”Hääyönä kuolin” – vanhoillislestadiolainen Päivi asteli 19-vuotiaana avioliittoon: sitten alkoi helvetti - Kotimaa - Ilta-Sanomat

”Hääyönä kuolin” – vanhoillislestadiolainen Päivi asteli 19-vuotiaana avioliittoon: sitten alkoi helvetti

Dosentti Satu Lidmanin tuore kirja Taivas ja syli kertoo vanhoillislestadiolaisen kahdeksan lapsen äidin Päivin riipaisevan tarinan. Kuvituskuva.

Julkaistu: 27.2. 6:15

Vanhoillislestadiolainen Päivi purki kokemuksiaan päiväkirjoihin, kirjeisiin ja runoihin.

Tuore kirja Taivas ja syli (Gaudeamus) kertoo vanhoillislestadiolaisen kahdeksan lapsen äidin Päivin riipaisevan tarinan.

Se on tarina parisuhdeväkivallasta, seksuaaliväkivallasta ja selviytymisestä.

Väkivaltatutkijan ja tietokirjailijan, dosentti Satu Lidmanin mukaan Päivin tarina oli tärkeä kirjoittaa, koska vanhoillislestadiolaista perhe-elämää ei ole aiemmin tarkasteltu parisuhdeväkivallan näkökulmasta vastaavalla tavalla. Huomio on hänen mukaansa aiemmin kiinnittynyt suurperhearjen, monisynnyttämisen ja -äitiyden, hoitokokousten sekä pedofilian teemoihin.

– Vaikka teoksessa kuvattu väkivalta on raakaa, ei tarkoitukseni ole syyttää tekijää tai mustamaalata vanhoillislestadiolaisuutta. Silti ei pidä väheksyä niitä vanhoillislestadiolaisen elämäntavan rakenteita, jotka voivat altistaa väkivallalle ja edistää sen piiloutumista, Lidman kirjoittaa.

Tällaisina seikkoina hän pitää avioliiton peruuttamattomuuden korostamista, yksilöä kontrolloivaa yhteisöllisyyttä sekä velvollisuutta antaa pahat teot anteeksi.

Päivi asteli 19-vuotiaana ikuiseksi tarkoitettuun, mutta kirjan mukaan helvetilliseksi osoittautuneeseen avioliittoon.

Liitto kesti 15 vuotta, jonka jälkeen pariskunta asui asumuserossa ja erosi lopulta miehen aloitteesta, koska Päivi ei avioerohakemusta vakaumuksensa takia halunnut tehdä.

 Kuinka väsynyt ja tympääntynyt olen siihen, että minussa ei kiinnosta mikään muu kuin alapää ja se minkä kokoiset rinnat minulla on.

Vuosikymmenten ajan Päivi purki kokemuksiaan päiväkirjoihinsa, kirjeisiin, runoihin ja omaelämänkerrallisiin teksteihin. Näitä Lidman käyttää tutkimusaineistonaan kuten muutamia viranomaisdokumentteja, jotka kertovat perheessä tapahtuneen väkivallan käsittelystä sosiaali- ja terveyspalveluissa.

Dosentti Satu Lidmanin mukaan seksuaaliväkivallasta parisuhteessa puhuminen on yhä tabu.

Päivin omat tekstit alkavat lapsuudesta, josta hän muistaa oman isän hakkaamassa äitiä raivoisasti pirtin seinää vasten tai paiskaamassa äidin pitkin pituuttaan lattialle. Isä antoi Päiville lempinimen ”Rotankorva”. Päivin syntyessä hänen toinen korvansa oli lievästi epämuodostunut.

Isä kuoli Päivin ollessa 5-vuotias ”epämääräisissä olosuhteissa”. Perheeseen tuli isäpuoli, jota Päivi kuvaa kirjassa tuurijuopoksi.

Tulevan miehensä Päivi tapasi 17-vuotiaana. Miehestä käytetään kirjassa nimeä Eero.

Parin vuoden jälkeen Eero kosi suviseuroissa. Hääpäivästä tuli yksi Päivin onnellisimmista. ”Taivaan taimia” syntyi kahdeksan.

Arkea sävyttivät Päivin mukaan miehen raivokohtaukset, jotka saattoivat alkaa vaikka siitä, että Päivi pesi miehen mielestä hänen paitansa väärin tai kuunteli vääränlaista radio-ohjelmaa.

”Minun iholla tuntuu semmoinen kihelmöinti, kun Eero huutaa. Siksi se paidankin peseminen oli aika paha virhe. Voi kun osaisin olla parempi, ettei hänen tarvitsisi noin hirveästi minulle suuttua.”

Suuttuessaan mies saattoi läimäytellä vaimoaan, minkä seurauksena Päivillä oli mustana silmä, leukaluu, olkavarsi tai jonkin muu osa kehosta.

Kirjassa Lidman kertoo myös Päivin kokemasta seksuaaliväkivallasta, joka alkaa jo hääyönä. ”Hääyönä kuolin”, Päivi kirjoittaa itse kokemuksistaan.

 Pyysin anteeksi (hoitokokouksessa) ja sain. Sen jälkeen olen hänen allaan ollut kuin lauta.

Mies syytti vaimoaan seksuaalisesta kylmyydestä.

