Ben Zyskowicz luettelee kokoomuksen rähmällään olleet suomettajat – ei säästele Ilkka Kanervaa - Kotimaa - Ilta-Sanomat

Ben Zyskowicz luettelee kokoomuksen rähmällään olleet suomettajat – ei säästele Ilkka Kanervaa

Julkaistu: 7.2. 15:19

Anteeksi voin antaa, unohtaa en koskaan. Tämä on Ben Zyskowiczin (kok) motto, mitä suomettumiseen tulee. Suomettumisen aika oli kuin poliittinen peilimaailma, jossa porvareistakin kuoriutui kommunismin kannattajia.

Ben Zyskowicz asettuu kuvattavaksi eduskunnan valtiosalissa presidentti Urho Kekkosen rintakuvan viereen. Valtiosaliin on sijoitettu niiden presidenttien rintakuvat, jotka ovat toimineet sekä presidenttinä että eduskunnan puhemiehenä.

Asetelma on symbolinen.

Kekkosta pidetään koko sotien jälkeisen suomettumisen alkusytyttäjänä ja Neuvostoliiton myötäjuoksijana – Zyskowiczia puolestaan suomettumisen pahimpana nykyvihollisena, joka osaa luetella ulkoa melkein kaikki suomettumisen syntiin sortuneet suomalaispoliitikot, kulttuurivaikuttajat, tieteentekijät ja journalistit.

Eikä asetelma ole vailla ironiaakaan:

Kun Kekkonen valittiin viimeistä kertaa presidentiksi umpisuomettuneessa Suomessa 1978 valitsijamiesvaalissa, Zyskowicz oli valituista valitsijamiehistä nuorin. Hän kannatti Kekkosta, kuten kokoomuskin – ja käytännössä koko Suomi.

– Ei silloin tullut mieleenkään, ettenkö olisi lähtenyt Kekkosen valitsijamiesehdokkaaksi, Zyskowicz sanoo.

1970-luvun lopulla maailmassa oli kaksi pysyvää asiaa: Kekkonen ja Neuvostoliitto.

Niiden mukaan elettiin. Ja niiden mukana syntyi tauti, jota kutsuttiin suomettumiseksi. Se vei monta mukanaan. Moni on jo taivaallisen suomettumisen pelikentillä, moni häpeää ruskeakielisyyttään hiljaisuudessa; osa julistaa, ettei kadu mitään.

Zyskowicz sanoo lukevansa aikalaisten nykyisiä syntymäpäivähaastatteluita hiukan huvittuneena. Kommunismi on ikään kuin hauska ja leppoisa muisto, vaikka moni antoi kasvot Suomessa järjestelmälle, jonka nimissä Neuvostoliitossa tapettiin miljoonittain ihmisiä.

– Kulttuuritaistolaiset täyttävät näinä aikoina 70–80 vuotta. Ymmärrän, ettei haastatteluissa ikäviä kaiveta. Mutta sievistely on mennyt liioittelun puolelle, puhun lähinnä Hesarista. Vanhat kulttuuritoimittajat ovat entisiä stallareita, eivät halua muistella, ja nuoret eivät tiedä, Zyskowicz arvioi.

Zyskowicz rinnastaa kommunismin natsismiin. Siksi sitä – eikä suomettumista – saa unohtaa.

– Suomettuminen ei tarkoittanut juurikaan Suomen ulkopolitiikkaa. Suomen ulkopolitiikka oli suunnilleen sellaista kuin siihen maailman aikaan ja siinä geopoliittisessa asetelmassa oli mahdollista, Zyskowicz määrittelee.

Akateeminen suomettumistermi oli laajassa käytössä erityisesti Itävallassa ja Keski-Euroopassa, jossa suomettumista ja Suomea pidettiin varoittavana esimerkkinä, kun valtion elintila kapenee suuren ja aggressiivisen naapurivaltion kupeessa.

Mutta Suomessa suomettuminen oli hyvin suomalaista, ja siitä Zyskowicz puhuu.

