Merikotka palasi sukupuuton partaalta – ja hyvin on käynyt monelle muullekin uhanalaiselle lajille: ”Se on rohkaisevaa nähdä, että kun tartutaan toimeen, se auttaa” - Kotimaa - Ilta-Sanomat

Merikotka palasi sukupuuton partaalta – ja hyvin on käynyt monelle muullekin uhanalaiselle lajille: ”Se on rohkaisevaa nähdä, että kun tartutaan toimeen, se auttaa”

Monet eläinlajit elpyivät Suomessa, vaikka niiden pelättiin katoavan.

Julkaistu: 4.2. 14:40, Päivitetty 4.2. 16:15

Talvipäivä Helsingissä vuonna 2020.

Kaksi isoa lintua kaartelee matalalla. Taivas on harmaa, näkyvyys teräväpiirtotasoinen. Ei lämpöväreilyä.

Kun kaartelijoita vertaa variksiin ja naakkoihin, ymmärtää katsovansa kotkia, ellei peräti korppikotkia, jos sellaisia Suomessa lentelisi. Ne näyttävät jykeviltä ovilta, tai hapsupäisiltä matoilta. Siipien kärjet harittavat.

Tuhannen ja yhden yön tarinoiden taikamatoilla saattoi lentää. Näidenkin kyydissä pysyisi, niin loivia ovat kaarrokset. Tuntuu kuin niiden välissä olisi pitkä näkymätön lanka. Todellisuudessa niitä sitoo näkymätön pariside.

Toinen kaartelee Kalasataman pilvenpiirtäjää Majakkaa vasten. Kohta se on rakenteilla olevan Loiston edessä. Toinen seuraa. Ensimmäinen liukuu jo kohti Vanhankaupunginlahden ilmatilaa. Vitivalkoiset pyrstöt erottuvat kauas.

Ne ovat merikotkia, vanhoja lintuja, aikuisia. Nuorten pyrstö ei ole valkoinen, eikä esiaikuisten puhtaan valkoinen. Toinen laskeutuu hetkeksi Vanhankaupunginlahdelle ison männyn latvaoksalle. Sitten kiireetön kiertely jatkuu. Ne katoavat Helsingin keskustan yläpuolelle, kirkontornien ja rakennusnosturien keskelle.

Syksyllä merikotkien havaittiin tutkivan harmaahaikaroiden risupesiä Vanhankaupunginlahdella. Helsingin ja Sipoon saaristossa merikotka on jo pesinyt.

Hurjaa!

Moni muistaa, kuinka merikotkat olivat viisikymmentä vuotta sitten sukupuuton partaalla. Merikotka ja muuttohaukka antoivat nimensä ja maineensa Rachel Carsonin Äänettömän kevään (1962) suomalaiselle versiolle, Teuvo Suomisen Lintujemme katoavalle aatelille (1967).

Kaikki muuttohaukat katosivat järvi-Suomen kalliojyrkänteiltä, merikotkat kärsivät Saaristomerellä ja Merenkurkussa. Niitä löytyi kuolleina. Niiden elimistöstä löytyi elohopeaa ja DDT:tä, joita käytettiin rikkakasvien ja tuhohyönteisten torjuntaan. Löytyi myös PCB:tä, metsäteollisuusmyrkkyä.

Näin pirullisen cocktailin olisi voinut keksiä Agatha Christie. Merikotkat eivät enää lisääntyneet. Sikiöt munissa kuolivat tai munien kuoret särkyivät haudonnan aikana.

Merikotkia näkee taas Suomen taivaalla.

WWF Suomen merikotkaohjelma käynnistettiin vuonna 1972. Saaristoon vietiin talvisin haaskoja, puhdasta lihaa teurastamoilta. Sikoja.

Merikotka pelastui. Hitaasti, mutta varmasti. Vuonna 1975 kuoriutui neljä merikotkan poikasta, viime vuonna vähintään 550. Talviruokinta voitiin lopettaa vuosituhannen vaihteessa.

Vuonna 2019 merikotka poistettiin uhanalaisten lajien punaisesta kirjasta. Se ei ole enää vain merensaariston ja Lapin tekoaltaiden laji, vaan on palaamassa myös järville, mistä se katosi niin kauan sitten, ettei kukaan enää muista.

