”Kukaan ei edes halua tutustua minuun” – Venla, 23, ja muut puhuvat nyt hävetystä ongelmasta: yksinäisyydestä - Kotimaa - Ilta-Sanomat

”Kukaan ei edes halua tutustua minuun” – Venla, 23, ja muut puhuvat nyt hävetystä ongelmasta: yksinäisyydestä

Korona-aika on ollut vaikea kaikille, mutta osa kohtaa nämäkin vaikeudet täysin yksin. Kun työt tehdään etänä ja harrastukset ovat tauolla, monilla yksinäisillä ei ole ketään.

Julkaistu: 6.6. 18:02

–Nyt kaikki työpaikan sosiaaliset kanssakäymiset ovat jääneet pois elämästä, kertoo asiakaspalvelutehtävistä lomautettu nainen.

”Kontaktina kaupan kassa kerran viikossa”

Olen päälle nelikymppinen nainen, lapseton ja eronnut. Koronatilanne on vaikuttanut elämääni niin, että olen ollut lomautettuna työstäni asiakaspalvelutehtävissä.

Työni on ollut minulle hirveän iso osa elämää. Nyt kaikki työpaikan sosiaaliset kanssakäymiset ovat jääneet pois.

Teen vuorotyötä, mikä on vuosien varrella rajoittanut paljon sosiaalisia suhteitani. Olen ollut lähes aina viikonloput töissä.

Nyt kun olen ollut pelkästään kotona, kontaktini ovat melkeinpä vain kaupan kassa kerran viikossa.

Lähipiirissäni kaikki ovat perheellisiä tai parisuhteessa.

Minusta on tuntunut, että olen se henkilö, jota ei pyydetä mihinkään. Että kaikki hääräilevät omiaan perheidensä ja ystäviensä kanssa.

Välillä minusta on tuntunut siltä, että tällainen yksin asuva ihminen on epäsopiva henkilö joihinkin tilanteisiin.

Minulla on muutamia erittäin läheisiä ystäviä, mutta kaikki heistä asuvat toisella paikkakunnalla.

 Ajoittain tulee hetkiä, että saatan istua sohvalla tuijottamassa seinää, joskus jopa itkien.

Sosiaalinen media on siitä aika raadollinen, että se saa välillä ajattelemaan muiden tekemisiä ja onnellisuutta. Saatan miettiä, että nuo ovat tehneet tuollaista kivaa, ja minua ei ole taaskaan pyydetty mukaan.

Kun on liikaa aikaa olla kotona yksinään, on myös liikaa aikaa ajatella. Tämä tilanne aiheuttaa minussa välillä surullisuutta. Ajoittain tulee hetkiä, että saatan istua sohvalla tuijottamassa seinää, joskus jopa itkien.

Jos tulee vaikkapa pidempi pätkä, että kukaan ei ole soittanut minulle, niin tunteet ovat aika voimakkaita. Olen tuntenut jopa toivottomuutta, että jos tätä kestää esimerkiksi vuoden, niin kuinka minulle käy.

Eniten kaipaan arkisten asioiden jakamista jonkun kanssa. En mitään hienouksia tai huippukohtia, sillä elämä on tavallisena ihan hyvää. Varsinkin tässä korostuneessa tilanteessa kaipaa sitä olkapäätä. Ja sitä, että voisi olla itsekin olkapäänä toiselle.

Nelikymppinen nainen

 

Edes lautapelikerhoon kerran viikossa ei enää pääse korona-aikaan.

”Olen vähän jo luovuttanut”

Korona-aikana elämäni on mennyt siihen, että aamulla avaan tietokoneen ja teen töitä. Syön lounasta ja teen taas töitä. Töiden jälkeen käyn juoksulenkillä ja illalla kökötän yksin kotona.

Se on samaa päivästä toiseen, eikä ole edes ajatusta siitä, että jotain kivaa voisi tapahtua.

Olen asiantuntijatehtävissä ja teen etätöitä. Minulla on ihan kiva työyhteisö, työkavereiden kanssa työpaikalla oli kiva jutella.

Minulla ei koskaan ole ollut kauheasti sosiaalista elämää tai kavereita. Kävin aiemmin kerran viikossa lautapelikerhossa, mutta sekin loppui koronatilanteessa.