– Mielenkiintoisten mekanismien kautta jouduttiin tilanteeseen, jossa esimerkiksi poliitikot, mutta myös muut yhteiskunnalliset piirit käytännössä kilpailivat neuvostoystävyydestä. Neuvostoliiton ”ystävät” saivat myös Tehtaankadulta (Neuvostoliiton lähetystöstä) tukea omille poliittisille tai henkilökohtaisille pyrkimyksille.

Zyskowiczin mukaan suomettuminen alkoi maalaisliitto-keskustapuolueen K-linjan kautta, kun sen politiikka alkoi kiertyä yhä enemmän sen varaan, kuka on kukin Tehtaankadulla.

– K-linja toi suomettumisen syövän Suomen sisäpolitiikkaan. Neuvostokortilla pelattiin. Olemalla Neuvostoliiton parempi ystävä kuin muut pärjäsi paremmin.

Myös kokoomus aloitti 1970-luvulla mielistelyn pitkältä takamatkalta kohti Kekkosen ja Neuvostoliiton suosiota.

Kovinta taistelu oli nuorison parissa eli Kokoomuksen Nuorten Liitossa KNL:ssa, jonka maltilliseen oppositioon Zyskowicz kuului. Kommunisteja Zyskowicz ei edes laske suomettuneisiin, koska he olivat jo valmiiksi Moskovan taskussa ja halusivat neuvostojärjestelmän avoimesti myös Suomeen.

Suomettumista kommunistit silti edistivät etsimällä kaikista mahdollisista ja mahdottomista asioista neuvostovastaisuuksia, joista kanneltiin Moskovaan. Paras kantelupalkinto saattoi olla maininta Pravdassa, NKP:n pää-äänenkannattajassa.

– Myös kokoomus teki sen arvion, että ilman hyviä suhteita Urho Kekkoseen, Neuvostoliittoon ja NKP:hen ja ilman riittävän hyvää nimeä Moskovassa kokoomus ei pysty murtamaan sitä paitsiotilannetta, mihin se oli vuoden 1966 jälkeen joutunut.

– Raja mielistelyssä ylitettiin. Yltiökelpoisuuteen pyrkiminen korostui ennen kaikkea kokoomuksen nuorten liitossa.

Esimerkiksi KNL haki myötämieltä Moskovasta pyrkimällä kaikin tavoin välttämään sellaisia kannanottoja, joita voitiin tulkita neuvostovastaisiksi. Neuvostoliitosta ei saanut sanoa pahaa sanaa, eikä kommunismista.

– Yksi osa kamppailua oli, että yhä useammat mielipiteet leimattiin neuvostovastaisiksi, vaikkei niillä ollut mitään varsinaista tekemistä Neuvostoliiton kanssa.

Kansanedustaja Ben Zyskowiczin (kok) mielestä kokoomus mielisteli liikaa Neuvostoliittoa.

Absurdeja esimerkkejä riittää.

Zyskowicz muistelee, millaiseen näytelmään kokoomusnuoret joutuivat 70-luvun puolivälissä esimerkiksi suhteessa diktaattori Idi Aminin johtamaan Ugandaan.

– Yhdessäkään silloisten poliittisten nuorisojärjestöjen, Teiniliiton tai Suomen Ylioppilaskuntien liiton kannanotoissa ei koskaan tuomittu Idi Aminin diktatuuria, vaikka samaan aikaan tuomittiin – sinänsä ihan perustellusti – esimerkiksi Etelä-Amerikan monet sotilasdiktatuurit, jotka saivat tukea Yhdysvalloilta. Idi Aminia ei tuomittu, koska Uganda oli Neuvostoliiton suojeluksessa.

Zyskowicz kertoo, miten hänen edustamansa kokoomusnuorten oppositio yritti torjua käsityksen, että kaikenlaiset, etäisestikin Neuvostoliittoon liittyvät kannanotot olisivat neuvostovastaisia.

Sitä testattiin Ugandalla. Yritys meni luonnollisesti pieleen, niin kova neuvostovastaisuuden pelko kokoomuksessa oli.

– Esitimme liittokokouksessa, että KNL kannanotossaan tuomitsisi Idi Aminin verisen diktatuurin Afrikassa. Silloinen KNL:n johto ei suin surminkaan tähän suostunut, vaan tekosyin kävi pöntössä torjumassa asian. Tämä oli meiltä tietoinen testi, olemmeko jo joutuneet tilanteeseen, että onko aivan kaikki neuvostovastaista. Ja testi osoitti, että kyllä on.

