Kerran viikossa Jouppilan perheen kotona Isossakyrössä oli leipomispäivä, mutta Helena Jouppilan muistoissa noilta ajoilta ei ole pullantuoksuista keittiössä häärivää äitiä.
– Et vois tehdä mitään, jos tappaisin sut siihen ja panisin uuniin, Helena muistaa äidin huutaneen kerran hänelle kesken leipomispäivän.
Milloin äiti hakkasi nokkosilla, milloin koivunhaloilla. Kerran hän oli tarttunut tukastani kiinni ja pyörittänyt Helenaa ympäri niin, että tämä oli lentänyt päin tuvan penkkiä.
Vuonna 1951 syntyneet Jouppilan neloset olivat ensimmäiset suomalaiset eloon jääneet nelosvauvat. Lasten lukumäärää ei etukäteen tiedetty, sillä tuohon aikaan neuvoloissa ei vielä otettu sikiöistä ultraäänikuvia.
– Toivottavasti niitä ei tule enempää, uupunut äiti oli tokaissut kolmannen lapsen jälkeen.
Synnytyslääkärikin oli jo siirtynyt pesemään käsiään ja hämmästynyt silmin nähden, kun parinkymmenen minuutin jälkeen syntyi vielä neljäs lapsi pää edellä.
Hätäkasteessa vauvoille annettiin nimet Helena, Martti, Erkki ja Jorma.
Neloset ryhmäpotretissa puolivuotiaina vuonna 1951.
Vuosina 1881–1951 Suomessa oli syntynyt 22 neloset, mutta yksikään sisarussarjoista ei ollut elänyt edes kolmea kuukautta. Lapset siirrettin heti syntymän jälkeen Vaasan lääninsairaalan lastenosastolle yhdeksäksi kuukaudeksi eristykseen lasiseinän taakse.
Syntymä nousi valtakunnan ykkösuutiseksi, ja sisaruksista tuli hetkessä koko Suomen neloset. Varainkeräyksiä käynnistettiin, lasten kehitystä seurattiin lehdissä ja radiossa ja sisarukset valjastettiin milloin minkäkin tuotteen mannekiineiksi.
Tänään torstaina julkistettava Helena Jouppilan ja Sanna Walleniuksen kirja Neloset – Jouppilan sisarusten tarina (Docendo 2020) kertoo nelosten tarinan julkisuuskuvan takana.
– Meistä annettiin julkisuudessa idyllinen kuva onnellisesta maalaisperheestä. Halusin kertoa miten tämä oikeasti meni. Sen toisenkin puolen, Helena Jouppila sanoo.
– Vain me tiesimme, mikä se todellisuus oli.
Helena Jouppilan äiti oli väkivaltainen. Kerran tämä heitti saunassa niin paljon löylyä, että Helenalta meni taju. Juoppila kirjoitti lapsuudestaan kirjan, on helpottanut lapsuuden trauman käsittelyä.
Neloset mainoskuvassa vuonna 1955. Moni yritys hyödynsi nelosia markkinoinnissaan.
Helenan lisäksi myös perheen kolme poikaa joutuivat äidin vihan kohteiksi.
– Muistan, miten useen se oli lyöny kuin vierasta sikaa. Omaa poikaa, kaikkia kolmea poikaansa ja sua siskoo. Keittiön pöydän alta se veti meitä eteensä ikäjärjestykses ja piiskasi niin, että oksat katkes, muistelee Jorma, yksi Jouppilan sisarussarjan veljistä.
Äitiä vastaan ei uskallettu kapinoida mutta tieto siitä helpotti, että kaikki neljä olivat samassa veneessä. Niitä, joiden ei olisi toivottu syntyvän, Helena Jouppila tarkentaa kirjassaan.
– Olis tullu noita kakaroitakin edes yks kerrallansa. Tuo likka, se on kaiken pahan alku ja juuri, äiti tapasi sanoa.
Potilaskertomus paljasti äidin masennuksen ja luonnehäiriön.
Eräänä lauantaina äiti oli viskonut kiukaalle niin paljon löylyä, että Helena pyörtyi ja putosi lauteilta. Toisella kertaa äiti pakotti tytön syömään lautasellisen saippuavaahtoa ilmeenkään värähtämättä.
Hän ei koskaan osoittanut olevansa pahoillaan pahoinpitelyjen jälkeen tai pyytänyt käytöstään anteeksi.
Jos pahoinpitelystä jäi jälkiä, käski äiti olemaan kertomatta asiasta opettajalle tai isälle ja keksimään selityksen mustelmille.
Helena Jouppila teki sittemmin vuosikymmenten uran lastensuojelun avohuollossa ja perheneuvolassa. Jouppilan nelosten tarina muistuttaakin hänen mukaansa siitä, kuinka suuren harppauksen lastensuojelutyö ja lasten oikeudet ovat ottaneet 1950-luvulta tähän päivään.
Kylällä äidin arvaamattomuudesta tiedettiin, mutta toisten asioihin ei ollut tapana puuttua. Eikä maaseudulla keinoja auttamiseen paljon edes ollut.
Kirkon perheneuvonta alkoi sodan jälkeen Tampereelta, kasvatusneuvolatoiminta 1920-luvulla. Perhe- ja pariterapia yleistyivät vasta 1990-luvun paikkeilla.
– Kyllä sitä kaikki tiesi ja likkaa säälittiin, mutta siihen aikaan ajateltiin, ettei ihmisten pidä sekaantua toistensa asioihin, Jouppila sanoo.
