Suomalaisten poliitikkojen YYA-uskollisuus hämmästytti jopa neuvostoliittolaista kirjeenvaihtajaa – kertoi erikoisesta rituaalista saunaillassa - Kotimaa - Ilta-Sanomat

Neuvostoliitto rakennutti Helsinkiin uuden lähetystörakennuksen jatkosodan jälkeen. Päätykolmiota koristaa yhä sirpillä ja vasaralla varustettu Neuvostoliiton vaakuna, vaikka rakennuksessa toimii nykyisin Venäjän suurlähetystö.

Suomalaisten poliitikkojen YYA-uskollisuus hämmästytti jopa neuvostoliittolaista kirjeenvaihtajaa – kertoi erikoisesta rituaalista saunaillassa

Suomen kuriin laittaminen kylmän sodan aikana onnistui Tassin Helsingin-kirjeenvaihtajan mukaan niin hyvin, että suomalaisten elämää ryhtyi hallitsemaan yksi ainoa kysymys. ”Mitä Neuvostoliitto tästä ajattelee?”


23.1.2020 8:30

Teos nimeltä Tehtaankatu 1 (Otava) herätti Suomessa pienen kohun ilmestyessään 1992 – eli vain vuosi Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen.

Kyseessä ovat Tassin eli Neuvostoliiton virallisen tietotoimiston kirjeenvaihtajan Aleksandr Gorbunovin muistiinpanot hänen työskentelystään Helsingissä vuosina 1981–86.

Ilmestymishetken kritiikeissä arvioitiin, että Gorbunov vaikuttaa paikoin kertovan pikemminkin juoruja ja huhuja kuin tarkkoja faktoja Neuvostoliiton suurlähetystön siipien suojissa tapahtuneesta vaikutustoiminnasta Helsingissä.

Yhdeksi kirjan väitteiden kiistäjäksi nousi tuolloin Neuvostoliiton 1980-luvun korkein KGB-edustaja Suomessa eli Viktor Vladimirov. Hän kiisti koskaan edes tavanneensa Gorbunovia saati sitten antaneensa hänelle kirjasta löytyneitä kommentteja Suomen puolueille ohjatusta neuvostorahoituksesta.

Gorbunov pysyi kuitenkin tarinassaan ja esitteli julkisuudessa jopa Vladimirovin käyntikorttia todisteeksi miesten tapaamisesta.

Viktor Vladimirov toimi neuvostotiedustelun päällikkönä Helsingissä 1977-1984. Hän kiisti kuitenkin edes tunteneensa Tehtaankatu-paljastuskirjan toimittajaa Aleksandr Gorbunovia, vaikka tämä toimi Neuvostoliiton virallisen uutistoimiston Tassin Helsingin-kirjeenvaihtajana 1981-86.

Näin jälkikäteen arvioiden olisikin ollut käytännössä mahdotonta, että Neuvostoliiton ylin KGB-mies Helsingissä ei olisi sekä tavannut että myös valvonut ja jopa ohjeistanut Tassin kirjeenvaihtajaa asemapaikassaan 1980-luvulla.

Nykylukijan silmin kirjaa lukee kuin hyytävänä varoituksena meille kaikille. Suorastaan pahaenteisen oikeaan osuvilta kuulostavat Venäjän nykytilanteen valossa kirjan alkusanat. Gorbunov iloitsee ensin Neuvostoliiton kommunistisen järjestelmän hajoamisesta, mutta päätyy sitten kyyniseen toteamukseen:

– Ei ole niinkään helppoa hävittää lopullisesti kaikkia rakenteita, joiden varassa järjestelmä on pysynyt. Noihin rakenteisiin kuuluu KGB.

Toimittaja Aleksandr Gorbunov julkaisi Tehtaankatu 1 -kirjan vuonna 1992. Tilaisuudessa hän esitteli Viktor Vladimirovin käyntikortin todisteeksi siitä, että hän tunsi Vladimirovin myös henkilökohtaisesti.

Käytännössä Gorbunov varoitti siis jo 1992 siitä, että Neuvostoliiton romahtaminen ei ehkä tapahtunutkaan niin täysin kuin moni halusi uskoa. Eli että tuhkasta nousisi jälleen KGB – kuten on sittemmin tapahtunutkin KGB-taustaisen presidentti Vladimir Putinin aikana, tosin nyt nimillä FSB (turvallisuuspalvelu), SVR (ulkomaantiedustelu) ja GRU (sotilastiedustelu).