Vastaava esimerkki oli kokoomusnuorten suhtautuminen Amnesty Internationaliin. Nykyään kyseessä on yleisesti arvostettu järjestö, mutta 70-luvulla se oli monelle länsimainen mörkö, koska se uskalsi puuttua myös Neuvostoliiton ihmisoikeusrikkomuksiin.

– KNL:n johto otti Amnestyyn tiukasti etäisyyttä, koska sitä pidettiin neuvostovastaisena. Pyysimme Amnestyn edustajan, muuan eversti Boldtin puhujaksi kesäkurssille Hankoon. KNL:n tuolloisen puheenjohtajan Anders Blomin mielestä se oli pahinta mitä voi ajatella, sekin oli hänen mielestään neuvostovastaista.

Kokonaan oma lukunsa on KNL:n ja kokoomuksen suhde Rauhanpuolustajiin, Moskovasta ohjattuun nukkejärjestöön, joka piti päämajaansa Helsingissä, kun se oli potkittu Wienistä pois.

Puolueista Skdl ja kepu olivat Rauhanpuolustajien jäseniä, kokoomus ja Sdp eivät. Puolueiden nuorisojärjestöt olivat puolestaan Rauhanpuolustajien jäseniä kokoomusnuoria lukuun ottamatta. Tehtaankadun väki painosti kokoomusjohtoa, miksei sen nuorisojärjestö ole mukana.

Tilanteeseen piti saada tietenkin muutos. Emopuolue tuki liittymishanketta 70–80-lukujen taitteessa puheenjohtaja Ilkka Suomisen (kok) linjaamana.

– Kysymys ei ollut siitä, etteikö kokoomuksen johto tiennyt, että järjestö on Neuvostoliiton asialla. Päinvastoin. Syy liittyä oli juuri se, että sen tiedettiin olevan Neuvostoliiton asialla.

– Olisi pitänyt liittyä, jotta sitäkin kautta olisi voitu osoittaa meidän neuvostoystävyyttämme ja ulkopoliittista kelpoisuuttamme.

Zyskowiczin oikeisto-oppositio vastusti hanketta. Kuvaavaa ajalle oli, että jopa kokoomuksen oma lehti Nykypäivä ei suostunut julkaisemaan edes viatonta julkilausumaa, jossa jäsenyyttä vastustettiin.

Sen sijaan toimitussihteeri Aulis Anttila kirjoitti Nykypäivään kolumnin, jossa se kehui Rauhanpuolustajien olevan yksipuolisesti rauhan puolesta sotaa vastaan. Vastaavan lausunnon antoi myös silloinen kansanedustaja Ilkka Kanerva (kok), kokoomuksen ”punakoneen” näkyvin hahmo.

– Tämähän päättyi lopulta hyvin. Kokoomusnuoret ei koskaan siihen liittynyt. Tuhatkunta eli opiskelijaliitto liittyi. Sitten kun maailmanemo muuttui, sekin hipsi sieltä vähin äänin pois.

Sitä kiittelee nyt varmaan myös Helsingin Sanomien politiikan emeritustoimittaja Unto Hämäläinen, joka johti KNL:oa tuolloin Anders Blomin jälkeen. Molemmat kannattivat liittymistä.

Nyt Ilkka Kanervaan, joka antoi ylimairealle neuvostomielistelylle varsinaiset kokoomuskasvot. Hän oli KNL:n puheenjohtaja 1972–76, kansanedustajana Kanerva aloitti 1975.

– Iken ajatus oli se, kuten monien muidenkin suomettajien, Iken varsinkin, että kun muut puolueet käyttivät kokoomusta vastaan ulkopoliittista lyömäasetta, niin tämä ase riistetään kilpailijoiden käsistä menemälle niin itään, että itseäkin hirvittää.

Ilkka Kanerva vuonna 1976.

Ja mentiin myös. Tuon ajan nuorisopoliitikot muistelevat nyt saunailloissaan seikkailuja, joihin he ajautuivat neuvostovereiden kanssa yhteisillä rauhan- ja ystävyyden leireillä, ylipäätään YYA-henkisissä tapaamisissa.

