Vanhoillislestadio­laisten hoitokokous aiheutti traumaattiset muistot Vuokolle – ”Intiimeistä asioista saatettiin revitellä” - Kotimaa - Ilta-Sanomat

Vanhoillislestadio­laisten hoitokokous aiheutti traumaattiset muistot Vuokolle – ”Intiimeistä asioista saatettiin revitellä”

Vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä järjestetään yhä hoitokokouksia, jotka vievät ihmisiltä työkyvyn ja mielenterveyden, kertovat entiset jäsenet.

Julkaistu: 11.3. 13:09

Vuokko Ilola, 56, erosi vanhoillislestadiolaisuudesta vajaat kymmenen vuotta sitten. Hän ei pystynyt katsomaan vierestä, kun hänen ystävänsä joutui sairaalahoitoon hänelle pidettyjen hoitokokousten jälkeen.

Ystävän kokemukset avasivat lapsuuden haavat. Pikkutyttönä Ilola, nyt kirkkonummelalainen 11 lapsen äiti, joutui seuraamaan vierestä isänsä hoitokokouksia perheen kotona. Ne alkoivat, kun ohikulkija näki Raahessa poliisina työskentelevän isän katsovan taukohuoneessa televisiota.

– Häntä kuulusteltiin hirveästi ja yritettiin painostaa, että hän tunnustaisi kaikki muutkin tekemänsä synnit, Ilola kertoo.

Vanhoillislestadiolaisen liikkeen piirissä pidetyt hoitokokoukset ovat julkisia sielunhoidollisia tilaisuuksia, joissa arvioidaan ihmisen hengellisyyttä ja soveliaisuutta yhteisöön, kertoo aiheesta kirjan kirjoittanut Lapin yliopiston politiikan tutkija Aini Linjakumpu.

Kiivain hoitokokousaalto höykytti vanhoillislestadiolaista liikettä vuosina 1978–1979, mutta tutkijan mukaan synkkä perinne nosti jälleen päätään 2010-luvulla. Nyt kokouksia pidetään hieman eri syistä kuin 40 vuotta sitten.

Hoitojen kohteeksi on saattanut joutua esimerkiksi jos on noussut liikettä vastaan.

– 2010-luvulla vakavimmat tapaukset ovat olleet yksittäisiä, ja niistä on saattanut tulla tosi pitkällisiä kiusaamistapauksia, Linjakumpu kuvailee.

Liikkeestä erotettu teologian tohtori Johannes Alaranta sanoo, että vaikka liike väittää toisin, pahamaineisia hoitokokouksia järjestetään edelleen. Alarannan mukaan hoitokokoukset ovat hengellistä väkivaltaa, joka jättää kohteeseensa syviä, henkisiä arpia.

– Hengellinen väkivalta on yhtä tiukkaa kuin ennenkin. Kuvio on aina sama. Joku on tehnyt lestadiolaisten mielestä väärää ja siitä keskustellaan. Siellä vaaditaan, että pitää pyytää anteeksi ja muuttaa toimintatapaansa, Alaranta kertoo.

 Äiti ja isä kävivät seurakunnan edessä pyytämässä anteeksi. Koulukaverinikin kävivät. Ajattelin kotimatkalla, että nyt jos tulee kolari, joudun helvettiin, koska en uskaltanut pyytää anteeksi.

1970-luvun lopulla vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä vallitsi niin sanottu henkioppi. Sittemmin harhaopiksi tuomittu ajattelutapa sai jalansijaa sen jälkeen, kun maallikot syrjäyttivät papiston 1960-luvulla. Vuokko Ilolan isää syytettiin siitä, että hänessä on ”kososlainen henki”. Se selitti esimerkiksi television katselun, joka on lestadiolaisessa liikkeessä kiellettyä.

– Isä oli luonteeltaan estynyt ja jäyhä, mutta niissä piireissä sellaisten ihmisten oli vaikea olla. Silloin uskottiin, että jos ei puhu mitään, niin luultavasti piilottelee joitakin syntejä, eikä ihmistä päästä hoitamaan kuntoon. Oli sanonta, että kaikki pitää oppia tuntemaan napin alta.

Tunnit vierivät, isä istui keinutuolissa ja häntä yritettiin painostaa puhumaan. Hoitomiehet väittivät, että puhumattomuus johtuu siitä, että isä on sielunvihollisen pauloissa.

– Vaikka isä oli vahva ja peloton poliisi, hän ei pärjännyt hengellisissä keskusteluissa hengellisten herrojen, eikä äidinkään kanssa. Sitä oli lapsena hirveää katsoa vierestä. Lopulta hoitomiehet sanoivat isälle, että se on pystyyn kuollut mies. Lähtiessään he toivottivat isälle rauhattomia yöunia.

Vuokko Ilolan seinällä on kuvat hänen yhdestätoista lapsestaan. Hän erosi lestadiolaisuudesta, kun hänen ystävänsä joutui sairaalaan hoitokokousten jälkeen.