Kerran kyläläiset olivat tehneet ilmoituksen kuntaan Helenasta, ja hänelle tarjottiin mahdollisuutta muuttaa sukulaisten luo asumaan. Hän ei kuitenkaan halunnut jättää isäänsä ja veljiään.
Kun perheeseen syntyi uusi lapsi nelosten ollessa kymmenvuotiaita, eristäytyi äiti nuorimmaisen kanssa asumaan omaan yläkerran kamariinsa kolme vuotta myöhemmin. Hän ei halunnut muiden sisarusten olevan missään tekemisissä pikkusiskon kanssa ja opetti tyttöä kutsumaan omaa isäänsä sedäksi.
Murrosiän kynnyksellä äidin väkivalta muuttui myös henkiseksi alistamiseksi. Äiti koki Helenan omaksi kilpailijakseen.
– Noihin aikoihin äiti alkoi kutsua minua isän huoraksi ja jalkavaimoksi. Hän heitteli sanoja toistuvasti kuin halkoja, kun olimme kahdestaan. --- Häpesin niin paljon, etten kyennyt kertomaan äidin puheista isälle.
– Mitään muuta en sulle toivo kuin juopon miehen ja kaksitoista kakaraa, äiti saattoi sanoa tyttärelleen.
Neloset rippikuvassa vuonna 1967.
Kun Helenan kuukautiset alkoivat, hän muutti pohjalaistalon toiseen päätyyn koko lapsuuden tukena olleen isoäidin luokse kahdeksi vuodeksi.
Silloin loppui yhteydenpito äitiin kokonaan.
– Kirjoitin äidille kirjeen pian Helsinkiin muuttoni jälkeen. En muista sen sisältöä tarkasti, mutta halusin edes yrittää saada häneen jonkinlaisen yhteyden. Äiti ei vastannut kirjeeseen koskaan, hän kertoo.
Jouppilan ollessa parikymppinen tuli kotiin kirje Pentti Peltoselta, synnytyslääkäriltä joka oli aikoinaan auttanut neloset maailmaan. Helena vastasi kirjeeseen puoli vuotta myöhemmin. Pian sovittiin tapaamisesta.
– Pelkkä ajatus jännitti, mutta tiesin heti, että haluan nähdä miehen, joka oli ollut auttamassa minua ja veljiä maailmaan, Jouppila kirjoittaa.
Jokin Pentin rauhallisessa olemuksessa, lempeydessä ja hyväsydämisyydessä miellytti häntä ensitapaamisesta lähtien.
Vuonna 1951 syntyneet Jouppilan neloset olivat ensimmäiset suomalaiset eloon jääneet nelosvauvat.
Jouppilan neloset nyt.
Pian Jouppila huomasikin olevansa kirjeenvaihdossa puolituntemattoman 32 vuotta vanhemman asumuserossa elävän kirurgin ja kahdeksan lapsen isän kanssa. Seuraavaksi he tajusivat olevansa umpirakastuneita.
– Toki tiesin, että koko lähtökohta suhteellemme oli erikoinen. Kuinka moni rakastuu omaan synnytyslääkäriinsä, Jouppila kirjoittaa.
– Olihan se monin tavoin absurdia, että tapasin tulevan aviomieheni jo synnytyslaitoksella.
Avioliitto tuli puheeksi sen jälkeen, kun Pentin avioero astui seuraavana keväänä voimaan. Pari oli lopulta 21 vuotta naimisissa ja sai kaksi yhteistä lasta.
Mykkäkoulu äidin ja tyttären välillä jatkui seitsemän vuoden ajan, kunnes Helena palasi miehensä Pentin kanssa kotipuoleen käymään ensimmäisen kerran.
– Äiti ei edelleenkään katsonut silmiin tai koskettanut, mutta jo se, että hän vastasi välillä johonkin kysymykseeni tai ylipäätään tervehti, tuntui suurelta voitolta.
Aikuisiällä Helena Jouppila sai käsiinsä äidin potilaskertomuksen, josta hän löysi diagnoosin, Consititutio psychopatica, luonnehäiriö, jolle on ominaista piittaamattomuus toisista ja myötätunnon puuttuminen. Selityksen löytyminen helpotti.
Aikuisiällä Helena Jouppila sai käsiinsä äidin potilaskertomuksen, josta hän löysi masennuksen lisäksi toisen diagnoosin. Consititutio psychopatica, luonnehäiriö, jolle on ominaista piittaamattomuus toisista ja myötätunnon puuttuminen.
– Koin siitä helpotusta, sillä se antoi jonkun selityksen äidin käytökselle. Oli se oikea diagnoosi tai ei. Mutta kyllähän hänen käytöksensä osoittaa sen, ettei hänen psyykkinen rakenteensa kunnossa ollut. Se helpotti, etten ole itse kaiken pahan alku ja juuri.
Jossain vaiheessa lapsuuttaan Helena muistaa kyllä äidin kaataneen kurkusta alas yskänlääkettä, jopa ikkunanpesunestettä, ja lopulta isä oli vienyt hänet joksikin aikaa Törnävälle piirimielisairaalaan.
– Mutta eihän lapsi tiedä, miksi oman äidin käytös on niin kummallista.
Kirjan myötä Helena kertoo myös oppineensa antamaan äidilleen anteeksi.
– Tunteet laimeni, kun ne kohtasi. Kirjan teosta tuli se anteeksi antaminen. Toinen vaihtoehto olisi ollut se, että olisi katkeroitunut lopun elämäkseni.