Nyt ei ole ollut sitäkään mukavaa asiaa, että olisin voinut olla sisarusteni ja heidän lastensa kanssa tekemisissä samalla tavalla kuin normaalisti.

Minulla oli pienenä huuli-suulakihalkio. Heti ensimmäiseltä luokalta lähtien tuli haukkumista ja nimittelyä. Minua ei noteerattu muuten kuin kiusaamalla. Päässäni ollut pipo on esimerkiksi kerran sytytetty palamaan.

Yläasteella kiusaaminen jatkui, mutta se oli enemmän ulkopuolelle jättämistä.

Ystävien löytäminen tuntuu olevan aina vain vaikeampaa. Aikuisiällä olen käynyt esimerkiksi juoksukoulussa, mutta sieltäkään en löytänyt kavereita. Olen kokenut, että kasvonpiirteeni ovat vaikeuttaneet töiden ja ystävien saantia.

Olen vähän jo luovuttanut, kun aina on jätetty ulkopuolelle ja huomiotta. Olen yrittänyt olla muiden ihmisten suuntaan aktiivinen, ystävällinen ja auttavainen. Mutta lopputulos on ollut sama, vaikka kuinka olen yrittänyt.

Historiastani johtuen minun ei ole hirveän helppo luottaa ihmisiin. Vaikka olen avoin ja sosiaalinen, minulta puuttuu tietynlainen itsetunto.

En kaipaa mitään erikoista glamouria elämääni. Haaveeni on, että minulla olisi ystäviä. Että voisi viettää viikonloppua pienellä porukalla, pelata vaikka lautapelejä ja jutella kaikesta. Haaveenani on myös tyttöystävä ja ehkä pari lastakin.

Mutta minulle on tullut sellainen tunne, että eivät nämä haaveet tule toteutumaan.

Toivoisin, että ihmiset miettisivät omaa suhtautumistaan erilaisiin ihmisiin ja antaisivat helpommin mahdollisuuden. Kaikissa meissä on omat puutteemme ja vikamme. Eihän kaikkien kanssa tarvitse kaveerata tai tulla juttuun, mutta hyväksyttäisiin ihmiset sellaisina kuin he ovat.

Kolmekymppinen mies

 

Iän myötä lapsettomuudesta ja lapsenlapsettomuudesta on tullut entistä kipeämpiä asioita, 74-vuotias nainen sanoo.

”Tuntuu pahalta, ettei kukaan kaipaa”

Ennen koronaa elin aktiivista ja rikasta elämää. Minulla oli paljon ystäviä ja harrastuksia. Yksin oleminen oli vapaaehtoista, mutta koronan myötä siitä on tullut pakollista.

Mies jätti kolmekymmentä vuotta sitten. Sen jälkeen en ole halunnut vakavaa parisuhdetta.

Iän myötä lapsettomuudesta ja lapsenlapsettomuudesta on tullut kipeämpiä asioita. Vaikeinta on, kun ihmiset hehkuttavat, miten ihania lapset ja lapsenlapset ovat. Se muistuttaa siitä, mistä on jäänyt tahtomattaan paitsi.

Juhlapyhät ja perhejuhlat ovat pahimpia. Äitienpäivänä olen yleensä matkustanut. Tänä vuonna matka peruuntui.

Moni parisuhteessa elävä kadehtii, kun voin itse päättää elämästäni. Ulospäin kaikki näyttää helpolta.

Asioilla on kääntöpuolensa: on vaikea tunnustaa, että yksinäisyys vaivaa ja kaipaa juttu- ja ruokaseuraa. Perheelliset ystävät sanovat, etten osaa kuvitellakaan, kuinka vaikea on ikävöidä lapsia ja lapsenlapsia. Ihan yhtä pahalta tuntuu, ettei ole ketään, jota ikävöidä, eikä kukaan kaipaa.

Äitienpäivänä nainen yleensä matkustaa. Tänä vuonna matka peruuntui.

Käyn kaupassa joko aikaisin aamulla tai myöhään illalla. Palvelutiskit ovat silloin kiinni ja valikoima huono. Asiakkaita on ruuhkaksi asti. En kuitenkaan ole edes ajatellut, että tilaisin valmiin kauppakassin, koska kaupassa on ainoa tilaisuus nähdä ihmisiä.

Olen vasta muuttanut tähän kaupunkiin. Tunnen täältä vain naapureita ja harrastuksissa tapaamiani ihmisiä.

