Tänään vietetään äitienpäivää. Se on päivä, johon liittyy paljon rakkautta – mutta tänä vuonna myös ennen kokematonta haikeutta. Koskaan ei äitejä halata niin vähän kuin tänään.
Kosketuksen voima on ihmeellinen. Ja sen puute voi tehdä hyvin kipeää. Tänään emme voi antaa äideille lahjaksi edes lupausta päivästä, jolloin kaikki tämä on vihdoin ohi.
Suomi suojelee tehokkaasti vanhempien kansalaisten henkeä – mutta unohtuiko mieli? Kukaan ei halua rakkaalleen fyysistä kärsimystä, mutta näemmekö kaiken koronan aiheuttaman henkisen ahdistuksen? Myös yksinäisyys tuottaa tuskaa. Joskus se voi jopa tappaa.
Koronakriisin loppua ei vielä näy. Siksi soisi, että viimeistään nyt herättäisiin todella pikaisesti keksimään keinoja ja tapoja, joilla yli 70-vuotiaiden elämää voisi helpottaa. Missä ovat ministeriöiden ja terveysviranomaisten asiantuntevat, mutta kuitenkin luovat ohjeet siitä, miten eri tavoin rakkaitaan voi turvallisesti kohdata? Miksi ei systemaattisesti etsitä maailmalta parhaita ideoita ja kehitetä niitä lisää ja tiedoteta niistä? Korona pitää ottaa vakavasti, mutta vakavasti pitää ottaa myös se, mitä tämä eristys tekee ihmisen mielelle.
Missä ovat esimerkiksi palvelutalojen pleksit? Kauppoihin ne saatiin hetkessä - unohtuivatko jälleen ne, jotka eivät ääntä oikeuksistaan pidä? Monissa maissa pleksien avulla ovat murhamiehetkin voineet tavata läheisiään - meillä vanhuksia tuomitaan yksinäisyyteen ilman edes vangeille suotua lupausta päivästä, jolloin vapaus koittaa.
On jollain lailla kohtalon ivaa, että viime päivinä maailmalla on juhlittu toisen maailmansodan päättymispäivää. Suomessakin monet naiset, miehet ja lapset joutuivat sodan takia eroon rakkaistaan. Nyt olemme jälleen samassa tilanteessa, vain vihollinen on uusi: tällä kertaa keskuudessamme kulkeva tappaja on näkymätön.
Tuota vihollista vastaan pitää taistella, mutta samalla pitää yrittää helpottaa myös inhimillisiä kärsimyksiä. On kyse sitten plekseistä, ulkoilutapojen ideoinnista, suojavälineiden turvin tehtävistä vierailuista tai kohtaamiskonteista – lukuisia mahdollisuuksia varmasti löytyy, kunhan niitä vain sinnikkäästi mietitään ja kehitetään. Tämä ei voi jäädä pelkästään yksittäisten hoivakotien ja ihmisten itsensä kontolle – vaikka totta kai on hienoa, jos ja kun eri tahoilla asiaa pyritään etsimään ratkaisuja – vaan tähän kannustamisesta ja auttamisesta pitää kantaa myös maan johdossa vastuuta.
Yksi ratkaisu läheisten tapaamiseen on hoivakoti helsinkiläisen Wilhelmiinan pihaan tuotu tapaamiskontti.
Omaiset voivat tavata hoivakodin asukkaan pleksin takaa.
Tuntuu hirvittävän julmalta, että vanhainkodeissa viettää elämänsä viimeisiä päiviä moni sotaveteraani tai kotirintamalla kaikkensa antanut nainen tai sotavuodet lapsena kokenut ihminen, joka elämänsä ehtoopuolella on jälleen samassa tilanteessa kuin nuorena: ei tietoa siitä, näkeekö rakkaitaan enää koskaan.
Suojellaan elämää – mutta tehdään siitä ihmisille myös elämisen arvoista.
