”Ei minua hävetä” – Leonid Laaksolla oli legendaarinen rooli Suomen ja Neuvostoliiton suhteissa, eikä hän kadu kuin vähän yhtä asiaa

Moskovassa syntynyt suomalaisjuurinen Leonid Laakso, 73, oli monen mielestä yksi näkyvimmistä suomettajista, mutta hän itse sanoo tehneensä suomalaisille vain ”monia hyviä palveluksia”.

Leonid Laakso käytti Moskovan ääntä Suomessa kirjeenvaihtajan ja APN-uutistoimiston johtotehtävissä. Nykyisin hän on Suomen kansalainen ja asuu Askolassa.

2.2.2020 6:30

Leonid Laakso ei häpeile juuriaan Rajajoen yli Neuvostoliittoon uineen suomalaiskommunistin Ahti Liedeksen poikana, ei omaa toimintaansa tulkki-toimittaja-suhdemiehenä Suomen suomettamisen syvimpinä aikoina 1970- ja 1980-luvuilla – eikä myöskään työnsä tuomia ”erityissuhteita” Neuvostoliiton turvallisuuspalveluun KGB:hen.

– Ei minua hävetä.

Tämä lause toistuu useita kertoja Laakson puheessa, kun hän käy läpi elämäntarinaansa – ja monella tapaa legendaarista rooliaan suomalais-neuvostoliittolaisissa sekä sittemmin suomalais-venäläisissä suhteissa. Yhtä asiaa Laakso tunnustaa kuitenkin hieman katuvansa.

– Tuli sitä ryypättyä liikaa ja oli erilaisia mokauksia.

– Mutta suhteessani Suomeen minulla ei ole mitään hävettävää. Olen aina pyrkinyt lujittamaan ystävyyttä ja yhteistyötä, ja olen tehnyt monta hyvää palvelusta, hän muotoilee.

– Joidenkin suomalaisten mainetta olen suojellut ja joidenkin hengen olen jopa pelastanut. Että ei tässä sen ihmeellisempää, Laakso myhäilee Helsingin Malmilla sijaitsevan toimistotalon luokkahuoneessa, jossa hän on juuri pitänyt paloturvallisuusluennon maahanmuuttajataustaisille rakennusmiehille.

Laaksolla on nykyisin Suomen kansalaisuus, jonka hän sai paluumuuttajan statuksella pian Neuvostoliiton romahdettua. 26 viime vuotta hän on asunut Suomessa pysyvästi. Eläkeiästään huolimatta hän tekee yhä töitä Nesteen Kilpilahden öljynjalostamolla tulityövartijana ja paloturvallisuuskouluttajana – eli hyvin erilaisissa tehtävissä kuin varsinaisella työurallaan.

Leonid Laakso kuvattuna APN:n Lönnrotinkadun-toimistossa vuonna 1988.

Monet suomalaiset vaikuttajat tutustuivat Laaksoon 1970-ja 1980-luvuilla, kun hän toimi ensin suomalaisryhmien venäjän-tulkkina ja sittemmin Neuvostoliiton puolivirallisen uutistoimiston APN:n Helsingin-toimiston toimittajana, varajohtajana ja lopulta varsinaisena johtajana.

Noina aikoina Laaksoon saattoi törmätä käytännössä missä tahansa, mikä liippasi neuvostosuhteita. Hän kaveerasi suomalaispoliitikkojen kanssa, loi suhteita päätoimittajiin ja järjesteli Neuvostoliiton-matkoja liikemiehille, poliitikoille sekä toimittajille.

Kun Neuvostoliitto oli voimissaan, Laakso oli yksi Moskovan virallisista tai vähintäänkin puolivirallisista äänenkäyttäjistä Suomessa. Helsingin Sanomien juttuarkistosta löytyy useita artikkeleita, joissa Laakso opastaa suomalaisia neuvostosuhteiden harjoittamiseen.