Päivät kuluvat televisiota katsoen ja lohturuokaa syöden. Onneksi nykyään pääsee hakemaan varaamiaan kirjoja kirjastoon.

Vappuaattona repäisimme ja kävimme naapurin leidien kanssa ostamassa take away -munkkeja ja simaa turvavälejä noudattaen.

Nainen, 74

 

–Kun korona-aika alkoi, niin huomasin, että yksinäisyyden tunteita tuli minulle vähemmän, kuvailee Esko Pylsy.

”Korona-aikana on ollut oikeutetumpaa olla yksin”

Olen kokenut yksinäisyyttä lapsesta lähtien. Olin jo ala-asteella erilainen kuin muut, ja se tunne erilaisuudesta on ollut mukana läpi elämän. Opiskeluaikoina sain kavereita, mutta se kaikki oli lopulta aika pinnallista kulissia.

Kun korona-aika alkoi, huomasin, että yksinäisyyden tunteita tuli minulle vähemmän. Viime kuukausina olen tuntenut, että on ollut aikaisempaa oikeutetumpaa olla sisällä tekemättä mitään, kun kukaan muukaan ei ole mennyt minnekään tai tehnyt mitään.

Minulle elämä korona-aikana on ollut hyvin samanlaista kuin se oli jo ennen. En ole aiemminkaan käynyt kaupungilla ystävien kanssa pyörimässä. Minulla ei ole harrastuksia, jotka olisivat nyt jääneet tauolle.

Kevät on ollut minulle aina vuoden vaikeinta aikaa. Kun tulee valoa ja ihmiset lähtevät liikenteeseen nauttimaan elämästä ja yhdessä olemisesta, minusta tuntuu, että pitäisi itsekin tehdä asioita ja elää. Mutta sen sijaan olen kotona yksinäni.

 Vanhusten yksinäisyydestä ja nuorten syrjäytymisestä puhutaan julkisuudessa. Mutta jos olet työssäkäyvä tai sinulla on perhe, ei kukaan kysy, että miten sinulla menee.

Olen eronnut, ja minulla on tästä suhteesta kaksi lasta.

Minulta puuttuvat täysin ystävä- ja kaverikontaktit. On minulla toki työkavereita, mutta koska olen etätöissä, en edes näe heitä tällä hetkellä.

Olin vuosia masentunut ja tämän vuoksi myös pois työelämästä. Sairastuin burnoutiin ja masennukseen tietyllä tapaa elämän parhaassa vaiheessa. Oli kaksi pientä lasta ja olimme tuolloisen puolison kanssa ostaneet talon. Minulla oli täydellinen työ.

Vedin tuolloin töiden ja kodin väliä suoritusvaihteella. Kun sairastuin, se oli yllätys ja iso pudotus. Se tuntui pahimmillaan täydelliseltä tyhjyydeltä. Häpesin burnoutiani ja laitoin lähes kaikki kaverisuhteet poikki. Kävin monta vuotta terapiassa ja opin siinä hitaasti hyväksymään itseni.

Tällä hetkellä olen osa-aikaisessa työssä digiasiantuntijana Mielenterveyden keskusliitolla.

Lasten kanssa vietän vuoroviikot. Löysin myös uuden parisuhteen helmikuussa. Olen päässyt takaisin elämään.

Vanhusten yksinäisyydestä ja nuorten syrjäytymisestä puhutaan julkisuudessa. Mutta jos olet työssäkäyvä tai sinulla on perhe, ei kukaan kysy, että miten sinulla menee.

Voi olla, että olet töissä todella iloinen mutta menet kotiin yksinäisyyteen, missä sinulla ei ole ketään. Ei sellaisesta puhuta. Jos tällainen ihminen sanoo, että on yksinäinen, hänelle vastataan, että sinullahan on työpaikka tai perhe ja kaikki hyvin.

Haluaisin tuoda omalla tarinallani esiin sen, että on normaalia tuntea yksinäisyyttä. Ja että siitä voi ja pitää puhua.

Esko Pylsy, 37

 

Anne on koronakeväänä ihmetellyt, missä kaikki muut yksinäiset ovat.

”Tänä keväänä huomasin, että olen aivan yksin maailmassa”

Olen ollut noin neljä vuotta sinkkuna. Sitä ennen olin naimisissa ja minulla on kaksi aikuista lasta.

