Kun jatkosota päättyi Suomen kannalta katkeraan Moskovan välirauhaan syyskuussa 1944, jo tammikuussa 1945 puna-armeijan edustajat saapuivat Suomeen uudelle ”valloitusretkelle”.
Sillä kertaa aseina eivät olleet kuitenkaan enää pommit ja kiväärit, vaan kyseessä oli puna-armeijan kuoro taitavine tanssijoineen ja laulajineen.
Helsingistä tuli ensimmäinen ulkomainen kaupunki, jossa kuoro esiintyi toisen maailmansodan vielä ollessa käynnissä. Kuoro esitti ensin Maamme-laulun suomeksi ja jatkoi sitten Neuvostoliiton kansallishymnillä venäjäksi. Esityksiä pidettiin sekä teknisesti että taiteellisesti erinomaisina.
Neuvostoliiton puna-armeijan laulu- ja tanssiyhtyeen konsertin esiintyjiä kuvattuna Helsingissä 1945.
Yliopistotutkija Simo Mikkosen mukaan tästä alkoi sekä Neuvostoliiton johdon että Suomen johdon yhteinen pyrkimys liennyttää maiden välejä talvi- ja jatkosodan jälkeen nimenomaan kulttuurin avulla.
Eikä Neuvostoliitto pyrkinyt vain liennyttämiseen, vaan vuosien varrella kulttuuria käytettiin monin tavoin yhtenä osana vaikuttamisprojektia, jolla oli tarkoitus sitoa Suomi tiiviimmin Neuvostoliiton etupiiriin.
Puna-armeijan kuoron tekemästä vaikutuksesta kertoo hyvin vasemmistopoliitikko Hella Wuolijoen kommentti, jonka hän tokaisi Mikkosen mukaan kuoroa kukittaessaan Helsingissä tammikuussa 1945:
– Te olette valloittaneet, te olette valloittaneet meidät!
Puna-armeijan laulu- ja tanssiyhtyeen konsertti järjestettiin pian jatkosodan päätteeksi, tammikuussa 1945 Helsingissä.
Aluksi Suomen ja Neuvostoliiton välistä kulttuurivaihtoa hoidettiin Suomi-Neuvostoliitto-seuran avulla, mutta 1960-luvun alussa kulttuurivaihdosta solmittiin valtiosopimus. Valtiollista rahoitusta lisättiin vuosittain taiteilijavierailuja varten ja kaikkiin suomalais-neuvostoliittolaisiin kulttuuritapahtumiin kuului pakollinen poliitikkojen ”ystävyyspuheen” osuus.
– Ystävyysliturgia oli tietyllä tavalla päälle liimattua ja se oli kulttuuritapahtumissa usein hyvinkin jäykkä osuus. Neuvostoliitto käytti Suomea hyväkseen näyttääkseen, kuinka Moskova voi olla ystävällisissä väleissä kapitalistisen demokratian kanssa, Mikkonen kuvailee.
Mikkosen mukaan idänsuhteiden hoitamiseen kehittyikin vähitellen aivan oma retoriikkansa, jota kuultiin vaikkapa kulttuuritapahtumien yhteydessä pidetyissä puheissa.
– Juhlapuheista muodostui rituaalista liturgiaa, joka pohjautui Neuvostoliiton omaan ideologiseen kielenkäyttöön. Neuvostokieleen perehtymättömille se kuulosti käsittämättömältä.
– Mutta samaan aikaan Suomi hyötyi kulttuurivaihdosta valtavasti. Esimerkiksi Kansallisooppera sai Neuvostoliitosta vieraakseen maailmanluokan tähtiä, mikä tuki suomalaisen oman oopperan kehitystä. Kansallisooppera teki myös jonkin aikaa läheistä koulutusyhteistyötä Neuvostoliiton kanssa, jolla oli erityisen suuri merkitys baletin kehitykselle.
Suomi-Neuvostoliitto-seuran perustamisjuhla järjestettiin Helsingissä marraskuussa 1944.
Suomen kulttuuriväki jakautui puolestaan kahtia heihin, jotka todella ihannoivat Neuvostoliittoa ja heihin, jotka käyttivät ystävyysliturgiaa pikemminkin vain pelivälineenä mahdollistaakseen taiteilijoiden kanssakäymisen.
Kulttuurivaihdon kalenteri muodostui niin, että Suomi sai Neuvostoliitosta korkeatasoisia ryhmiä vieraakseen aina keväällä YYA-sopimuksen vuosijuhlan tienoilla sekä syksyllä lokakuun vallankumouksen vuosipäivän kunniaksi. Suomalaisia kutsuttiin puolestaan Neuvostoliittoon esiintymään Suomen itsenäisyyspäivän ja Sibeliuksen syntymäpäivän kunniaksi.
– Kyse oli Neuvostoliiton taholta niin sanotusta pehmeästä voimankäytöstä, jolla oli poliittinen päämäärä. Vierailujen oli tarkoitus vahvistaa positiivista ja rauhantahtoista kuvaa Neuvostoliitosta ja erityisesti sen ylivertaisesta koulutusjärjestelmästä, joka tuotti maailman taitavimpia taiteilijoita.
Turvallisuuspalvelu KGB piti tarkkaan silmällä myös kulttuurivaihtoa.
Neuvostoliittolaisten taiteilijoiden mukana Suomeen kulki aina tulkki, sihteeri tai henkilökohtainen avustaja, joka työskenteli todellisuudessa KGB:n lukuun.