Vuonna 1981 WWF julkaisi tohtori Ilkka Koiviston kirjoittaman Uhanalaiset, jota järjestön silloinen pääsihteeri Mauri Rautkari luonnehti ”hätähuudoksi”. Koivisto oli Korkeasaaren eläintarhan johtaja ja näkyvä julkisuuden henkilö. Hän kertoi 22 uhanalaisen eläimen tarinat. Uhanalaisuuden syyt Koivisto tiivisti yhteen sanaan: ihminen. ”Ihminen voi kuitenkin korjata paljon”, Koivisto lisäsi.

Kirjan ilmestymisestä on pian 40 vuotta. Hätähuuto kuultiin. Suurella osalla Koiviston listan lajeista menee nyt hyvin tai jopa erinomaisen hyvin. Ihminen osasi korjata sen, minkä oli rikkonut.

– Se on rohkaisevaa nähdä, että kun tartutaan toimeen, se auttaa, vaikka voikin vaatia kymmeniä vuosien määrätietoista työtä, ennen kuin edes orastavia tuloksia näkyy, sanoo WWF:n ohjelmapäällikkö Petteri Tolvanen.

Koiviston listalla oli monia kaikille suomalaisille tuttuja lajeja; isoja, näyttäviä, suurikokoisia, söpöjäkin.

– Ikonisia lajeja, Tolvanen kiteyttää.

Pysähdytään iloitsemaan siitä, missä on onnistuttu – tai vähintään ei ole vielä epäonnistuttu. Käymme Tolvasen kanssa läpi Koiviston listan.

– Naalin osalta näytti huonolta, mutta ihan viime aikoina on ollut hyviä merkkejä. Ruotsissa ja Norjassa kanta kasvaa ja meillä havainnot lisääntyvät. Vuonna 2016 oli pesintäyrityskin, Tolvanen kertoo.

Tunturiin on viety uudentyyppisiä ruokinta-asemia, joiden suuaukosta kettu ei mahdu sisään.

– Tuntuu aivan mahdolliselta saada naali palaamaan.

Naali on hyötynyt säännöllisen myyräsyklin paluusta Lappiin. Myyttinen sopulisyklikin on taas koettu, kymmenien vuosien välein toistuva huippuvuosi.

Myyrähuipuista hyötyy myös tunturiylänköjen erittäin uhanalainen kiljuhanhi. Kun pikkujyrsijöitä on paljon, hanhien pesät säästyvät maapedoilta.

– Vaikka Pohjolan kiljuhanhikanta on yhä pieni, suunta on saatu käännettyä, Tolvanen iloitsee.

Suomeen kiljuhanhi ei ole vielä palannut pesimään, mutta Oulun seudulla lasketaan jo yli sadan yksilön muuttajamääriä. Muuttoreittejä on tutkittu Kazakstanissa asti, jotta osataan kohdistaa suojelua, rajoittaa metsästystä, säilyttää ruokailupaikkoja.

– Ahma on runsastunut ja levittäytynyt erityisesti poronhoitoalueen eteläpuoliseen Suomeen.

Tolvasen mukaan Suomen EU-jäsenyys paransi kaikkien suurpetojen asemaa, ”kun saatiin parempaa lainsäädäntöä”.

– Suden tilanne on vähän omanlaisensa, koska se on niin huonosti siedetty, mutta karhulla menee paljon paremmin, ja ilveksellä Etelä-Suomessa varsin hyvin. Poronhoitoalue on tietysti asia erikseen kaikilla suurpedoilla.

– Metsäpeuroja siirrettiin Kainuusta Suomenselälle ja kanta siellä on kasvanut ja on jo suurempi kuin Kainuun kanta.

Kansallislintu laulujoutsen on merikotkan kaltainen menestystarina. Vainon päätyttyä kanta elpyi ja laulujoutsen palasi Etelä-Suomeen. Myös maakotka runsastui, kun vaino vähentyi. Paremmin menee myös saukolla, joka on alkanut levitä ulkosaaristoon.

Kun WWF:n saimaanhyljetyöryhmä perustettiin vuonna 1979, saimaannorppia oli ehkä 150. Nykyisin norppia on laajemmalla alueella noin 400.

– Ratkaisevinta on ollut verkkokalastuksen rajoittaminen. Talvien lämpeneminen on uusi uhka, jota on toistaiseksi voitu torjua apukinoksilla, Tolvanen kertoo. Saimaan juoksutusta säätelemällä vedenpinnan vaihtelu on pysynyt maltillisena eivätkä jäät enää romahda kesken pesinnän.

