Tämä on yksi talvisodan tunnetuimmista valokuvista – taustalla koskettava tarina karjalaisperheestä - Kotimaa - Ilta-Sanomat

Tämä on yksi talvisodan tunnetuimmista valokuvista – taustalla koskettava tarina karjalaisperheestä

Kuvituskuva

Tuttu evakkokuva lukuisista kirjoista. Nuori poika katsoo karvalakin alta vakavana kameraan. Hän oli 12-vuotias Esko Petrow Raudun Vakkilan kylästä.

Julkaistu: 2.12. 20:21

Kuuntele alla olevalla soittimella IS:n 105 päivää -podcast ensimmäisen sotaviikon tapahtumista.

Kuva on julkaistu kymmenissä talvisotaa käsittelevissä kirjoissa ja lukuisissa lehtijutuissa.

Mies ohjastaa hevosta, reessä istuu kaksi naista ja kolme lasta. Ilmeet ovat vakavat, mutta kasvoista näkyy päättäväisyys – talvisodan evakkotaipaleelle lähtenyttä Karjalan heimoa sodan ensimmäisenä päivänä.

Nykyään heitä kutsuttaisiin sodan siviiliuhreiksi tai sotapakolaisiksi. Heidän kaltaisensa antavat kasvot kriiseille. He eivät kuitenkaan ole ulkomailta, vaan jostain keskuudestamme. Keitä he ovat? Millaisen elämän he elivät?

Puolustusvoimien kuvassa on tietoa niukasti: ”Evakuointia sodan alkupäivinä”. Ei päivämäärää eikä kuvauspaikkaa. Jälkeenpäin kuvan taakse liimattu nimiteksti osoittautuu valitettavasti vääräksi.

Alkoi työ. Monia puhelinsoittoja myöhemmin tuli vastaus. IS löysi vuonna 2009 Uudestakaupungista Esko Petrowin, joka osasi kertoa tarinan seikkaperäisesti. Olihan hän talvisodan syttyessä jo 12-vuotias.

Tarina alkaa marraskuun viimeisestä päivästä 1939.

Lumi oli satanut Kannakselle edellisenä iltana. Maa oli valkeana. Kaikkialle rajan pintaan, Rautuunkin oli syksyn mittaan saapunut suojajoukkojen sotilaita. Perheen isä Nikolai Petrow oli ollut Kannaksen linnoitustöissä ja viljanajossa. Suojajoukkoihin 43-vuotiasta miestä ei enää sijoitettu.

Perhe heräili maatalon askareisiin tietämättä, että sinä aamuna elämä muuttuisi peruuttamattomasti.

– Isä otti aamulla minut mukaan hakemaan vettä. Siihen aikaan sen ikäiset lapsetkin heräsivät taloin töihin aikaisin, Petrow aloitti kertomuksensa IS:lle vuonna 2009.

Talon kaivo oli parinsadan metrin päässä. Sieltä vesi vedettiin kotiin isolla, hevoskärryissä kulkevalla saavilla. Kello seitsemän aikaan poika näki itäisellä taivaalla punaisen juovan.

– Kysyin isältä, että mikä tuo on.

Isä keskeytti vedennostotyön ja kääntyi ympäri. Aikuinen ymmärsi, mistä on kyse.

– Nyt lähdetään, isä vastasi heti.

Tykkituli kertoi sodan alkaneen. Matkaa rajalle oli seitsemän kilometriä.

Isä kiiruhti pirttiin, käski äidin, Helena Petrowin, kerätä tärkeimmät tavarat ja herättää kuopuksen, kuusivuotiaan Pentin.

Sillä välin hän vaihtoi kärryt parirekeen, ja levitti sen päälle heiniä Veikko-hevoselle.

– Äiti kääri pikkuveljen vilttiin. Kun he tulivat ulos, pellot alkoivat olla mustanaan kranaattien kuoppia.

– Metsän laidasta kilometrin päästä kuului, kun venäläiset huusivat uraata.

Kuvituskuva

Ehkä he halusivat pelottaa siviilit pois, että heitä ei tarvitsisi ampua. Tykkimies jossain tuliasemassa saattoi vetää laukaisunarua ilman tunnontuskia. Niin tehtiin, kranaatteja sateli koko ajan.

Pihaan tuli nuori suojajoukkojen sotilas, itki ja käski polttaa navetan. Kodin sytyttämistä ei vaatinut, ymmärsi sen liian raskaaksi.

Kaikki kymmenen lehmää olivat kytkyessä kiinni. Vakkilan kylän toiseksi suurimman talon lehmät paloivat navettaan. Mitään ei haluttu jättää viholliselle, ei lihaakaan.

Tielle alkoi jo kertyä muita lähtijöitä. Hangessa kahlasi nainen pienen pojan kanssa.