Gorbunovin saatesanoissa on myös toinen varoitus:

– En pidä laisinkaan mahdottomana, että KGB ja GRU jatkavat entiseen tapaan kaikenlaisen Suomea koskevan sotilaallisen ja sotilaspoliittisen informaation keräämistä sekä ennen muut vaikuttaja-agenttien värväämistä Suomessa.

Myös näitä lauseita lukee nyt erilaisin silmin kuin Neuvostoliiton romahduksen aiheuttamassa alkuhuumassa, jolloin Suomessakin haluttiin uskoa Venäjän demokratiapuheisiin.

IS yritti saada Gorbunovilta tuoretta haastattelua, mutta hän kieltäytyi tapahtumien ”kaukaisuuteen” vedoten. Kieltävä vastaus tuli myös muutamalta muulta Tehtaankadun entiseltä sisäpiiriläiseltä.

Kieltäytymisten valossa Tehtaankatu 1 -teos muuttuukin entistä mielenkiintoisemmaksi. Onko kirjaan on tallennettu siis jotain sellaista, josta puhuminen on alkanut uudelleen arveluttaa?

Kirjassa kerrotaan lukuisia esimerkkejä tavoista, joilla KGB suometti Suomea yhdessä neuvostodiplomaattien kanssa.

Gorbunovin mukaan Neuvostoliitto pyrki sotien jälkeisinä vuosikymmeninä laittamaan Suomen ”kuriin” ja onnistuikin siinä niin hyvin, että suomalaiset alkoivat itse rajoittaa itseään.

Kaikki kulminoitui YYA-sopimukseen (Ystävyys-, yhteistyö- ja avunantosopimus), joka sitoi Suomen Neuvostoliiton etupiiriin sotilaallisesti.

Neuvostoliiton suurlähetystössä järjestettiin vuosittain vastaanottoja esimerkiksi lokakuun vallankumouksen vuosipäivänä ja YYA-sopimuksen vuosipäivänä.

Suomalaiset poliitikot sisäistivät YYA-liturgian hämmästyttävän syvästi, Gorbunov ihmettelee.

– Suomen jokaikiselle silloiselle poliitikolle olisi voitu tehdä koe: herättää keskellä yötä ja kysyä, mitä he ajattelivat YYA-sopimuksesta. Olen varma, että jokainen heistä olisi ladellut ulkoa sopimuksen pääkohdat ja sitten ehdottanut voimassaoloajan pidentämistä, Gorbunov kirjoittaa.

Gorbunovin mukaan suomalaisten alttius ”itäiselle liturgialle” muistutti ”joukkopsykoosia”.

– Moskovan onnistui opettaa suomalaiset poliitikot kuriin niin tehokkaasti, että he käytännöllisesti katsoen kaikessa toiminnassaan ottivat lähtökohdakseen kysymyksen: ”Mitä Neuvostoliitto sanoo tai ajattelee?”

Gorbunovin mukaan Neuvostoliitto palkitsi tai rankaisi suomalaispoliitikkoja säännöstelemällä kutsuja suurlähetystön kutsuille. Kutsutta jättäminen oli tehokas rangaistus, sillä suomalaisvaikuttajille oli tärkeää päästä näyttäytymään Tehtaankadulla.

Gorbunov kertoo todistaneensa esimerkiksi saunailtaa, jossa pyyhkeeseen kääriytyneet sosialidemokraattisen puolueen johtohahmot esittelivät kutsukortteja toisilleen.

– Se näytti jonkinlaiselta rituaalilta. Suurinta kunnioitusta tuossa rituaalissa herättivät muiden silmissä ne jotka kutsuttiin puolisoineen, ei yksinään.

Millä ihmeen keinoilla suomalaispoliitikot oli saatu näin nöyriksi?

Gorbunovin mukaan yksi tehokas tapa oli muistuttaa siitä, kuinka Suomen talous oli riippuvainen Moskovasta. NKP:n propagandaosaston apulaispäällikkö Pjotr Lusinski oli muotoillut kiristyskeinon näin:

– Meidän tarvitsee vain katkaista öljyn ja kaasun tulo, niin niiden koko vauraus on yhtä tyhjän kanssa. Tästä teidän tulee aina muistuttaa kaikille suomalaisille keskustelukumppaneillenne. Muistakoot vain meidän ystävyytemme tärkeyden!

Neuvostodiplomaatit ja KGB:n agentit rakensivat kärsivällisesti suhteita suomalaispoliitikkoihin.