– Tästä on paljon kertomuksia. Kun oli yhteisiä ystävyysleirejä, ja riideltiin kommunikeoista, niin kun taistolaiset ensimmäisenä asettuivat tukemaan Neuvostoliiton kannanottoja, toiseksi asettuivat kokoomusnuorten edustajat. Kepu ja demarinuoret siitä valittivat, ne olivat enemmän Suomen virallisen ulkopolitiikan muotoilujen takana.

Kanerva ei pääse ehkä koskaan eroon siitäkään, että Tehtaankadulle toimitettiin hänen näkemyksensä Sauli Niinistöstä 1987, kun Niinistö nousi eduskuntaan: Tyypillinen yhden kauden kansanedustaja, aikalaiset muistelevat lausunnon sisältöä.

Menneisyyteensä nähden Kanerva on pärjännyt hyvin. Hän nousi Matti Vanhasen (kesk) toisen hallituksen ulkoministeriksi 2007, ministeripaikka meni muista kuin poliittisista syistä.

– Luulen, että hän selvisi niistä vaiheista, joissa hän ampui idästä ohi ja yli, eteenpäin niin hyvin kuin on selvinnyt, koska hän on ollut niin tarmokas ja superverkostoinut eli omannut hyvät suhteet aivan jokaiseen. Lisäksi pitää muistaa, että suomalainen eliitti oli täynnä Kanervan kohtalontovereita.

– Ike elää ajassa. Kun maailman meno muuttui, Kanerva toimi ulkoministerinä erittäin ansiokkaasti esimerkiksi Viron pronssisoturikiistan aikana, Zyskowicz sanoo.

Eikä Kanerva tietenkään ollut ainoa laatuaan kokoomuksessa. Toiseksi näkyväksi hahmoksi voi nostaa puoluesihteeri Pekka Kivelän (kok). Molemmat toimivat esimerkiksi avoimesti ja taustalla sen eteen, että keskustan K-linjan Ahti Karjalaisesta olisi tullut presidentti. Karjalaisen nimi kummitteli mustana hevosen vielä vuoden 1982 presidentin valitsijamiesvaaleissa.

Kokoomuksen entinen puoluesihteeri Pekka Kivelä , kuvattuna helmikuussa 1995 .

– Kanerva, Kivelä ja moni muukin olivat erittäin vahvoja Ahti Karjalaisen kannattajia. Totta kai kannatimme Harri Holkeria (kok) presidentinvaaleissa 1982. Mutta vuosia sitä ennen osa oli valmiita tekemään Ahti Karjalaisesta presidentin, vaikka jokainen tiesi, että AK on vielä syvemmin NL:n taskussa kuin muut suomalaiset poliitikot.

– Karjalaisen alkoholiongelmasta ei välttämättä tiedetty. Mutta Ahdin täydellinen antautuminen Moskovalle tiedettiin. Se ei estänyt kokoomusta tai teollisuutta ajamasta Karjalaista presidentiksi. Aatos Erkkokin muuten oli tullut vakuuttuneeksi, että Karjalainen on valittava, muuten käy huonosti, Zyskowicz listaa.

Karjalaisen nousu pysähtyi kuitenkin keskustapuolueen ylimääräiseen puoluekokoukseen Kuopiossa 1981, jossa keskustan kenttä näytti kaapin paikan K-linjalle ja kaikille muillekin ja valitsi ehdokkaakseen Johannes Virolaisen (kesk).

Suomettuminen ei loppunut edes siihen, kun Mauno Koivisto valittiin presidentiksi 1982. Koivisto vähätteli idänsuhteitaan, mutta hänkin oli pelannut omia pelejään 60-luvun alusta saakka. Koivisto hoiteli asioita mm. KGB:n Viktor Vladimirovin kanssa.

Neuvostovastaisuutta etsittiin vielä 80-luvullakin, asialla oli muun muassa vähemmistökommunistien Tiedonantaja-lehti.

– Se oli sellaista hengenhaistelua, kuten raittiusliikkeessä sanottaisiin.

