Kommentti: Luonto kiittää Pentti Linkolaa, joka antoi sille äänen - Kotimaa - Ilta-Sanomat

Kommentti: Luonto kiittää Pentti Linkolaa, joka antoi sille äänen

Ympäristöfilosofi Pentti Linkola Valkeakoskella marraskuussa 2012. Hän mittasi käsivarsillaan puun halkaisijaa. – Jos puu ei mahdu sylinmittaan niin kyseessä on puu eikä taimi, Linkola tuumaili.

Julkaistu: 6.4. 7:05

Kohtaamisia idolin kanssa, ja lopulta ihmisen, muistelee toimittaja Tuomas Manninen.

Sukupolvelleni Pentti Linkola oli supersankari. Idoli. Esikuva. Rockstara.

Sukupolvellani tarkoitan 1970-luvun nuoria lintuharrastajia ja luontoliittolaisia, joita oli runsaasti, elettiinhän koulujen luontokerhojen kulta-aikaa.

Linkola oli meille myyttinen hahmo. Hän oli lintukirjojen tekijä, petolinturengastaja, järvilintujen tutkija, soutaja, kalastaja, Ahvenanmaan kaukaisimpien ulkosaarten lintuasemien pioneeri.

Ja loistava kirjoittaja.

Tässä tuli aika paljon ylisanoja muistokirjoituksen alkajaisiksi. Pitää muistaa, että nuoruus tarvitsee idoleita, oli harrastus linnut, rock tai urheilu.

Pentti Linkola ja kalasääski vuonna 1968.

Ensi kerran kohtasin Linkolan 11.3.1977 Kirkkonummella, Hirsalasta Jorvakseen tuovalla maantiellä. Kello oli noin 22.30, yksi aste lämmintä, heikko lounaistuuli, taivas pilvessä. Olkoon kuvaus säästä tarkka, olihan Linkolakin äärimmäisen pedantti kirjatessaan havaintojaan.

Olimme pöllöretkellä. Kävelimme. Vastaan tuli polkupyörä, muistaakseni ilman valoa. Metsätaival oli pimeä. Erotimme vain hahmon ja pyörän tarakalla ison laatikon poikittain. Hahmo kyseli ystävällisellä äänellä, millä asialla olimme. Kerroimme alkuillan hienosta varpuspöllöjen konsertista. Hän tuntui tietävän linnuista.

Kun olimme eronneet, joku meistä sanoi: ”Se oli muuten Linkola.”

Kylmät väreet!

Varpuspöllöt olivat vihellelleet Bylandetin saaressa, jonne Linkola oli asettunut kalastamaan tukikohtanaan iskelmälaulaja Carola Standertskiöldin sukukartanon pehtoorintalo. Kohtaaminen Linkolan kanssa jätti varjoonsa, kun kerran liftasimme Carolan kyytiin. Sitä paitsi sen muiston pilasi, että hyppäsin etupenkille ja Carolan koira hyppäsi hänen syliinsä, ratin taakse.

Linkola kalasti Bylandetissa vain vuodet 1975–78. Äskettäin luin Riitta Kylänpään hienosta elämäkerrasta, että Linkolalla oli noina vuosina masennuskausi, jota hoidettiin Lapinlahden sairaalassa.

Hän oli jättänyt Päijänteen, ja oli vasta matkalla kotiin, Vanajavedelle.

Valkeakoskella 2012.

Keväällä 1990 olin jo llta-Sanomissa ja Eläinmaailma-lehden ja WWF:n Lintumaraton lähestyi. Ilkka Malmberg keksi, että edellisvuodesta poiketen lehdistön joukkue osallistuisi polkupyörillä, ei Scan-Auton sponsoroimilla Saabeilla, ja joukkueen nimi vaihtuisi Sopuleista Pulmusiksi. Keksin, että värvätään vahvistukseksi Linkola, joka yllättäen suostui.

Vahvistus oli ehkä väärä sana, mutta upea PR-voitto se oli. Yön tunteina Linkola selvästi väsyi, tuli kärttyisäksi. Sokeritautia ei ollut vielä diagnosoitu. Fyysinen kunto oli rautaa. Ajoimme vuorokauden aikana 120 kilometriä, Helsingistä Porkkalaan ja takaisin (lyhyt pätkä junalla Kilosta Tolsaan) eikä Linkolan pyörässä ollut tietenkään vaihteita.

Alkukesäisin Linkolalla oli tapana soudella (bongata) Suomen järviä ja tehdä lintulaskentoja. Hän innosti monet samaan harrastuksen, minutkin Puulalla. Idea oli nimenomaan soutaa. Vasta vanhoilla päivillä olen alkanut käyttää pientä perämoottoria.

Sain tietää Linkolan laskeneen Puulan linnut vuonna 1963, ja tiesin muistiinpanojen olevan yksityiskohtaisia, munan ja kiven tarkkuudella. Aloin ruinata niitä ja lopulta koitti se suuri päivä, kun Linkola Helsingin-käynnillään tuli konekirjoitetun nivaskan kanssa Ilta-Sanomien toimitukseen ja odotti lehtipöydän ääressä sillä aikaa, kun kopioin liuskat.