Erityisen mielenkiinnon kohteina olivat puolueiden nuorisojärjestöt, joiden riveistä kasvaisi uusia henkilöitä politiikan johtotehtäviin. Mahdollinen kompromaatti - eli kiristämiseen soveltuva aineisto - tällaisia henkilöitä vastaan yritettiin kerätä talteen jo varhaisessa vaiheessa.

Esimerkiksi matkoja Sotshin rannoille käytettiin hyväksi.

– Ravintoloita, viinaa, tyttöjä. Olen ihan varma, että KGB kuvasi kaiken mitä joidenkin suomalaisten hotellihuoneessa puuhailtiin. Ainakin tärkeät suomalaiset nuorisopoliitikot majoitettiin jostakin syystä aina erääseen tiettyyn huoneeseen, Gorbunov kirjoittaa.

Neuvostoliiton suurlähetystöstä Tehtaankadulla tuli 1990-luvulla Venäjän suurlähetystö.

Gorbunov mainitsee myös nimettömänä yhden suomalaispoliitikon, jonka hän epäilee joutuneen värväysyrityksen kohteeksi juuri tuollaisessa tilanteessa.

– En näe syytä olettaa, että kyseinen suomalainen – urheilullinen, hyväkroppainen, kelpo perheenisä - ei olisi KGB:n värväämä. Mutta minulla ei luonnollisestikaan ole todisteita siitä.

Gorbunovin mukaan kesällä 1991 eli juuri ennen Neuvostoliiton romahdusta Tehtaankadulla työskenteli 52 henkilöä, joista 40 oli KGB:n ja GRU:n upseereita peiteviroissa. Mutta ei agenttien määrä rajoittunut siihen, sillä Helsingissä työskenteli vakoojia myös kirjeenvaihtajina, kulttuurivaikuttajina ja useiden muiden organisaatioiden sateenvarjon alla.

Jopa neuvostoliittolaisia itseään hämmästytti, kuinka helppoa agenttien oli tulla Helsinkiin.

– Suomalaiset sanamukaisesti ummistivat silmänsä maahan saapuvilta KGB:n työntekijöiltä.

Neuvostoliiton suurlähetystö oli järjestänyt puolueiden valvonnan systemaattisesti.

– Jokaista puoluetta käsitteli kaksi henkilöä: diplomaatti ja KGB:n upseeri. He kävivät vastuullaan olevan puolueen kaikissa tilaisuuksissa, tapailivat suunnilleen samoja henkilöitä, mutta raportit he laativat erikseen.

Suomalaisessa keskustelussa on usein käytetty sanaa ”kotiryssä” kuvaamaan poliitikkojen henkilökohtaisia kontakteja Tehtaankadulle. Gorbunovin mukaan jokaisella KGB-upseerilla oli vastaavasti omat suomalaiset "mielipuolueensa", joiden tilaisuuksissa he liikkuivat "kuin kotonaan".

Kaikkein mieluisin puolue oli tietenkin Suomen kommunistinen puolue (SKP) ja vuoden 1985 sisäisen riidan jälkeen erityisesti sen ”taistolaissiipi” Taisto Sinisalon johdolla.

Tehtaankatu piti kuitenkin yllä suhteita ja pyrki vaikuttamaan muihinkin Suomen puolueisiin. KGB-miesten sisäisessä käytössä puolueille oli jopa lempinimet.

– He käyttivät keskustapuoluelaisista nimitystä ”lihakauppiaat”. Ilmeisesti siksi, että ennen jokaista juhlapäivää lähetystöön kannettiin röykkiö lihasäilykepurkkeja – lahjaksi keskustapuoluelaisilta, jotka olivat korkeissa asemissa lihateollisuudessa.

Neuvostoliiton hajottua saatiin ensimmäiset kirjalliset todisteet siitä, kuinka Moskova oli rahoittanut Suomen kommunisteja.

Moskovskie Novosti -lehti julkaisi esimerkiksi dokumentin, josta kävi ilmi, että Moskovasta oli lähetetty liki 1,2 miljoonaa markkaa ”luovutettavaksi SKP(y):n johdolle, toveri Sinisilolle”. Kirjoitusvirhe sisältyi dokumenttiin, sillä rahat oli tarkoitettu tietenkin Taisto Sinisalolle.

