mitä tapahtuu ja voisi liittyä ilonpitoon.

Ikävä kyllä monella muullakin juhannuksen viettäjällä on yhä astalo käden ulottuvilla. Se ei tosiaan ole juhlista turvallisimpia.

Vaaralliset yhdistelmät

Juhannusta käsittelevistä kirjoista tunnetumpia ovat Frans Emil Sillanpään Ihmisiä suviyössä ja Hannu Salaman Juhannustanssit. Juhannus ei niissä ole pelkkä auvoinen kesäyö, vaan hetki, jona turhautumat purkautuvat. On pettymystä, on vaaran paikkaa.

Keskiyön valoisalla juhlalla on aina pimeä puolensa.

Suomalaisen pakanuuden ja kristillisen kirkon ikuinen taisto juuri juhannuksena ilmenee siitäkin, että Salama sai jumalanpilkkatuomion Juhannustansseista.

Kesäyön juhla tunnetaan Pohjolan ulkopuolella. William Shakespearen Kesäyön unelma sijoittuu juuri vuoden valoisimpaan aikaan. Se on tapahtuvinaan muinaisessa Kreikassa, mutta Shakespeare yleisöineen ei ollut maantieteessä turhan tarkka. Näytelmässä keskeisessä osassa keskeisessä osassa ovat keijut, eivät pyhimykset.

Shakespearen analyytikot ovat nähneet tarinassa piilotettua uhkaa, vaikka kenellekään ei käy huonosti. Kesäyön vaara on läsnä, Shakespeare on ymmärtänyt juhlan oikein.

Suomalaisessa juhannuksessa vaara vaanii aina: viina ja puukko, vene ja vesi, makkara ja kolesteroli. Juhannus tunnetaan tappavista yhdistelmistään.

Juhannus on vaarallisempi kuin vallattominkaan vappu, jolloin sentään kävellään kaupunkien turvallisella asfaltilla. Suomessa todellinen kauhu odottaa aina metsän varjoissa.

Muistakaa ne pelastusliivit, avatkaa korkkia vain kohtuullisesti, noudattakaa metsäpalovaroitusta.

Muuten viettäkää vapaasti hauska juhannus.

Lisää aiheesta

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?