Toisen lapsen kanssa välit ovat huonot, ja hän muistaa vain jouluna ja äitienpäivänä. Toisen lapsen kanssa välit ovat vähän paremmat, muttemme ole paljon tekemisissä.

Yksinäisyys ei ennen koronaa tuntunut niin pahalta, koska ihmisiä näki kahviloissa, baareissa ja kirjastossa. Tein baarimikon töitä. Ne loppuivat, kun ravintolat suljettiin. Ennen pandemiaa töitä sai tehdä niin paljon kuin jaksoi.

Tinderissä harva sopii treffejä korona-aikana. En uskalla ottaa tuntematonta kotiin, eikä ole oikein mitään paikkaa, missä tavata.

Nyt ei voi tehdä muuta kuin käydä kaupassa, apteekissa tai ulkoilla. Tuntuu tylyltä, että kaikki sosiaalisuus loppui kuin seinään.

 Kadulla tulee vastaan vain mummoja, pappoja ja lapsiperheitä. Ihmettelen, missä kaikki muut yksinäiset ihmiset ovat.

Nuorempana minulla oli ystäviä, mutta yhteydenpito heihin jäi, kun keskityin liiaksi parisuhteeseen ja perheeseen. Tänä keväänä huomasin, että olen aivan yksin maailmassa.

Vanhempani ovat kuolleet. Välit muihin sukulaisiin katkesivat äidin kuoleman jälkeen. On vähän kuin orpo piru maailmalla. Minulla ei ole ketään, jolle voisin kertoa edes puhelimessa kaiken.

Kadulla tulee vastaan vain mummoja, pappoja ja lapsiperheitä. Ihmettelen, missä kaikki muut yksinäiset ihmiset ovat. Kaupassakaan ei voi käydä liian usein, kun ihmiset alkavat ihmetellä, että taasko olen siellä.

Anne, 46

 

Isovanhempani ovat minulle todella läheiset, mutta en ole voinut tavata heitä, koska he ovat yli 70-vuotiaita ja kuuluvat riskiryhmään, Venla Kupiainen kertoo.

”Olen ulkopuolinen kaikkialla”

Olen ollut työtön viime syksystä saakka. Alkukeväällä ennen Suomen koronaepidemiaa kävin työhaastatteluissa, mutta sitten monella alalla tuli lomautuksia. Nyt mikään ei meinaa mennä elämässä eteenpäin. Haluaisin kovasti töihin, missä voisin tutustua uusiin ihmisiin.

Minua kiusattiin sekä ala- että yläasteella. Minulla on ollut alakoulusta lähtien yksinäisyyttä ja sellainen tunne, että olen ulkopuolinen kaikkialla.

Pahimmat ajat olivat kuitenkin ehkä silloin, kun opiskelin merkonomiksi. Nuo vuodet aika lailla vietin yksin opiskellen. Olin silloin todella yksinäinen ja sairastuin masennukseen. Enää ei ole onneksi niin rankkoja päiviä kuin joskus on ollut.

Kun on jo valmiiksi yksinäinen, on ollut rankkaa, kun koronatilanteen vuoksi ei ole voinut mennä juuri mihinkään päästäkseen tutustumaan uusiin ihmisiin.

Isovanhempani ovat minulle todella läheiset, mutta en ole voinut tavata heitä, koska he ovat yli 70-vuotiaita ja kuuluvat riskiryhmään. Se on ollut raskasta.

Minulla on yksi hyvä kaveri, ja hänen kanssaan olen normaalioloissa tykännyt käydä kahvilla. Korona-aikana en kuitenkaan ole pystynyt näkemään häntä niin usein.

Asun yhdessä poikaystäväni kanssa, se on yksi iloinen asia. Hänestä on apua yksinäisyyteen ja hän tietää kaiken, mitä elämässäni on tapahtunut. Hän osaa olla tukena, jos minulle tulee huonoja fiiliksiä ja alkaa itkettää.

 Jos on valmis porukka, niin siihen väliin on vaikea mennä. Tuntuu, että ihmisillä on jo niin paljon kavereita, että he eivät viitsi tutustua uusiin ihmisiin.