Mikkosen mukaan taiteilijavierailuja myös peruttiin joskus viime tingassa ilman, että Suomelle kerrottiin syytä. Venäläisarkistojen perusteella Mikkonen on kuitenkin saanut selville, että joskus peruuttamisen syynä oli neuvostotaiteilijan epäilty epäluotettavuus.
– Puoluearkistoista ja kulttuuriministeriön arkistosta löytyvät ”harakteristikat” eli henkilöluonnehdinnat paljastivat, oliko henkilö puolueen jäsen, katsottiinko hänen toimineen ideologisesti moitteettomasti ja millaiset olivat hänen taiteelliset edellytyksensä. Jos hänen taustastaan ei löytynyt epäilyttäviä tekijöitä, hänelle voitiin sallia matkustaminen ulkomaille, Mikkonen kuvailee.
– Käytäntö oli raskas ja johtikin viime hetken muutoksiin ja peruutuksiin, jotka Suomen päässä aiheuttivat usein harmaita hiuksia. Peruuttamisen todellisista syistä ei Suomessa ollut usein mitään käsitystä.
Mikkosen mukaan Suomessa käyneet neuvostotaiteilijat oppivat kuitenkin ottamaan itselleen myös tiettyjä vapauksia vuosien varrella. Tarinoita kulkee esimerkiksi suomalais-neuvostoliittolaisista taiteilijatapaamisista, joissa KGB:n valvojat harhautettiin ”unohtumalla” suomalaisen taiteilijan mökille päiväkausiksi juhlimaan.
– Tässä hyödynnettiin sitä logiikkaa, että KGB:n edustaja ei voinut tietenkään kertoa Moskovaan kadottaneensa valvottavansa, koska silloin hän itse olisi saanut potkut.
Mikkoselta ilmestyi vastikään kirja Te olette valloittaneet meidät! – Taide Suomen ja Neuvostoliiton suhteissa 1944-1960 (SKS). Parhaillaan Mikkonen tekee lisätutkimuksia seuraavista vuosikymmenistä eli todellisesta suomettumisen aikakaudesta.
Simo Mikkosen teos ”Te olette valloittaneet meidät” — Taide Suomen ja Neuvostoliiton suhteissa 1944—1960. (SKS)
1970- ja 80-luvuilla Neuvostoliitolla oli niin voimakas ote Suomen poliittisesta elämästä, että sitä ryhdyttiin kutsumaan suomettamiseksi ja suomettumiseksi. Sanojen merkitys on laaja, mutta käytännössä se tarkoitti ilmiötä, jossa itsenäinen, demokraattinen ja kapitalistinen maa taipui kommunistisen Neuvostoliiton tahtoon monissa keskeisissä poliittisissa kysymyksissä vapaaehtoisesti ja jopa ennakoivasti säilyttääkseen siten oman liikkumavapautensa suurvallan naapurissa.
Lue lisää: Näin kotimainen eliitti nöyristeli Neuvostoliittoa – IS:n erikoislehti YYA-Suomesta ilmestyi
Mikkosen mukaan kulttuuripuolella suomettumisen aika alkoi toden teolla vuoden 1956 Unkarin kansannoususta, jonka Neuvostoliitto kukisti panssarivaunuillaan. Tuolloin monet länsimaat Yhdysvaltain johdolla ryhtyivät boikotoimaan Neuvostoliittoa kulttuurivaihdossa, mutta Suomi jatkoi ilman protesteja kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Suomi tarjosi Neuvostoliitolle näin tärkeän ”sillanpääaseman”, jonka kanssa tapahtuneella kulttuurivaihdolla Neuvostoliitto pyrki osoittamaan sekä omalle kansalleen että ulkomaailmalle, että maan kanssakäyminen lännen kanssa jatkui ikään kuin ennallaan.
– Suomen arvo Neuvostoliitolle nousi esille vahvasti aikoina, jolloin kulttuurivaihdot erityisesti Nato-maiden kanssa hyytyivät, kuten kävi Unkarin miehityksen yhteydessä joulukuussa 1956.
Unkarin kansannousun väkivaltainen tukahduttaminen 1956 johti siihen, että monet länsimaat laittoivat jäihin kulttuuriyhteistyön Neuvostoliiton kanssa. Suomi ei boikottiin yhtynyt. Kuvassa Katalin Sticker (vas) ja Maria Wittner kuvattuna marraskuussa 1956 hieman ennen kuin neuvostojoukot päättivät kansannousun. Sticker teloitettiin 1957, mutta Wittnerin kuolemantuomio muutettiin elinkautiseksi ja 1970 hänet vapautettiin vankilasta.
Mikkosen mukaan Kekkosella olisi ollut mahdollisuus tehdä myöhempinä valtavuosinaan pesäeroa Moskovan vaikutuspyrkimyksiin, mutta Unkarin kansannousun aikana sellaista mahdollisuutta tuskin vielä oli.
– Unkarin kansannousun aikaan Kekkonen oli ehtinyt olla presidenttinä vasta vajaan vuoden, joten kyse oli siitä, kuinka paljon Suomella edes olisi ollut tuolloin liikkumisvaraa. Silloin päätettiin edetä neuvostosuhteissa varovaisesti ja tuomitsematta – ja se linja jatkuikin sitten aina Baltian maiden itsenäistymiseen 1990-91 asti.
Lisää juttuja Neuvostoliiton ja Suomen suhteista voit lukea IS:n erikoislehdesta YYA-Suomi.