Suomalaistutkija tyrmää Venäjän väitteet Karjalan kansanmurhasta: ”Suomalaista halutaan tehdä Saksan rinnalla taistelleita fasisteja” - Kotimaa - Ilta-Sanomat

Suomalaistutkija tyrmää Venäjän väitteet Karjalan kansanmurhasta: ”Suomalaista halutaan tehdä Saksan rinnalla taistelleita fasisteja”

Venäläisiä yliloikkareita Ontrosenvaaran vankileirillä vuonna 1943.

Julkaistu: 20.4. 21:11

Historiaa kirjoitetaan nyt uudelleen, suomalainen tutkija sanoo venäläisten hurjista väitteistä.

Suomen miehityshallintoa tutkinut apulaisprofessori Antti Laine hämmästelee suuresti Venäjällä esiin nousseita uusia väitteitä suomalaisten venäläisiin kohdistamista sodanaikaisista julmuuksista.

– Tässä tuntuu olevan jo vuosia jatkunut projekti löytää väkisin todisteita, Laine sanoo.

Laineen mielestä Venäjällä nyt esiin noussut kohu Itä-Karjalan siviiliväestön sodanaikaisesta kaltoinkohtelusta ja sen nimeäminen kansamurhaksi on jatko-osa taannoin esillä olleelle Sandarmohin joukkohautakohulle.

Silloin kyse oli Stalinin 1930-luvun julmuuksien aikaisesta joukkohaudasta, johon venäläiset kansallismieliset tahot väittivät suomalaisten suomalaisten haudanneen epäselvissä oloissa teloitettua sotavankeja.

– Aivan tuulesta temmattu ajatus. Jos suomalaiset olisivat löytäneet sellaisen Stalinin julmuuksista kertovan haudan, he olisivat taatusti tuoneet sen jo julki sodan aikana, Laine sanoo.

Tällä kertaa kyse on venäläisiin siviileihin kohdistuneista julmuuksista, mutta Laineen mukaan kaava toistaa samaa rataa.

– Suomalaista halutaan tehdä Saksan rinnalla taistelleita fasisteja ja sitä varten historiasta tarvitaan näyttöä eli historiaan kirjoitetaan uudelleen. Huolestuttavaa tässä on, että jopa vakavasti otettuja tutkijoita on mennyt mukaan tähän, Laine sanoo.

Historian uudelleenkirjoitukseen viittaa muun muassa se, että Venäjä tutkii nyt uudelleen kansanmurhaksi nimettyjä julmuuksia, joiden olemassaolosta sen edeltäjä Neuvostoliitto ei löytänyt kovaa näyttöä edes tuoreeltaan sodan jälkeen.

Neuvostoliiton diktaattorilla Josef Stalinilla oli vankka käsitys suomalaisten julmuuksista jo sodan kuluessa ennen kuin Neuvostojoukot olivat vallanneet takasin suomalaisten miehittämät alueet. Teheranin konferenssissa vuoden 1943 lopulla Stalin esitti suomalaisten käyttäytymisen miehittämillään alueilla olevan yhtä julmaa kuin saksalaisten.

Suomalaisten miehittäjien suhde valloitettujen alueiden väestöön kuitenkin poikkesi saksalaisten vastaavasta siinä, että Itä-Karjalan 83 000 asukkaasta liki puolet eli 41 000 oli suomensukuisia.

He saivat parempaa kohtelua kuin alueen venäläiset, joihin ei suhtauduttu yhä lempeästi. Suomea on pidetty siinä suhteessa erikoisena miehittäjänä, että se alkoi rakentamaan valloittamaansa Itä-Karjalaan oman mallinsa mukaista koulu- ja sosiaaliturvajärjestelmää, kuten lasten neuvolatoimintaa.