Kun Ilola oli 12, äiti määräsi hänet ja sisarukset seurakunnan eteen tekemään parannusta kososlaisesta hengestä. Anteeksi pyytäminen suuren yleisön edessä jännitti suunnattomasti ujoa tyttöä.

– Kajaanissa äiti ja isä kävivät seurakunnan edessä pyytämässä anteeksi. Koulukaverinikin kävivät. Ajattelin kotimatkalla, että nyt jos tulee kolari, joudun helvettiin, koska en uskaltanut pyytää anteeksi.

Lopulta Ilola rohkeni seurakunnan eteen, mutta ei muista tuosta tilanteesta muuta kuin kuinka valtoimenaan hän itki.

Hänelle on jäänyt lapsuudesta mieleen toinenkin traumaattinen hoitokokoustilanne: eräs mummo tärisi ja itki, kun liikkeen puhuja tiukkasi tältä, oliko rouvalla ja tämän miehellä ollut aikoinaan esiaviollista seksiä.

– Ihan intiimeistä asioista saatettiin revitellä siellä kaikkien edessä. Niin kauan kuin olin yhteisössä pelkäsin, että joudun seurakunnan eteen ja minua ruvetaan kuulustelemaan kaikkien kuullen mitä salaisimmista asioista. Pelko oli aina läsnä.

 Minut kutsuttiin ensin yhden, sitten kahden ihmisen ja vielä johtokunnan puhutteluun. Viimeiseen en enää mennyt.

2010-luvun vaihteessa Johannes Alaranta, 41, kirjoitti suosittua blogia vanhoillislestadiolaisuudesta. Blogissa hän kritisoi muun muassa liikkeen suhtautumista lasten seksuaalista hyväksikäyttöä koskeneeseen kohuun. Alaranta toimi pitkään vanhoillislestadiolaisen liikkeen puhujana.

Keväällä 2011 hänet kutsuttiin Salon rauhanyhdistykselle kahden liikkeen johtohahmon puhuteltavaksi. Hän pisti nauhurin takin taskuun ja otti keskustelut nauhalle. Myöhemmin Alaranta kirjoitti tapahtumista omakustannekirjan Erään prosessin kuvaus.

– Minua sattuivat hoitamaan merkittävässä asemassa olevat henkilöt kymppitonnin kuukausipalkalla. Minut kutsuttiin ensin yhden, sitten kahden ihmisen ja vielä johtokunnan puhutteluun. Viimeiseen en enää mennyt. Katkaisin hoidot oma-aloitteisesti, kertoo Alaranta, joka on Salon seurakunnan Perniön alueen pappi.

Teologian tohtori Johannes Alaranta sanoo, ettei monille lestadiolaisten säännöille ole perusteita Raamatussa.

Alarannan mukaan lestadiolaiset perustelevat hoitokokouksia Kristuksen kirkkolailla ja Matteuksen evankeliumilla. Sen mukaan väärin tekevää pitää puhutella ensin kahden kesken. Jos se ei auta, pitää pyytää kaveri tueksi. Vasta viimeisenä keinona koko seurakunta voi nuhdella ihmistä.

– Minun kohdalla kävi täsmälleen näin.

Kokouksissa Alarantaa vaadittiin eroamaan puhujan paikalta ja poistamaan blogi. Hän ei suostunut vaatimuksiin. Viimeisen kerran jälkeen paikallisen rauhanyhdistyksen varapuheenjohtaja soitti hänelle ja kertoi, että hänet erotetaan liikkeestä.

– Hoitomiehet eivät osanneet sanoa mitään yksittäistä asiaa, jonka tein väärin. He pitivät pahana sitä, että käsittelin julkisesti uskovaisten asioita.

Alarannalle erottaminen oli helpotus: hän kuvailee liikkeestä lähtemistä kuin olisi kävellyt vankilasta ulos. Silti hän ei olisi oma-aloitteisesti lähtenyt liikkeestä, koska hänet oli kasvatettu opetukseen, jonka mukaan se on ainoa tapa pelastua.

– Ei ole sattumaa, että entiset vanhoillislestadiolaiset ja Jehovan todistajat kärsivät posttraumaattisesta stressistä ja hylkäämisestä. Lahko on niin syvällä ihmisen minässä. Vanhemmat, sisarukset ja kaverit olivat siellä. Erottaminen tarkoittaa aina niiden suhteiden jonkinasteista katkeamista.

Raskaiden seurausten vuoksi hoitokokoukset olivat erittäin ahdistavia Alarannalle: häntä painoi huoli siitä, että hänen iäkkäät vanhempansa joutuisivat kantamaan murhetta pojastaan, joka oli menossa liikkeen oppien mukaan helvettiin.

Johannes Alaranta erotettiin lopulta liikkestä.