Aikuisiällä uusien ystävien löytäminen on vielä haastavampaa kuin lapsena. Harrastin tanssia seitsemän vuotta, mutta en saanut tanssiopistosta yhtään ystävää, joka olisi edelleen elämässäni. Olen esimerkiksi käynyt kesätöissä ja osallistunut muutamaan koulutukseen, ja yrittänyt olla sosiaalinen.

Jos on valmis porukka, niin siihen väliin on vaikea mennä. Tuntuu, että ihmisillä on jo niin paljon kavereita, että he eivät viitsi tutustua uusiin ihmisiin.

Yksinäisyys tuntuu siltä, että kukaan ei näe tai arvosta. Että minuun ei edes haluta tutustua.

Kun koulussa kiusattiin, niin tietyllä tapaa sen jälkeen ei ole viitsinyt hirveästi edes yrittää tutustua ihmisiin. Minulle on tullut suojakilpi. Kun luottamus muihin ihmisiin on mennyt, niin sitä on varuillaan.

En tiedä miksi yksinäisyydestä ei puhuta yhtä paljon kuin kiusaamisesta sekä mielenterveys- ja päihdeongelmista. Ehkä helposti unohdetaan, että yksinäisyyttäkin on olemassa.

Olen päättänyt, että jos koronatilanne jatkuu pitkään, haen opiskelemaan lastenohjaajaksi. Tahtoisin auttaa lapsia ja nuoria ja tuoda ihmisille tietoisuutta siitä, mitä kiusaaminen ja yksinäisyys on.

Venla Kupiainen, 23

 

–Saatan käydä todella synkissä vesissä, kun en tapaa ihmisiä, kertoo 38-vuotias sinkkunainen.

”Elämä pyörii tietokoneen ja jääkaapin ympärillä”

Muutin vuosia sitten tuolloisen mieheni työn vuoksi pienelle paikkakunnalle. Pian muuton jälkeen huomasin, ettei minulla ole täällä oikein mitään muuta kuin mieheni ja talomme.

Pari vuotta sitten erosin yllättäen tästä pitkästä suhteesta. Miehelläni oli toinen nainen. Päätin kuitenkin jäädä tähän kaupunkiin, josta en tunne juuri ketään, koska sain täältä eron jälkeen unelmieni työpaikan.

Toimin asiantuntijatehtävissä, ja olen ollut maaliskuusta saakka etätöissä. Se tarkoittaa, että työn tuoma sosiaalinen puoli puuttuu elämästäni kokonaan. Tämä on ollut aika raju muutos. Menee useita päiviä, että en välttämättä näe ketään.

Olin yksinäinen jo silloin, kun muutin tähän kaupunkiin. Uusien ystävien löytäminen aikuisiällä on todella hankalaa, etenkin pienellä paikkakunnalla, jossa ihmisillä on omat piirinsä.

Hyvän päivän tuttuja on tullut, ja olen siinä mielessä sosiaalinen, että alan jutella small talkia vaikka kaupassakin.

Aikaisemmin pystyin matkustelemaan, käymään lounaalla ja ostoksilla. Korona-aikana elämänpiiri on kaventunut todella pieneksi. Elämä pyörii tällä hetkellä suurimmaksi osaksi tietokoneen ja jääkaapin ympärillä.

 Nyt treffeillä ei ole voinut käydä. Ja samalla juuri nyt erityisesti kaipaisi tukea ja henkilöä, jolle puhua ja jonka kanssa jakaa asioita.

Saatan käydä todella synkissä vesissä, kun en tapaa ihmisiä. Kyllä se herättää huolta omasta jaksamisesta, että miten kauan tätä tilannetta kestää ja kuinka kauan tällaista elämätöntä elämää jaksaa.

Korona-aika on siinäkin mielessä normaalia raskaampaa, että korostuu se, että itsellä ei ole kumppania. Nyt treffeillä ei ole voinut käydä. Ja samalla juuri nyt erityisesti kaipaisi tukea ja henkilöä, jolle puhua ja jonka kanssa jakaa asioita.

Juhlapyhät ovat erityisen vaikeita. Keväällä on ollut pääsiäinen, vappu ja äitienpäivä. Kun sosiaalinen media täyttyi äitienpäivänä raskausvatsoista ja onnitteluista, se oli minulle kuin puukonisku.