Itä-Karjalaan perustettujen internointileirien tarkoitusta ei ole voitu osoittaa tuhoamisleiriksi. Leirien taustalla oli pelko siitä, että venäläinen väestö voisi osallistua rintaman selustassa sissisodankäyntiin ja tuhotöihin. Ohje koota ei-suomalaista juurta oleva väestö internointileirihin annettiin jo heinäkuussa 1941 ennen suomalaisten suurhyökkäyksen alkua.

Itä-Karjalan sotilashallinnon tapa eritellä suomensukuinen väestö muista on ollut hyvin tiedossa aina jatkosodan alkuvaiheista saakka. Suomalaisten siirto- tai keskitysleirien rinnastaminen tuhoamisleireihin on suomalaisen näkemyksen mukaan täysin virheellinen, vaikka pahamaineiselta kuulostavaa kansallisuuden mukaan tehtyä luokittelua harjoitettiinkin.

– Vaikka suomalaiset luokittelivat Itä-Karjalan väestön heidän taustansa mukaan, ei sitä tietenkään voi rinnastaa siviiliväestön joukkotuhonnaksi, mitä Saksassa nähtiin, Laine sanoo.

Hänen tutkimuksensa Suomi miehittäjänä: Itä-Karjalan siviiliväestön asema suomalaisessa miehityshallinnossa 1941-1944 on perusteos Suomen toiminnasta miehitetyillä alueilla.

Kuolleisuus miehitetyn Itä-Karjalan internointileireillä oli huomattavasti korkeampi alueen muun väestön keskuudessa. Syy oli heikko ravitsemustilanne, joka korostui erityisesti talvella 1942, kun edellisen kesän sato oli huono ja Suomessa elintarvikkeista oli pulaa.

Sodan jälkeen osana rauhansopimuksen ehtoja Neuvostoliitto alkoi etsiä sotaan syyllisiä Suomesta. Heitä piti myös rangaista voittajavaltioiden yhdessä sopiman periaatteen mukaisesti.

Osana tätä Itä-Karjalaan perustettiin kenraalimajuri G.N. Kuprinovin johdolla tutkimuskomissio. Se sai tehtäväkseen kerätä ilmiantojen, Itä-Karjalan siviiliväestön sekä vankeudesta vapautuneiden sotavankien keskuudesta sotarikollisiksi mahdollisesti kelpaavia henkilöitä.

Neuvostoliitossa sotavangit nähtiin rikollisiksi ja samalla tavoin myös Itä-Karjalan väestöä epäiltiin kielletystä yhteistoiminnasta suomalaisten kanssa. Hälventääkseen mahdollisia myönteisiä käsityksiä suomalaisten miehitysajasta, neuvostolehdistössä julkaistiin pian sodan päättymisen jälkeen runsaasti suomalaisten julmuuksista kertovia tarinoina.

Ne pohjustivat maaperää kuulusteluille. Suomalaismiehittäjistä kuulusteluihin kutsutut olivat usein valmiiksi peloissaan, minkä vuoksi kuulustelijat yleensä saivat haluamansa tiedot.

Suomalaisia sotarikollisia tutkinut Lauri Hyvämäki laski teoksessaan ”Lista 1:n vangit” Kuprinovin erikoiskomission saaneen vuoden 1946 yli loppuun mennessä yli 4 000 ”todistajalausuntoa”.

Suomen hallitus sai syksyllä 1944 listan 61 henkilöstä, joiden väitettiin syyllistyneen sotarikoksiin, heistä 15 oli palvellut Itä-Karjalan miehityshallinnossa, jonka alaisuuteen siirto- ja keskitysleirit kuuluivat. Valvontakomission syyteaineisto saapui vasta 1947 Suomen hallitukselle. Todistusaineisto osoittautui tutkija Lauri Hyvämäen mukaan hataraksi.

Neuvostoliitossa kerättyä todistusaineistoa ei pidetty käyttökelpoisena suomalaisessa oikeudessa eikä todistajia saatu kuultaviksi Suomeen. Siitä huolimatta pidätettyjä kehotettiin tunnustamaan rikoksensa, jotta valvontakomission vaatimukset voitaisiin täyttää.

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?