Näin pirullisesti Neuvostoliitto värväsi tavallisia suomalaisia – rajan yli houkuteltu sai eteensä sopimuksen, josta kieltäytyminen saattoi käydä kalliiksi - Kotimaa - Ilta-Sanomat

Näin pirullisesti Neuvostoliitto värväsi tavallisia suomalaisia – rajan yli houkuteltu sai eteensä sopimuksen, josta kieltäytyminen saattoi käydä kalliiksi

Suojelupoliisin asiakirjat paljastavat, millä keinoin Neuvostoliitto houkutteli tavallisia suomalaisia.

Rajan yli houkuteltuja suomalaisia odotti runsas ruoka- ja alkoholitarjoilu. Tapaamisten todellinen syy valkeni liian myöhään. Kuva Vaalimaan rajavyöhykkeeltä 1977.­

27.1. 7:03

Suomussalmen Purasjärvellä, Suomen ja Neuvostoliiton rajan tuntumassa asuva Mäkinen on innokas sienestäjä. Hänellä on tapana kulkea rajavyöhykkeen tuntumassa keräämässä milloin herkkutatteja, milloin kantarelleja. Se on hänelle tärkeää jo siksi, että 1950-luvun Suomessa rajaseudun ihmisten toimeentulo on monesti tiukilla.

Eräänä päivänä poimintaretkellä ollessaan hän kuulee rajan toiselta puolelta huudon. Sanat ovat selvää suomea, mutta puheessa oli venäläinen korostus.

– Hei toveri! Hei toveri! Onko sinulla tulta? Meillä on tupakkaa, tule tänne.

Mäkinen huomaa rajan takana kaksi Neuvostoliiton rajavartijaa, ilmeisesti partiokävelyllään. Hän on nähnyt rajavartioita aiemminkin, mutta useimmiten vain vilaukselta.

– Tule vaan, ystäviähän me ollaan.

Mäkinen on epäileväinen, mutta siirtyy lähemmäksi pysytellen kuitenkin tiukasti Suomen puolella. Hän kaivaa taskustaan tikkuaskin ja ojentaa sen naapurin puolelle. Miehet puolestaan ojentavat tupakka-askiaan Mäkistä kohti.

Lupsakoilta vaikuttavat neuvostoliittolaiset panevat tupakaksi. Miehet ryhtyvät rupattelemaan ja juttu luistaa yllättävän hyvin. Mäkinen rentoutuu.

Miehet kertovat pitävänsä luonnossa liikkumisesta kuten Mäkinenkin. Toinen heistä kertoo asuvansa lähellä Kostamusta ja olevansa innokas kalamies. Neuvostoliitossa on kuitenkin vaikea löytää kunnon uistimia, mies valittelee.

Hän esittää Mäkiselle tarjouksen. Jos Mäkinen tapaisi heidät samassa paikassa viikon kuluttua uudestaan ja toisi mukanaan hyvän uistimen, mies maksaisi siitä mojovan summan joko Suomen markkoina tai vodkana, kumpi vain Mäkistä enemmän kiinnostaisi. Markoista hän mainitsee, että hänellä ole niille Neuvostoliitossa käyttöä.

Tosiasiassa rajamiehet eivät ole paikalla sattumalta. Miehet ovat panneet Mäkisen sienestysreitit merkille ja odottelivat häntä omalla puolellaan rajaa. Oikeasti he eivät edes ole rajavartioita, vaan Neuvostoliiton tiedustelumiehiä. He ovat onnistuneet suunnitelmansa ensimmäisessä askeleessa kietoakseen Mäkisen verkkoihinsa.

Äskeinen kuvaus on fiktiivinen, mutta täysin mahdollinen. Se perustuu Suojelupoliisin päiväämättömään, todennäköisesti 1950-luvulla laatimaan asiakirjaan, jossa ohjeistetaan ja neuvotaan poliisilaitoksia vakoilun vaaroista. Se kertoo monenlaisesta NL:n Suomeen kohdistamasta toiminnasta, mutta oma lukunsa siinä on nimenomaan rajan tuntumassa asuvaan väestöön kohdistetut värväysyritykset.

Värväystoiminta oli tuolloin erittäin laajaa. Suomessa tuomittiin vuosina 1945–1972 yhteensä 125 henkilöä maanpetoksesta tai vakoilusta. Tutkija Juha Pohjonen selvitti väitöskirjassaan Maanpetturin tie, että heistä jopa yli 100 oli suomalaisia. He olivat pääasiassa miehiä.

– Näyttää miltei siltä, kuin vanjat värväisivät palvelukseensa kaikki, joiden kanssa joutuvat tekemisiin. Näin ei sentään todellisuudessa ole, vaikka värväystoiminta onkin laajaa, Suojelupoliisikin kirjoitti.

