Saara Kankaanrinnan kommentti: Mistä sinä jäät historiaan? - Kotimaa - Ilta-Sanomat

Saara Kankaanrinnan kolumni: Korona tärähti vauhdilla päin yhteiskuntaa – miten reagoimme hitaammin vyöryviin kriiseihin?

Julkaistu: 31.3. 8:08

Kunpa tilanne ei koskaan repeäisi siihen, että on me ja ne toiset. Yhteistyö on ainoa toivon tie, kirjoittaa IS:n kolumnisti Saara Kankaanrinta.

Kävin etätyö- ja kotikoulupäivän jälkeen tyhjällä hiekkarannalla hengähtämässä. Valo oli keväinen, aallot kimmelsivät ja näpit jäätyivät, kun kuvasin kauneutta jakaakseni sen.

Itämeri on aina ollut minulle rakas. Se on myös muistutus siitä, että meidän ihmisten pitää sopeuttaa elämämme niin, ettei luonto tuhoudu täysin. Haavoittuvaisessa Itämeressä ihmisen aiheuttama kuormitus on näkynyt jo kauan. Meren pelastaminen vaatii toimia maalla ja merellä: suojelua, rajoituksia ja uusia käytäntöjä.

Maapallon metsät, meret ja villi luonto tarvitsevat tilansa. Eläinten ja ympäristön terveys kytkeytyy myös ihmisten terveyteen. Mitä enemmän valtaamme ja yksipuolistamme luontoa, sitä enemmän sieltä läikkyy katastrofin aineksia.

Korona on pandemia, joka tärähti päin yhteiskuntaa satasen vauhdissa vailla jarrutusmatkaa. Itämeri-, ilmasto- ja elonkirjokriisit ovat hitaammin tapahtuvia, mutta vyöryessään massiivisempia suuronnettomuuksia. Niiden hoito ei päädy lööppeihin.

Tahtien erilaisuus pitäisi ymmärtää, kun rakennamme tietä pois tiukoista rajoituksista. Edessä on joka tapauksessa uusi normaali, ja pandemia vaikuttanee meihin vielä pitkään.

Näin rajun voimankäytön jälkeen mikä tahansa sääntely tuntuu hienovaraiselle sipistelylle. Laitetaan vihdoin hiilelle hinta. Suojellaan riittävä määrä elinympäristöjä maan päällä ja pinnan alla. Kuunnellaan ekologeja ja määritetään maankäytölle monimuotoisuuden reunaehdot. Tehdään näin kansallisen edun ja maapallon elinkelpoisuuden vuoksi.

Kun Suomen vesiensuojelua tiukennettiin 60-luvulla, sen sanottiin olevan kuolinisku teollisuudelle. Kävikin niin, että meille kehittyi maailman parasta osaamista.

Ei meidän tule kilpailla maailmassa kuka suoriutuu heikoimmin, vaan kuka hoitaa homman parhaiten. Olemme Suomessa ennenkin rakentaneet utopistisen hyviä järjestelmiä kuten hyvinvointivaltion ja tasa-arvoisen koululaitoksen. Vaurautta ei ollut, viisautta oli. Nyt näitä saavutuksia ihmetellään maailmalla.

Menneiden pula-aikojen tunteminen antaa ymmärrystä tulevaan. Tiukoissa tilanteissa se antaa myös suhteellisuudentajua: on ollut kurjempaakin. Kyllä tämän kestää. Me selviämme yhdessä, vaikka tiukimmat ajat ovatkin vasta edessä.

Tällä hetkellä luen natsi-Saksan tohtori Mengelen apuriksi joutuneen vangin päiväkirjaa. Suurin tunne lukiessa on: nyt olemme vielä samalla puolella kaikki. Kunpa tilanne ei koskaan repeäisi siihen, että on me ja ne toiset. Yhteistyö on ainoa toivon tie.

Edessä on nopeiden tuhojen korjaaminen sekä pysyvästi paremman systeemin jälleenrakennus. Talous on kuralla ja ekosysteemi yskii, mutta siihen ei ole hengityskonetta. Olemme ihmisvoimin saaneet Itämeren henkitoreisiin sekä luoneet lajien sukupuuttoaallon ja ilmastokriisin. Ratkaisuun tarvitaan paitsi poliittista johtajuutta myös elämän- ja ajattelutavan muutos. Ja meitä jokaista tarvitaan, jotta muutos lähtee käyntiin.

Näissä poikkeusoloissa moni hakee voimia lähiluonnosta. Kun menet luontoon, kuuntele, mitä sillä on sinulle sanottavaa. Se tuottaa jopa hapen, jota hengität.

Rannalla mietin aikaa molempiin suuntiin. Mistä meidät muistetaan? Kysytäänkö jälkeemme: te tiesitte, mutta yritittekö? Jokainen meistä jää historiaan.

Kirjoittaja on Baltic Sea Action Group -säätiön perustaja ja ympäristövaikuttaja.

Lisää aiheesta

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?