”Kuinka väsynyt ja tympääntynyt olen siihen, että minussa ei kiinnosta mikään muu kuin alapää ja se minkä kokoiset rinnat minulla on.”

Oman puolison raiskaamisesta tuli Suomessa rikos 1994. Silloin Päivin avioliitto oli jo päättynyt.

”Uskovaisena puolisona minulla ei ole oikeutta omaan ruumiiseeni, ja jos kieltäydyn aviovuoteesta, niin mieheni voi joutua siitä syystä huoruuden syntiin. Minussa on maailmallinen emansipaatiohenki. Pyysin anteeksi (hoitokokouksessa) ja sain. Sen jälkeen olen hänen allaan ollut kuin lauta.”

Kirjassa kerrotaan myös lapsiin kohdistuneesta väkivallasta. Vauvan itku saattoi stressata miestä niin, että hän meni ja ravisteli pinnasänkyä. Mies saattoi iskeä keskellä yötä nyrkeillä pinnasängyn reunoja, raivota ja huutaa, kirjassa kerrotaan.

Käännekohdaksi tuli, kun isä kirjan mukaan heitti hedelmävadin kohti 11-vuotiasta Leenaa. Vati osui seinään, mutta sirpaleet viilsivät tikkausta vaatineen haavan tytön käteen.

Päivin oma ahdistus purkaantui myös lapsiin. Asia on Lidmanin mukaan Päiville yhä kipeä, mutta Päivi haki siihen jo hyvin varhaisessa vaiheessa apua. Molemmat vanhemmat olivat Lidmanin mukaan kasvaneet sellaisessa kulttuurissa, jossa lapsia saa lyödä.

Päivi saattoi tukistaa ja lyödä lapsiaan ja hajottaa heidän lelujaan.

Itsemurha-ajatukset ovat pitkään jatkuneissa parisuhdeväkivaltatapauksissa yleisiä. Kirjassa kerrotaan, kuinka Päivi tuijottelee auton renkaita ja miettii, minkä alle survoisi itsensä tai kuinka hän seisoisi alasti laiturilla valmiina hukuttautumaan.

Olin kuilun pohjalla silloin 30-vuotiaana, loppuun palanut, ja neljännellätoista raskausviikolla yritin itsemurhaa. Mieheni kovasti kannusti minua, hän hoki toistuvasti, että mene ja tapa itsesi. Kävelin moottoritiellä, vahtasin vastaantulevien rekkojen pyöriä ja lopulta eräänä pimeänä syysilta yritin hukuttautua mereen...Minua kantoi se, että rakastin sitä lasta jota kannoin.”

Merkittävää oli hakeutuminen turvakotiin. Silloin Päivi sai ensimmäisen kerran kuulla, ettei väkivalta ole sitä kokevan vastuulla. Kirjassa kerrotaan myös lasten vakavasta oireilusta, jota kirjataan myös sosiaalityöntekijöiden raportteihin.

Vuosien ajan Päivi ajatteli, että hänen tehtävänsä oli rakastaa puoliso ehjäksi. Tämä kokemus on Lidmanin mukaan laajennettavissa moniin muihinkin parisuhdeväkivallan uhreihin.

Parisuhdeväkivallan syklisyys ei katso Lidmanin mukaan vakaumusta, vaan ihan samalla tavalla muissakin perheissä väkivalta, uhka ja pelko vuorottelevat toivon ja anteeksi antamisen kanssa. Siksi tilanteesta voi olla vaikeaa lähteä.

”Jos en olisi ollut uskovainen, olisin saattanut lähteä ensimmäisen pahoinpitelyn jälkeen. Mutta uskoin Jumalan johdatukseen ja avioliiton pyhyyteen.”

– Usko hidasti avun saamista. Vanhoillislestadiolaisessa uskonnossa on anteeksi antamisen vaatimus. Se lisää riskiä siitä, ettei pääse avun ääreen. Uskonyhteisö ei ole pelkästään paha asia, se oli Päivillekin tukeva ja rakentava. Siinä on mahdollisuudet hyvään ja pahaan. Tänä päivänä perheen sisäisestä väkivallasta puhutaan vanhoillislestadiolaisten keskuudessa myös avoimemmin, Lidman kertoo.

Päivin taustasta johtuen häntä ei myöskään Lidmanin mukaan osattu kohdata auttajien taholta oikein.

– Hänelle saatettiin sanoa, että sä oot varmaan väsynyt, kun sulla on noin monta lasta, vaikka Päivi yritti kertoa perheväkivallasta. Hänet saatettiin myös torjua uskontonsa vuoksi ja jättää asia ikään kuin yhteisön käsiteltäväksi, Lidman sanoo.

Esipuheessaan Lidman kirjoittaa, että teoksen tarkoituksena on olla lohdullinen syli niille, jotka elävät tai ovat eläneet väkivaltaisessa suhteessa.

Päivi itse kertoo kirjassa, että hänellä oli ”vahvasti sellainen olo, että tämän kirjan kirjoittaminen on Jumalan kutsumus”.

Päivin, Eeron ja Leenan nimet on kirjassa muutettu. Rikosilmoituksia perheen asioista ei ole koskaan tehty. Lainaukset: Taivas ja Syli kertomus parisuhdeväkivallasta vanhoillislestadiolaisessa perheessä (Gaudeamus).