Yksi hengenhaistelija oli Tiedonantajan varapäätoimittaja, stalinistien Jaakko Laakso. Suomettumisen kehittymisestä antaa hyvän kuvan, että noustuaan eduskuntaan Laaksosta tuli puolustusvaliokunnan varapuheenjohtaja, mitä nykyvalossa voi pitää ennen kuulumattomana.

Jaakko Laakso vuonna 1980.

Suomettumisen ylilyönneistä saisi tehtyä – ja on tehtykin – paksuja kirjoja. Yksi ylittämättömimmistä ehdotuksista oli kepun K-linjan Eino Uusitalon esitys, että jatkosodan päättymispäivää alettaisiin viettää toisena itsenäisyyspäivänä.

– Taistolaiset eivät olleet suomettuneita. Sen sijaan esimerkiksi Kanerva, Kivelä, Blom olivat suomettuneita. He eivät kannattaneet neuvostokommunismia, vaan kilpailivat, kuka on Neuvostoliiton ylin ystävä. He pyrkivät parantamaan oman puolueensa, oman fraktion tai itsensä menestystä omaksumalla liian pitkälle taistolaisten määritelmät neuvostovastaisuudesta ja pyrkimällä yltiökelpoisuuteen Neuvostoliiton silmissä.

Anders Blom ja Ben Zyskowicz vuonna 1977.

Pitäisikö vanhat synnit perata auki kunnolla? Pitäisikö perustaa suomettumisen totuuskomitea?

– En usko laajoihin valtiollisiin historiaprojekteihin. Odottaisin ennen kaikkea normaalilta historiantutkimukselta ja normaalilta journalismilta enemmän. En asettaisi mitään totuuskomiteaa, Zyskowicz sanoo.

– Uskon, että kun meidän suomettujien sukupolvi on kaikkialta väistynyt, niin uuden polven historiantutkijat tulevat vielä nykyhistoriankirjoitusta paljon rankemmin käsittelemään suomettumista ja siihen liittyviä erilaisia ilmiöitä politiikan, journalismin, kulttuurin ja tutkimuksen parissa.

Eivätkä kaikki ymmärrä mitään pahaa tehneensäkään. Esimerkiksi Tampereen yliopiston tiedotusopin emeritusprofessori Kaarle Nordenstreng.

– Nordenstreng oli yksi pahimpia suomettajia. Hän antoi valita itsensä IOJ:n, journalismin nimissä toimivan Neuvostoliiton peitejärjetön puheenjohtajaksi. Hän matkusti Afganistaniin 1980 ja antoi haastatteluja, miten hienosti Neuvostoliitto on saanut Afganistanissa rauhan aikaan, vaikka miehitys oli aloitettu murhaamalla maan presidentti.

Pahempi on Zyskowiczin muistissa kirjailija Matti Rossi (1934–2017), joka käräytti Suomessa 1975 käyneen unkarilaiskirjailija Dénes Kissin tämän neuvostovastaisista puheista Unkarin kirjailijaliitolle.

Suomi ja kulttuuriministeri Stefan Wallin (r) antoi Rossille kirjallisuuden valtionpalkinnon vielä 2007. Zyskowicz jätti palkinnosta kirjallisen kysymyksen.

Kun Gennadi Janajevin johtama juntta teki elokuun 1991 vallankaappausyrityksen Moskovassa, kokoomuksen eduskuntaryhmä piti kesäkokoustaan Vaasassa. Puoluejohdon naamat olivat valkoisia. Eleistä ja ilmeistä näki, että suomettumisen vuodet olivat tehneet monen osalta tehtävänsä. Oliko tullut sanottua jo liikaakin?

Ilta-Sanomien toimittaja Pekka Ervasti kysyi näkökulmia vallankaappausjuttuunsa.

– Minä tunnen Janajevin. Hän on ammattimies, vastasi tyytyväisen oloinen puoluesihteeri Pekka Kivelä.

– Taantumusvoimien vallankaappaus, tiivisti puolestaan Zyskowicz.

Sääli, ettei se mahtunut juttuun.

Lisää aihepiiristä voit lukea Ilta-Sanomien YYA-Suomi-erikoislehdestä.

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?