Ensin neuvostoliittolaiset ottivat selvää potentiaalisen uhrinsa henkilöllisyydestä, luonteesta, varallisuudesta, poliittisesta kannasta ja esimerkiksi myös viinan käytöstä. Saamiensa tietojen pohjalta he laskivat mahdollisuutensa.

Suojelupoliisin mukaan suomalaisilla oli lukuisia syitä ylittää Neuvostoliiton raja ja salaa rajan ylittäneitä oli paljon.

Joitakin ajoi puhdas seikkailunhalu, toisia rikostuomion tai velkojen pakeneminen, toisia poliittinen vakaumus. Jotkut etsivät sieltä työtä tai onnea. Toisinaan merellä liikkujat, esimerkiksi kalastajat eksyivät huomaamattaan Porkkalaan tai muille naapurin vesille.

– Moni menee myös tukkihumalassa mistään rajoista ja muodollisuuksista suloisen tietämättömänä, Supo luonnehti.

Helsingin yliopiston poliittisen historian professori Kimmo Rentola kertoo, että Suomen poliittinen ilmapiiri 1950-luvun aikana ja vielä 1960-luvun alussa oli uumoileva. Kansalaisilla oli paljon turvallisuuteen liittyviä pelkoja, eikä rauhan säilymistä pidetty itsestäänselvyytenä.

– Silloin oli paljon ydinkokeita ja yöpakkaskriisi. Berliinissä elettiin kriittisiä aikoja tankkirivistöjen tuijottaessa toisiaan. Välillä näytti siltä, että sota voi syttyä milloin tahansa.

– Toki siihen kuului myös normaalia elämää ja jälleenrakennusta, mutta jos ihmiset arkisten askareidensa ohella ajattelivat maailman asioita, niin kyllä siinä sellainen pahaa pelkäävä ilmapiiri vallitsi. Tilanne purkautui hieman Kuuban ohjuskriisin jälkeen 1962.

Rentola kertoo, että rajan ylittäneiden ja vakoilijoiksi ryhtyneiden suurin vaikutin näytti olevan poliittinen vakaumus, mutta oma ehdoton osansa köyhyydellä.

– Varsinkin syrjäseuduilla elettiin varsin puutteenalaista aikaa. Näiden seutujen huonot elinolosuhteet ja ansaitsemismahdollisuudet vaikuttivat.

Arki oli paitsi haastavaa, myös yksitoikkoista. Jännittävät kohtaamiset rajalla toivat paljon kaivattua vaihtelua.

Fiktiivinen kuvaus Mäkisen kohtaamisesta rajalla noudattelee Supon kertomaa kaavaa. Ensin jutellaan mukavia ja vähitellen neuvostoliittolaiset pyytävät pieniä palveluksia, esimerkiksi juuri erilaisten, melko vähäpätöisten esineiden tuomista. Tapaamisia rajalla voi olla useita.

Tällaisia pikkuesineitä Neuvostoliiton tiedustelumiehet pyysivät suomalaisia tuomaan rajalle

Ennemmin tai myöhemmin tiedustelumiehet pyytävätkin värvättävää jo rajan taakse, esimerkiksi ryypylle. Vaikka uhri ei uskaltaisikaan ylittää rajaa, tiedustelumiehet ovat jo saaneet hänestä pitävän otteen. Uhri tuntee tehneensä rikkomuksen ja häntä alkaa pelottaa.

Rajan yli houkuteltua odottaa yllätys, sillä tiedustelumiehet ovat valmistelleet herkullisen ja runsaan tarjoilun. Myös alkoholia, hyviäkin juomia on tarjolla mitä suurimmissa väärin.

Samalla tapaamisten todellinen syy käy ilmi. Tiedustelumiehet tarjoavat sopimusta, josta on vaikea kieltäytyä.

– Värvättävälle tarjotaan allekirjoitettavaksi kirjallinen sitoumus, jossa hän antaa lupauksen vaiteliaisuudesta, uskollisesta tehtävien täyttämisestä ja alistumista rangaistavaksi lain ulkopuolella, jos hän rikkoo lupauksensa. Kovimpana rangaistuksena mainitaan kuolema, Suojelupoliisi kirjoittaa.

Palkkioista ja korvauksista ei sen sijaan puhuta mitään. Jos uhri epäröi, tiedustelumiehet väläyttävät kaikenlaisia sopimuksesta seuraavia etuja. Kieltäytyjän tulee sen sijaan käymään huonosti.

Suojelupoliisin 1960-luvun asiakirjojen mukaan Suomessa toimivilla vakoojilla oli tyypillisesti todella hyvin väärennetyt passit. Kuvassa väärennetty passi Vakoilumuseossa.­

– Värvättävällä ei enää ole useinkaan sisua kieltäytyä, onhan hän yksinään avuton vieraalla maalla. Tosin sisukkaampi voi ratkaisua vieläkin lykätä, mutta asiaan palataan sitten yhtenään myöhemmin niin, että sitoumus saadaan aikaan.