– Valkoselkätikan tilanne paranee koko ajan. Se on voitu siirtää erittäin uhanalaisesta lajista vaarantuneeksi lajiksi. Paljon on tehty suojelutyötä pesimämetsien puolesta, ja idästä on lentänyt täydennystä.

Kaikki eivät ole menestyjiä.

– Apolloperhonen on luultavasti taantunut lisää, Tolvanen sanoo hiukan epäröiden.

– Liito-orava taantuu edelleen. Vaikka kanta on yhä yksilömäärässä suuri, se on uhanalainen pienenemisvauhdin vuoksi.

– Tammihiiri on käytännössä hävinnyt Suomesta, Tolvanen tunnustaa.

Merihylkeitä ovat harmaahylje eli halli ja itämerennorppa.

– Hallikanta on kasvanut todella paljon. Akuuttia uhkaa ei ole näköpiirissä. Se ei ole riippuvainen jäistä, kuten norppa. Ympäristömyrkkykysymyksen ratkeaminen oli ratkaisevaa.

– Myös norppakanta on kasvanut lisääntymisterveyden parannuttua, mutta ilmastonmuutos uhkaa sitä samalla tavalla kuin saimaannorppaa.

Perämeren pohjukassa jäitä vielä riittää, mutta Saaristomerellä tilanne alkaa olla huono.

– Merikotkalla talviruokinta ja ympäristömyrkkyrasituksen vähentäminen oli ratkaisevaa, Tolvanen sanoo. Muuttohaukallekin kuuluu hyvää. Se on runsastunut, vaikka ei ole palannut Etelä-Suomeen.

Jokihelmisimpukka on huomaamaton jurottaja, jota suojelee pitkäikäisyys.

– En osaa sanoa varmaa. Metsätalouden vesistöjä liettävä vaikutus varmaankin tuntuu, ja taimenten nousuesteet, sehän on riippuvainen taimenesta, Tolvanen muistuttaa.

Ruisrääkällä ja kaakkurilla menee Tolvasen käsityksen mukaan paremmin kuin 40 vuotta sitten. BirdLifen suojelu- ja tutkimusjohtaja Teemu Lehtiniemi vahvistaa näkemyksen.

– 80-luvun alussa laskettiin keskimäärin 260 ruisrääkän reviiriä, viime aikoina 4 100. Myös kaakkurilla tuntuisi olevan kasvua, vaikka myös tieto pesimälammista on parantunut, Lehtiniemi sanoo.

Kaakkureille on rakennettu turvallisia pesimälauttoja, ruisrääkän menestys saattaa liittyä Neuvostoliiton hajoamisen, kun peltoja jäi viljelemättä.

Tänään uhanalaisuudella on osin uudet kasvot, ja tarvitaan uudenlaisia toimia. Tolvanen mainitsee soiden, metsien ja perinneympäristöjen lajit. Lintuharrastajat ovat havahtuneet ennen yleisen hömötiaisen vähenemiseen.

– Jotkut lajit voivat toimia sateenvarjolajeina, joiden suojelu hyödyttää suurta joukkoa muita lajeja, Tolvanen sanoo.

Työ ei lopu, mutta ennenkin on onnistuttu.

Kuvat: Lehtikuva, Juha Metso, Markku Bussmann / Korkeasaari, Miska Puumala, Arno Laurent / Wikimedia Commons, Aviceda / Wikimedia Commons, Timo Palm, Kimmo Taskinen, Ómar Runólfsson / Wikimedia Commons

Ilta-Sanomat kertoo Luota huomiseen -teemaviikon aikana positiivisia uutisia ja rohkaisevia esimerkkejä Suomesta ja maailmalta.

Kaikki jutut voit lukea tästä linkistä.

Petteri Tolvanen laati pyynnöstä uuden, päivitetyn ”Koiviston listan”:

  • naali

  • ahma

  • tunturihaukka

  • kiljuhanhi

  • kuukkeli

  • liito-orava

  • pohjansirkku

  • riekko

  • peltosirkku

  • pikkuapollo

  • punasotka

  • alli

  • suokukko

  • taigametsähanhi

  • saimaannorppa

  • järvilohi

  • itämerennorppa

  • meritaimen

  • ankerias

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?