Pidän yksinäisyyttä Suomessa jonkinlaisena tabuna. Siinä on semmoinen negatiivinen sävy. Itse sitä kokee tietyllä tavalla epäonnistuneensa. Että elämä ei ole mennyt ihan käsikirjoituksen mukaan. Olen tehnyt tiettyjä ratkaisuja siinä vaiheessa, kun olen jakanut elämäni jonkun kanssa. Ja sitten se ei ole mennytkään maaliin.

Nainen, 38

 

Miika Bordin suurin haave on perustaa oma bändi.

”Kaipaan kaveria, jolle voisin soittaa”

Iso osa pahasta olostani kumpuaa siitä, että välit lapsuudenystävääni katkesivat.

Kävimme koulut yhdessä. Jos minulla oli joku hätänä, hän tuli salamannopeasti auttamaan. Hän oli usein meillä pelaamassa videopelejä yömyöhään. Teimme kaiken yhdessä.

Viime vuoden lopulla hän poisti minut joistakin sosiaalisen median kanavista. Vieläkään en tiedä, miksi niin tapahtui.

Olen kärsinyt yksinäisyydestä ainakin neljä vuotta. Tein klassisen virheen, kun aloin viettää enemmän aikaa entisen tyttöystäväni kuin kaverieni kanssa. Ex-tyttöystävä ei pitänyt kaikista kavereistani ja sai minutkin muuttamaan mielipiteeni heistä.

En ole samanlainen kuin kaikki muut. Minun ikäiseni pojat tykkää puhua lätkästä. En tiedä siitä kovin paljon, joten se ei ole ensimmäinen jutunaihe, josta aloittaisin.

15-vuotiaana olin suosittu. Sitten kaveriporukassa alettiin käyttää alkoholia ja huumeita. Jäin ulkopuolelle, kun en halunnut lähteä siihen mukaan.

 Harrastan piirtämistä ja kalastamista. Minulla on paljon lemmikkieläimiä. Ne ovat sellaisia harrastuksia, joihin tarvitaan vain yksi ihminen.

Jäin vähän ennen pandemiaa työttömäksi. Työpaikoilla olen tutustunut ikätovereihini, mutta työkavereista ei ole tullut läheisiä.

Asun tyttöystäväni kanssa. Silti kaipaan kaveria, jolle voisin soittaa tai jonka luona voisin käydä kylässä.

Harrastan piirtämistä ja kalastamista. Minulla on paljon lemmikkieläimiä. Ne ovat sellaisia harrastuksia, joihin tarvitaan vain yksi ihminen.

Haluaisin löytää harrastuksen, jossa voisin tavata ihmisiä. Suurin haaveeni on kuitenkin aina ollut perustaa oma bändi. Haluaisin olla siinä laulajana.

Yksinäisyyteni on jopa helpottunut korona-aikana. Löysin Facebookin ystävänhakuryhmästä ikäiseni pojan, joka on täysin samanlainen ihminen kuin minä. Hän asuu kivenheiton päässä.

Nyt jos tulee pakottava tarve nähdä jotakuta, voimme kävellä toistemme luo. Hän soittaa kitaraa. Meillä on jo pieni bändin alku koossa.

Miika Bordi, 23

 

Sofia Salokorpi sai omasta pyynnöstään siirron Meilahden koronaosastolle, kun syömishäiriöisten viikko-osasto suljettiin.

”Nyt ymmärrän yksinäisiä paremmin”

Työskentelin syömishäiriöisten viikko-osastolla, joka suljettiin, kun korona alkoi. Siirto Meilahden koronaosastolle järjestyi viikossa.

Sen jälkeen arki muuttui täysin. Kun aloitin työt koronapotilaiden parissa, päätimme, että on parempi olla näkemättä läheisiä tartuntariskin vuoksi.

Minulla on kuusi aikuista lasta, jotka ovat muuttaneet omilleen. Pikkusiskoni täyttää 50 Ruotsissa heinäkuussa, emmekä pääse nyt sinnekään. Perhettä on ollut kova ikävä.

En ole koskaan aiemmin ollut yksinäinen. Suomessa on paljon ihmisiä, jotka ovat aina yksinäisiä, oli koronaa tai ei. Nyt ymmärrän heitä paremmin. Kaikilla ei ole edes työpaikkaa. Minä saan sentään käydä töissä ja jutella siellä ihmisten kanssa.

 Kaikilla ei ole edes työpaikkaa. Minä saan sentään käydä töissä ja jutella siellä ihmisten kanssa.