Värväysvaiheen alussa tiedustelumiehet maksavat kohtalaisesti, mutta myöhemmin työ ei enää kannata taloudellisesti, Suojelupoliisi kuvailee. Harvoissa tapauksissa värvättävät saattoivat kuitenkin saada evästä mukaansa.

– Ainakin eräässä tapauksessa annettiin mukaan useita suklaalevyjä ja vodkaa, mikä kuitenkin ensin oli kaadettava varovaisuuden vuoksi Alkon pulloon. Viinalta tuoksuva tai juopunut voi hyvin todennäköisesti olla vieraissa käynyt agentti, Supo huomauttaa asiakirjassaan.

Professori Kimmo Rentola kertoo myös muistavansa tutkija Pohjosen väitöskirja-aineistosta tapauksen, jossa vakoilusta epäillyn raittius vakuutti poliisin syyttömyydestä.

– Yksi kaveri muistaakseni vapautui todettuaan kuulusteluissa, että vodkaa en ole maistanut koskaan. Siinä katsottiin, että tämä mies ei voi olla syyllinen.

Rentola huomauttaa, että tuohon aikaan alkoholin saatavuus oli aivan toisenlaista kuin nykypäivänä. Alkoholiliikkeitä oli vain kaupungeissa, joihin oli syrjäseuduilta huomattavan pitkä matka. Liikennevälineetkään eivät olleet sitä mitä nykyään.

– Kyllä se vodka suurten metsien asukkaita houkutteli.

Supo kertoo asiakirjassaan, että värvättävän tekemästä sitoumuksesta muodostuu tälle vähitellen sellainen henkinen kiristysruuvi, ettei värvätty agentti pääse irti neuvostoliittolaisista työnantajistaan, vaikka sitä myöhemmin haluaisikin. Tapaamisista muistutellaan paitsi kasvokkain, myös kirjeitse ja joskus jopa laittamalla toinen vakoilija muistuttamaan värvättyä.

Salainen työ käy taakaksi, jonka seurauksena on Suojelupoliisin mukaan lukuisia ongelmia.

– Hän menettää henkisen tasapainonsa ja hän alkaa etsiä pelkoonsa ja hätäänsä apua viinasta. Tällaiset juopotteluun ratkenneet rajaseudun asukkaat onkin syytä panna erikoisesti merkille ja tässä suhteessa voivat herrat (poliisit) piirinsä tuntevina antaa meille arvokasta apua, Suojelupoliisi ohjeistaa poliisilaitoksia.

Värvättävät suomalaiset olivat Neuvostoliitolle kuitenkin vain väline suuremman tavoitteen saavuttamiseksi. Tehtävänannot saattoivat olla melko yksinkertaisiakin.

Selvitä, kuinka monta miestä rajavartiostossa kerrallaan on partiossa. Missä asuvat paikalliset poliisit. Mitkä ovat heidän nimensä ja poliittiset kantansa, entä suhtautuminen väkijuomiin. Onko rajaloikkareita pidätetty Suomessa?

Tiedoilla olisi voinut olla käyttöä mahdollisessa miehitystilanteessa.

Toisinaan värvättäviä pyydettiin pitämään silmällä jotakuta toista henkilöä. Värvättävä ei kuitenkaan tiedä tämän toisenkin henkilön olevan NL:n agentti. Näin tiedustelumiehet pysyvät selvillä värvättyjensä toilailuista ja saavat pidettyä heidät kurissa ja pelon vallassa.

Viimeistään 1960-luvun alussa vakoilijat lopettivat työnsä valtakunnan rajoilla. Silminnäkijöiden tiedot muuttuivat tarpeettomiksi ilma- ja satelliittikuvauksen tehtyä tuloaan.

Vakoojat siirtyivät kaupunkeihin. Siellä heitä, enimmäkseen neuvostoliittolaisia, työskenteli puolisen sataa.Kirjalliset lähteet: Suojelupoliisin arkistot 1960-1969Ville Thomsson: Elämää rajavyöhykkeellä – Erityismääräyksien vaikutus rajaseudulla asuneiden elämään vuosina 1944–1954Juha Pohjonen: Maanpetturin tie – maanpetoksesta Suomessa vuosina 1945-1972 tuomitut

Tällaisia pikkuesineitä Neuvostoliiton tiedustelumiehet pyysivät suomalaisia tuomaan rajalle

  • Puukot

  • Uistimet

  • Onget

  • Sanakirjat

  • Sanomalehdet

  • Sähkölampun paristot

  • Suksivoide

Lähteet: Suojelupoliisin arkistot 1960-1969

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?