Syyskuussa 1989 Laakso kritisoi esimerkiksi toimittajien tapaa uutisoida Neuvostoliitosta. Laakson mukaan suomalaisissa lehdissä oli havaittavissa puuttumista Neuvostoliiton sisäisiin asioihin ja ”suoranaista tukikampanjaa” suhtautumisessa Baltian maihin, joissa ”kaikenlaiset helppoheikit” pyrkivät esiin.

– Ja tässä tilanteessa suomalaiset tiedotusvälineet kampanjoivat Eestin äärikansallismielisten, separatististen piirien puolesta. Miksi?

– Vetoankin suomalaisiin kollegoihin: lopettakaa puuttuminen meidän sisäiseen keskusteluumme, Laakso ohjeisti.

Suomettuminen on kuitenkin sana, jota Laakso ei mielellään käyttäisi sen paremmin omasta toiminnastaan kuin koko ajanjaksostakaan.

– Suomettuminen otettiin terminä käyttöön kylmän sodan aikana lyömäaseena, aivan kuten myös kotiryssä. Ne ovat keksittyjä leimasimia.

Laakson mielestä suomettumisen ajassa oli yksinkertaisesti kyse kahden erilaisen maan tavasta tulla toimeen ja hoitaa suhteita niin, että kanssa­käymisestä oli hyötyä molemmille.

– Suomalaiset hyödynsivät neuvostosuhteitaan esimerkiksi kauppasopimuksissa, ja minun tehtäväni oli puolestaan myydä APN:n juttuja suomalaisille lehdille.

Leonid Laakso on tuttu nimi kaikille suomalaisille poliitikoille ja toimittajille, jotka olivat tekemisissä Neuvostoliiton kanssa aina 1970-luvulta maan romahtamiseen saakka. Nykyisin Laakso hankkii elantoaan Suomessa tulityövartijana ja paloturvallisuuskouluttajana.

Laakson mukaan Suomi ei myöskään ollut Neuvostoliiton edessä niin rähmällään kuin jotkut antavat ymmärtää. Suomi esimerkiksi torjui ehdotetut yhteiset sotaharjoitukset ja karkotti neuvostovakoojia, tosin vähin äänin.

– Suomi sai paljon aikaan. Osattiin rakentaa suhteita, pidettiin pokka ja samalla nautittiin.

Suurin Laaksoon liittyvä mysteeri monelle suomalaiselle ovat olleet hänen suhteensa Neuvostoliiton turvallisuuspalveluun KGB:hen ja sen jatkajaksi syntyneeseen FSB:hen.

Esimerkiksi historioitsija Aleksi Mainio kutsuu Laaksoa ”lumetoimittajaksi” kirjassaan Erkon kylmä sota (Siltala, 2018). Mainio paljastaa myös, että Laakson tekemisiä Suomessa seurasi 1980-luvun lopulla ainakin kolme Supon etsivää.

Mainio ei kerro tarkemmin perusteita lume-epäilyille. Hän kuvailee kuitenkin Laaksolla olleen kunnianhimoisia tavoitteita, kun tämä halusi ”luoda entistä enemmän suoria kontakteja lehtimiesten välille, auttaa uusien kauppamuotojen löytämistä sekä toimia aktiivisena asioiden järjestäjänä suomalais-neuvostoliittolaisissa suhteissa”.

– Herran tähden, on kulunut 30 vuotta, enkä sanaakaan muuttaisi tuosta luonnehdinnasta. Paitsi, että nyt toimin järjestäjänä suomalais-venäläisissä suhteissa, Laakso napauttaa.

Laakso on kiistänyt KGB-taustansa usein ennenkin. Nyt hän kiistää sen jälleen, mutta tunnustaa kuitenkin omanneensa KGB:hen työnsä vaatimat erityissuhteet.

– KGB:ltä piti saada ruksi papereihin, jos järjestin suomalaisille lehtimiehille vaikka matkan Verhojanskiin. Minulle tuli sieltä myös monia ystäviä, joista osa on jo kuollut ja osan kanssa on yhteys tänäkin päivänä.