Teologian tohtori Alaranta sanoo, ettei lestadiolaisten säännöille, kuten musiikinkuuntelun, korvakorujen, meikkaamisen, tatuointien tai ehkäisyn kiellolle, ole mitään perustetta Raamatussa.

– Koko systeemi perustuu siihen, että vanhat miehet ovat joskus keksineet naisille sääntöjä ja väitetään, että ne ovat Jumalan keksimiä.

Alarannan mielestä vanhoillislestadiolaisten keskusjärjestön Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen (SRK) pitäisi kieltää hoitokokousten kaltaiset painostamistilaisuudet. Hän ei silti usko, että hengellisen väkivallan perinne liikkeessä lakkaa, koska se on eräänlainen sisäisen kontrollin väline.

– Sillä tavalla pidetään porukka hiljaisena, nöyränä ja oikealla tavalla ajattelevana.

Vuonna 2011 SRK:n johtokunta pahoitteli julkisesti 1970-luvun hoitokokousten opillisia harhoja ja väärinkäytöksiä liikkeen Päivämies-lehdessä. Ilta-Sanomat kysyi hoitokokouksista SRK:n nykyiseltä pääsihteeriltä Juha Karivaaralta. Hän vastasi kysymyksiin pitkällä sähköpostilla lavein sanankääntein.

– Siellä missä ihmiset toimivat yhdessä, syntyy valitettavasti myös erimielisyyksiä. Ajattelen niin, että on luonnollista vaalia yhteyttä ja rakkautta erilaisissa yhdistyksissä ja yhteisössä ja pyrkiä turvaamaan yhteistä toimintaa. Näihin liittyvissä kysymyksissä on joskus tarve keskustella. Me ihmisinä teemme näissäkin tilanteissa virheitä ja on tärkeää, että näitä inhimillisiä virheitä voidaan pyytää ja antaa anteeksi puolin ja toisin, Karivaara viestittää.

– Uskonnonvapauden näkökulmasta on vaarallista yleistämistä, jos keskustelut uskon asioista leimataan hoitokokouksiksi ja painostamiseksi, pääsihteeri kirjoittaa.

 Rikoksen todeksi näyttäminen on vaikeaa, koska ne ovat usein sana vastaan sana -tapauksia. Kaiken lisäksi harvalla henkiset voimavarat riittävät rikosprosessiin.

Vantaalainen rikostutkija Tuomas Pelkonen erosi lestadiolaisuudesta teini-iässä. Pelkosen mukaan hoitokokouksissa on usein kyse törkeästä väkivallasta. Harva on joutunut kantamaan siitä vastuun.

– Hengellisestä väkivallasta puuttuu oikeuskäytäntö.

Lempäälässä perheenäiti teki rikosilmoituksen vuonna 2012 vuosia jatkuneesta kiusaamisestaan paikallisessa rauhanyhdistyksessä. Kiusaaminen huipentui hoitokokoukseen, jossa äidin asioita käsiteltiin julkisesti seurakunnan edessä. Tapaus ei edennyt oikeuteen, koska asiassa oli odotettavissa vain sakkoja ja tutkintaa rajoitettiin.

Hengellinen väkivalta ei rikostutkijan mukaan ole uskonyhteisön sisäinen asia vaan piilorikollisuutta.

– Monesti se jää näkymättömiin, koska uhri on kiinni sosiaalisessa yhteisössä. Hän voi joutua entistä pahempiin vaikeuksiin, jos hän tekee siitä rikosasian. Rikoksen todeksi näyttäminen on vaikeaa, koska ne ovat usein sana vastaan sana -tapauksia. Kaiken lisäksi harvalla henkiset voimavarat riittävät rikosprosessiin.

–Hengellisestä väkivallasta puuttuu oikeuskäytäntö, rikostutkija Tuomas Pelkonen sanoo.

Pelkosen mielestä kirkolla on myös vastuuta asiassa, koska monet hengellistä väkivaltaa käyttäneistä ”hoitomiehistä” ovat olleet lestadiolaisia evankelisluterilaisen kirkon pappeja.

– He ovat syyllistyneet käytännössä pahoinpitelyihin tai törkeisiin pahoinpitelyihin. Jos väkivalta tunnistettaisiin paremmin, näistä voisi saada kiinteitä vankeustuomioita.

Urheilullisista hyväntekeväisyystempauksista tunnettu Pelkonen haluaa herättää hoitokokouksista yhteiskunnallista keskustelua. Siksi hän järjestää maaliskuussa Oulussa hoitokokoushiihdon. Pelkonen vaatii, että SRK myöntää, että hoitokokoukset olivat erittäin traumatisoivia suurelle joukolle suomalaisia.

– He eivät ole edelleenkään ottaneet kantaa, miten pitäisi kohdella niitä ihmisiä, jotka heitettiin niin sanotusti Saatanan haltuun, kun he eivät alistuneet henkioppiin ja SRK:n kuuliaisuusvaatimukseen.

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?