Presidentti Urho Kekkonen kalasti Kurajoella Neuvostoliitossa 16. marraskuuta 1980 yhdessä Viktor Vladimirovin kanssa. Aleksandr Gorbunovin mukaan Vladimirov teki taustatyötä vuoden 1982 presidentinvaaleissa Mauno Koiviston valinnan puolesta ja pian vaalien jälkeen hänet ylennettiinkin KGB:ssä kenraaliksi.

Gorbunov kertoo myös keskustelustaan Viktor Vladimirovin kanssa, kun tämä oli väitetysti kehuskellut Neuvostoliiton rahoittaneen myös muita suomalaispuolueita. Juuri näitä kirjan tietoja Vladimirov kiiruhti kiistämään julkisuudessa kirjan ilmestyttyä eikä Moskovan väitettyä puoluerahoitusta ole sittemminkään perattu Suomessa perin pohjin.

Gorbunovin mukaan Vladimirov palkitsi myös yksittäisiä suomalaisia tiedoista ja palveluksista.

– Hän (Vladimirov) saattoi esimerkiksi pyytää vaikutusvaltaista Suomen liikemiespiirien edustajaa painostamaan jääräpäistä poliitikkoa. Jos tämä onnistuisi, Vladimirov lupaili edesauttaa edullisten tilausten suuntaamisessa, vaikkapa keskustelukumppanin edustamalle laivanrakennusyhtiölle.

Läheskään aina kyse ei ollut suoranaisesti rahasta. Gorbunovin mukaan Neuvostoliiton suurlähetystöllä oli kontaktinaan esimerkiksi suomalainen poliisivirkamies, joka keräsi postimerkkejä. Virkamies pidettiin tyytyväisenä siten, että hänelle järjestettiin ”silloin tällöin oikeita harvinaisuuksia kokoelman täydennykseksi”.

Historiankirjoituksen yksi keskeinen arvoitus on ollut presidentti Urho Kekkosen suhde neuvostojohtoon. Arvioiden mukaan hän olisi voinut olla jopa KGB:n värväämä agentti, sillä hänestä tiedetään käytetyn peitenimiä ”Timo” ja ”Johtaja”.

Gorbunov epäilee teoriaa. Hänen mukaansa KGB:n Helsingin-agentit ovat saattaneet liioitella omalle esimiehelleen ”Timon” värväystä saadakseen sulkia hattuunsa. KGB:n sisälläkin on siksi ehkä virheellisesti uskottu Kekkosen olleen ”oma mies”.

– Upseerin väitteen tarkistamiseksihan ei voida tiedustella hienotunteisesti presidentiltä: Onko totta, että se ja se työntekijämme on värvännyt Teidät, Gorbunov huomauttaa.

Neuvostoliiton suurlähetystön portti Tehtaankadulla Helsingissä näytti tältä vuonna 1982.

Gorbunov mainitsee neuvostoviranomaisten liioittelutyylistä yhden esimerkin. Hän kertoo kuulleensa nimettömältä neuvostodiplomaatilta, että tämä oli päässyt todistamaan suurlähettiläs Vladimir Sobolevin tekemiä virheellisiä kirjauksia Kekkosesta ja Mauno Koivistosta.

– Sobolev kirjasi jälkeenpäin presidentin sanomaksi kaiken, minkä oli puhunut itse, diplomaatti oli valittanut Gorbunoville.

Neuvostoliiton painostuksesta huolimatta suomalaiset poliitikot onnistuivat pitämään Suomen puolia varsin hyvin – tai näin Gorbunov ainakin uskoi.

Gorbunov kirjoittaa olevansa jopa vakuuttunut siitä, että KGB:llä ei ole milloinkaan ollut Suomen kaikkein korkeimpien poliittisten johtohenkilöiden eikä korkean tason liikemiesten piirissä ainoatakaan ”maksettua agenttia”.

– Eri asia on niin sanotut vaikuttaja-agentit, jotka pystyivät vaikuttamaan päätöksentekoon niin sisä- kuin ulkopolitiikassakin. Tällaisia agentteja KGB:llä on käsittääkseni ollut Suomessa yllin kyllin.

– Heitä on ollut ja on Suomen politiikan erittäin korkeissa piireissä, myös eduskunnassa, poliittisten puolueiden johdossa ja mahdollisesti hallituksessa, Gorbunov kirjoitti 1992.

Voit lukea lisää aihepiiristä Ilta-Sanomien erikoislehdestä YYA-Suomi – suomettumisen vuodet.

Jutun otsikkoa korjattu klo 8.48. Saunailta ei ollut Tehtaankadulla.

Artikkeliin liittyviä aiheita

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?