– Kokonaan toinen asia oli, kuinka itse käyttäydyit ja myitkö sielusi? Sen voin sanoa, että en ole yhtäkään raporttia kirjoittanut, jossa olisin kannellut suomalaisista tuttavistani, että he ovat sellaisia ja sellaisia. Opin jo tulkkina, että raportteihin saattoi kirjoittaa vaikkapa vain, että ”kukaan ei esittänyt neuvostovastaisia lausuntoja”.

Supon epäilyjen lisäksi Laaksoa epäiltiin myös KGB:ssä hänen suomalaisten vanhempiensa ja Suomeen jääneiden sukulaistensa vuoksi. Laakson äiti oli suomalaisen työläisperheen kasvatti Salli Laakso, ja Ahti-isän veli Pentti Liedes teki puolestaan uran SKDL:n kansanedustajana.

Leonid Laaksolla on yhä tallessa APN:n virallinen leimasin, jolla jutut hyväksyttiin monimutkaisen tarkastus- ja sensuuriprosessin päätteeksi. Laakso sai tämän artikkelin tekstin luettavakseen etukäteen ja käytti huumorimielessä vanhaa leimasinta hyväksyäkseen tekstin.

Kerran nuoruudessaan Laakso tutustui kuvankauniiseen suomalaiseen tulkkinaiseen, jonka hän kutsui sittemmin kotiinsa käymään Moskovassa. Kun tytön vierailu oli ohi, Laakso joutui heti KGB:n kuulusteluihin. Kerran hänen väitettiin puolestaan yrittäneen tulla Viipurista salaa Suomen puolelle ja kerran KGB:lle kanneltiin hänen suomalaisesta pankkitilistään.

Kaikesta tästä huolimatta Laakso tunnustaa suoraan haaveilleensa KGB-urasta nuoruudessaan.

– Olisin halunnut sinne, mutta taustani vuoksi minua ei olisi hyväksytty.

Entä mitä Laakso ajattelee nykyisin suomettumisesta, jonka yksi määritelmä on se, että suurvallan naapurissa oleva pienempi maa luopuu osasta omaa päätösvaltaansa säilyttääkseen siten itsenäisyytensä ja välttääkseen esimerkiksi miehityksen?

– Ukrainasta on jo sanottu, että heidän pitäisi valita suomettuminen, ja kyllä minä olisin samaa mieltä, Laakso suosittelee.

– Mutta Kiovan vallanpitäjiin kohdistuu nyt huomattavaa painostusta niiltä, jotka haluavat revanssia toisen maailmansodan tuloksista – eli siis natseilta. Se ei hyvää tiedä.

Moskovan päätavoite oli estää Suomen liittyminen Natoon. Naapurisuhteiden takuuksi solmittiinkin pian jatkosodan jälkeen YYA-sopimus, josta tuli suomettumisen raskain taakka.

Suomi joutui pelkäämään, milloin Neuvostoliitto keksisi aloittaa ”sotilaallisen avunannon”, vaikka virallisesti vannottiin ystävyyttä.

Vuonna 2000 Leonid Laakso oli lanseeraamassa Sputnik-Novosti -viikkolehteä, joka oli suunnattu Suomeen saapuville venäläisille ja Venäjästä kiinnostuneille suomalaisille. Kuvassa RIA-Novostin johtajana tuolloin toiminut Laakso, Radio Satellite Finlandin Mauri Raveala ja päätoimittaja Roman Kozyrev.

Laakson mielestä Nato on Venäjälle yhä niin herkkä asia, että Suomen kannattaa kuunnella Moskovan äänenpainoja silläkin uhalla, että sitä voidaan moittia uussuomettumiseksi tai suomettumiseksi 2.0.

Laakso sanoo tietävänsä entisenä neuvostoarmeijan upseerina liiankin hyvin, että jos ohjus on tulossa kohti Pietaria, yksikään pommi ei saa pudota venäläisten päälle.

– Venäläisen doktriinin mukaan ohjus pitää pudottaa viimeistään Helsingin yllä. Sitä minä en halua. Siksi olen jo vuosia varoittanut, että Naton jäseneksi ei kannata mennä nytkään.

Voit lukea lisää aihepiiristä Ilta-Sanomien erikoislehdestä YYA-Suomi.

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?