Äitienpäivän jälkeen tilanne on alkanut näyttää valoisammalta. Silloin näin ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa lasten kanssa. Tapasin myös veljeni perhettä.

Olo on ristiriitainen. Näen työssäni, kuinka vaikea tauti korona on monelle työikäiselle ja perusterveelle ihmiselle. Toisaalta on kiva, että kesä tulee ja voidaan tavata ihmisiä. Toisaalta pelottaa, mitä tapahtuu, jos ihmiset alkavat liikkua ja ottaa hirveästi riskejä. Onneksi oma vasta-ainetestini oli negatiivinen, eikä lähipiirissäni kukaan ole sairastunut.

En halua haaveilla tai suunnitella tulevaisuutta. Katsotaan ensin, miten kesä koronapotilaiden kanssa menee.

Olen tosi kiitollinen, että yksi vanha ystävä on käynyt tapaamassa minua Helsingissä tänä aikana jo kaksi kertaa. Olemme käyneet ulkoilemassa Seurasaaressa. Tuntuu ihanalta, ettei hän ole hylännyt.

Sofia Salokorpi, 52

 

Nestemäinen typpi höyryää yliopiston kemian laitoksella. Laboratorioinsinööri nauttii siitä, että etätöistä pikkuhiljaa luovutaan.

”Voin puhua suomea vain vauvalle”

Isäni oli keikkatöidensä vuoksi paljon poissa kotoa. Äitini oli kansakoulun opettaja maalla. Opin lukemaan jo viisivuotiaana ja ahmin kaikenlaisia kirjoja, myös lapsilta kiellettyjä. Pääsin kirjoihin käsiksi, kun lainasin äidiltäni salaa koulun yleisavainta.

Ennen kouluun menoa leikin vanhempien lasten kanssa, enkä huomannut, kuinka he kiusasivat minua. Koulussa jouduin olemaan äitini mallioppilas, jonka oli näytettävä hyvää esimerkkiä koko koululle.

Oppikoulussa olin nörttiyteni ja lukuintoni vuoksi silmätikku monelle vanhemmalle koulukiusaajalle. Osasta heistä pääsin, kun tarjouduin pesemään itse itseni lumella yltä päältä. Silloin he päättelivät minun olevan liian hullu kiusattavaksi.

Sosiaalinen eristäytyminen jatkui lukiossa ja yliopistossa. En käynyt opiskelijariennoissa, vaan jatkoin lukuharrastustani, yksin. Saatoin lukea viisikin kirjaa päivässä.

Vasta valmistuttuani tutustuin aasialaiseen vaimooni. Saimme tyttövauvan vuosi sitten.

Alkuvuodesta vaimoni vanhemmat tulivat tutustumaan lapsenlapseensa. He saivat jatkoa viisumilleen koronapandemian vuoksi ja pysyivät koko ajan sisällä eristyksissä vaimoni ja vauvan kanssa.

Minutkin määrättiin etätöihin. Kotona en kuullut suomen kielen sanaa edes televisiosta, eikä aika riittänyt lukuharrastukselleni.

Ainoastaan kaupassa käynnit toivat vaihtelua arkeen, mutta sieltä palattuani minun täytyi riisua kaikki vaatteet ja käydä kuumassa suihkussa pesten itseni kauttaaltaan.

Perinteiseen tapaansa appivanhempani ohjeistivat kaiken, mitä vauva sai tehdä. He keskustelivat vaimoni kanssa omalla kielellään, jota minä en osaa vieläkään tarpeeksi. Kotona voin puhua suomea vain vauvalle.

Olen tottunut olemaan omissa oloissani. Yksinäisyys kuitenkin paheni, kun jouduin olemaan samassa tilassa ihmisten kanssa, jotka eivät kiinnittäneet minuun lainkaan huomiota tai edes halunneet kuulla, mitä minulla oli sanottavana.

Omia ystäviä tai sukulaisia minulla ei ole lähimaillakaan. En voi pitää yhteyttä kännykällä, kun ei ole ketään, jolle soittaa.

Nyt kun koronarajoituksia puretaan asteittain, olen vihdoin päässyt työpaikalle, jossa käynnistelen suljettuna olleita tutkimuslaitteita. Työpaikalla saan onneksi kuulla suomen kieltä.

Mies, 59

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?