Teemu Keskisarjan kolumni: Mitä 1990-luvun lama opetti pelastuspaketeista? - Kotimaa - Ilta-Sanomat

Teemu Keskisarjan kolumni: Mitä 1990-luvun lama opetti pelastuspaketeista?

Ilta-Sanomien kolumnisti Teemu Keskisarja miettii pankkitukien ja koronatukien yhtäläisyyksiä pahoilla mielin.

2.6.2020 8:00

Olen arkistossa lukenut monta ö-mapillista asiakaspalautteita, joita 1990-luvun alussa saivat pankinjohtajat.

He olivat likipitäen yhtä vihattuja kuin pedofiilimurhaaja Jammu Siltavuori.

Ihme ettei pankkikriisi aiheuttanut yhtään talouspoliittista henkirikosta. Ennen hirttäytymistä lienee yhden jos toisenkin yrittäjäparan mielessä käynyt Suomen Pankin, eduskuntatalon ja Presidentinlinnan räjäytys.

Verisin vääryys oli pankkituki, josta veronmaksajille ei koitunut moraalista vastiketta. Pahat rahalaitokset pysyivät hengissä säästöpankkileiriä lukuun ottamatta. Kalpaten kävi enemmän tai vähemmän viattomille asiakkaille.

Rahoitushässäköissä tuli yritysruumiita, joiden kuoppaus maksoi mahdottomia.

Valtio ei saanut puotien ja verstaiden konkursseissa omiaan pois, päinvastoin joutui elättämään ihmisuhrit sossulla. Miksei pankkitukeen sisältynyt ehtoa velallisten säällisestä kohtelusta? Eikö 50 miljardista markasta herrajumala olisi piisannut reilummat ja työllistävämmät almut pk-sektorille?

Lukemattomat tukemattomat kansalaiset eivät uskoneet, että pankit pelastettiin Suomen kansainvälisen maineen ja talouden sisäisen verenkierron vuoksi.

He olivat kenties oikeassa.

Yksityisten rahalaitosten pönkitys hinnalla millä hyvänsä ei ollut historian opettama pakko. Eikä tulevaisuus esim. Islannissa todistanut, että pankkituissa kitsastelu suistaa rahvaan nälänhätään ja liike-elämän pronssikaudelle.

Poliitikoilla oli pankkeihin näkyviä ja näkymättömiä koplauksia. Silti he olisivat ojentaneet kätensä mieluummin kotipitäjän teollisuushallille.

Pankkituki johtui siitä, että valtiovalta ei muuta osannut. Ei ollut olemassa yritystutkija-virkamiesten armeijaa seulomaan suunnattomista luottokannoista jyviä ja akanoita, elvytettäviä ja suolistettavia. Pankit olivat silta ongelmien luokse, lahona ja palavanakin parempi kuin ei mitään.

Tätä finanssiveteraaneilta kuulemaani selitystä pidin ennen irvokkaana. Raha ei olisi missään muussa vaihtoehdossa haaskautunut väärempään kohteeseen oikeustajun kannalta.

Eihän?

Toteutumatonta jossitteluhistoriaa. Olipa kerran 1990-luvun Kansallisen Pelastuksen Finnstituutti ja taikaseinä: ulkomailta ilmaiseksi loputtomasti mummonmarkkoja. Jaettavaksi jäätävässä kiireessä, jottei kurki kuole ennen kuin suo sulaa. Valtiovarainministeri Viinanen löi suorassa tv-lähetyksessä vetoa: yhtään firmaa ei kaadu valuuttalainojensa takia devalvoitumisen korkotappioihin.

Olisivatko pikatuet keskittyneet rehdeille sisukimpuille ja luovan tuhon tuhkasta nousijoille? Vai sulle-mulle-arvonnassa kasinon vorojen kätösiin, pelimerkeiksi ja kannustimiksi 1980-luvun hulluuksien toisintoihin?

Jos pitäisi jälkiviisaudella kasata 1990-luvun pelastuspaketti, olisin yhtä ymmällä ja hajalla kuin aikalaiset. Ehkä polttaisin setelivuoren Senaatintorilla säästääkseni edes osattomien vitutusta.

Kirjoittaja on historioitsija.

Artikkeliin liittyviä aiheita

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?