Linkola oli saanut soutuveneen lainaksi mikkeliläiseltä maanmittausinsinööri Jouko Mätöltä, jonka oli värvännyt rengastamaan Puulan muuttohaukkoja (juuri ennen kuin haukat katosivat). Kiitoskirje veneenlainasta oli parasta Linkolan proosaa. Sain sen Mätöltä ja tekee mieli laittaa se kehyksiin.

Se oli Linkola, joka hälytti muuttohaukkojen tuhosta.

Ja peltolintujen ahdingosta.

Kirjailija ja kalastaja Linkola kotonaan Valkeakosken Sääksmäellä marraskuussa 2018.

Ikimuistoisin kohtaaminen Linkolan kanssa tapahtui Vanajavedellä maaliskuun lopulla 2003.

Linkola oli mitannut jään paksuudeksi 92 senttiä, joka oli uusi Järvi-Suomen ennätys. Läksimme raportoimaan paikan päälle jäälle, toimittaja, valokuvaaja Peter Jansson ja hydrologi Esko Kuusisto. Tein treffit Linkolan kanssa, tai kuvittelin tehneeni. Hänen piti olla ”jossain siinä tupansa lähettyvillä”. Aikakin sovittiin, suurin piirtein.

Tulimme tuvalle, Linkolaa ei näkynyt. Ei rannassakaan. Etenimme jäälle, ei havaintoa edes kiikareilla. Hajaannuimme. Jansson ajeli autolla, minä ja Kuusisto kävelimme pitkin ja poikin isojen saarten välejä ja selkävesien reunoja. Onneksi sää oli hyvä.

Kun aurinko oli laskemassa, kaukaa idästä lähestyi tumma piste, joka osoittautui hevoseksi ja myöhemmin erottui reki ja reessä Linkola. Ei puhettakaan, että hän olisi pahoitellut, että jouduimme odottamaan. Linkola koki vielä yhden verkon ennen kuin saatoimme keskustella jääasioista.

Kuva Vanajajärven jäältä 2003.

Muistan eläytyvän kommentin ”perkeleen toutain”, kun verkosta nousi itselleni tuntematon iso kala. Kuha oli tietysti toiveissa. Linkolalla oli tapana arvottaa luontokappaleita. Osa linnuista oli hyviä, osa pahoja. Huuhkaja kuului pahiksiin, koska se saattaa vierailla kalasääsken pesillä. Sääksi oli Linkolan toteemilintuja.

Muutettuani Helsingin Tapanilaan aloin yllättäen törmätä Linkolaan juna-asemalle johtavilla teillä. Kävi ilmi, että hän majaili usein naisystävänsä Sirkka Kurki-Suonion luona Hiidenkiventiellä. Se selitti, miksi Linkola oli osallistunut Ilta-Sanomien uutiskynnyksen ylittäneeseen mielenosoitukseen, jossa vastustettiin Hiidenkiventien asfaltoimista.

Linkola osallistui joukkoliikennettä kannattavaan mielenosoitukseen Helsingissä vuonna 2006.

Aina vähän arkailin ja ujostelin juttusille heittäytymistä, vaikka nuoruuteni idoli olikin vuosien myötä muuttunut supersankarista ihmiseksi lihaa ja verta.

Linkolalla ei ollut tapana vilkutella jo kaukaa tunnistamisen merkiksi. Hän puhui hiljaiselle äänellä, hitaasti, lempeästi, usein hiukan huvittuneesti.

Loppuvuodesta 2011 kerroin Linkolalle aikovani lähteä vuorotteluvapaalla Puulan saareen odottamaan jäiden tuloa. ”Muista ottaa mukaan taloussuklaata ja näkkileipää”, Linkola evästi.

Viimeisestä kohtaamisesta on muutama vuosi. Linkola liikkui yhä vaikeammin. He kulkivat Kurki-Suonion kanssa kuin toinen toistaan tukien.

”Onhan tämä hirveää kuin ei pääse nousemaan veneestä rantaan”, Linkola kiroili.

Hän oli jo vuosikymmeniä sitten vaihtanut retkikohteina metsät järviin, kun rakkaat metsät parturoitiin ympäriltä. Järvillä sielu oli edes vähän vapaa, vaikka tuska luonnon tilasta oli ankara ja jatkuva. Nyt hän ei enää päässyt järvillekään.

Linkolan elämässä oli paljon kauneutta, paljon lintuja, paljon raatamista, paljon luopumista, paljon surua, valtavasti kauniita sanoja, jotka hän osasi asettaa sellaiseen järjestykseen, ettei yksikään muu kirjailija tässä maassa.

Linkola kirjoitti omilla luonnonkuvauksillaan samaa Maamme-kirjaa kuin Topelius aikoinaan. Lause oli ylivertainen, virke vailla vertaa.

Luonto kiittää.

Linkola antoi sille äänen.

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?