– Isä tunnisti, että se oli Hilja Hinkkanen veljenpoikineen ja pyysi heidät kyytiin.

Enempää evakkorekeen ei mahtunut. Hiljainen jono vei kohti länttä. Kaikkialta kuului tykistön ja jalkaväkiaseiden pauketta. Raudun lääkärintalon vaiheilla kranaatti putosi valjakon eteen.

– Veikko-hevonen hyppäsi takajaloilleen.

Korvissa viuhui, kun sirpaleet lensivät. Isä tarkasti hevosen. Kukaan ei haavoittunut.

– Aikuiset tajusivat, että oli pakko ehtiä Kiviniemen sillalle ennen kuin se räjäytetään.

Vuoksen ylittävä silta oli 75 metriä pitkä. Ilman sitä tuhannet ihmiset olisivat loukussa vesistön ja takaa painavan hyökkääjän välissä. Heidän ajettuaan vähän matkaa tiellä tuli vastaan armeijan auto. Päivä oli jo noussut.

– Sieltä tuli luutnantti ulos ja käski pysähtyä. Mies kiipesi auton taakse tikkaille. Siitä se valokuva otettiin.

Talvisodan tunnetuin evakkokuva. Paikka oli jossain Raudun puolella Petäjärven kankaalla matkalla kohti Kiviniemen siltaa.

Evakot pääsivät yli Vuoksesta.

– Ensimmäinen yö vietettiin Unnunkoskella. Siellä vain mentiin yhteen taloon.

Pimenevässä illassa kohti tuntematonta pyrkivä perhe katsoi vieraan talon pihasta kotinsa suuntaan.

– Raudun suunnalla taivas loisti punaisena.

Aamulla kortteeritalon väki tarjosi evakoille tavaroitaan.

– Emäntä itki ja sanoi, että ottakaa mitä vaan. Meille tulee lähtö teidän perään.

Rekeen ei otettu yhtään ylimäärästä. Matka oli pitkä, eikä määränpäästä tietoa.

Viikkoja myöhemmin Petrowin perhe päätyi evakkoon Pieksämäen Siikamäkeen Kurolan taloon. Kurolan isäntä Alex Leikas oli rintamalla. Evakkoperhe saapui taloon joulun alla. Puhe kuulosti erilaisilta kuin paikallinen murre. Tulijat opettivat karjalanpiirakoiden leipomista.

Kun sota päättyi, Petrowit muuttivat Jyväskylän maalaiskunnan Vaajakoskelle.

– Isä sai sieltä töitä Vaajakosken voimalaitostyömaalta.

Esko Petrow varttui. Hän liittyi Suojeluskuntien poikaosastoon Sotilaspoikiin.

– Pyrin rintamalle lähetiksi, ja pääsin ilmansuojelujoukkoihin.

Sillä retkellä Esko pääsi käymään kotikylässä. Vuosi oli 1941. Poltetusta kotitalosta oli jäljellä vain rauniot.

Nikolai Petrow pohti kotiin palaamista. Raudun johtokunnan miehet olivat kuitenkin sanoneet, ettei lapsiperheiden ole hyvä palata, kun raja oli niin lähellä.

Kesällä 1944 selvisi, että maatila oli jäänyt pysyvästi rajan taakse - ja omaisuus. Perhe aloitteli uutta elämää Keski-Suomessa.

– Isä rakensi talon Vaajakoskelle ja sai SOK:n tehtailta vakityön. Isännästä tuli palkollinen - ja se oli isälle kova paikka. Luulen, että hän ei koskaan toipunut, kun koti jäi.

Esko Petrow kuvattuna kotonaan vuonna 2009.

Esko Petrow kuvattuna kotonaan vuonna 2009.

Esko Petrow pyrki Vaasaan rakennusmestarikouluun ja pääsi. Aikanaan hän tapasi viehättävän vilppulalaistytön, Ingridin. Pari meni naimisiin 1959. Lapsi syntyi. Työpaikka löytyi VR:ltä. Elämä asettui uomiinsa. Eläkkeelle jäätyään Petrowit muuttivat Vaajakoskelta Uuteenkaupunkiin.

Sodan jälkeen, heti kun vain oli mahdollista, Nikolai-isä kävi Pentti-veljen kanssa katsomassa talon raunioita.

– Poltetun navetan paikalla oli pehmeää maata. Kun isä potkaisi sitä, kenkä kalahti lehmänkytkyiden riimuihin.

Myös Esko Petrow kävi Raudussa - salaa Leningradin-matkalta, kuten veli ja isä.

– Eihän sinne olisi saanut mennä, mutta aina löytyi joku taksikuski, joka otti reissun.

Kuuluisan valokuvan evakkopoika vieraili Raudussa monesti. Esko Petrow kuoli vuonna 2013.

Petrowin perheen ja evakkokuvan tarinaa on käsitelty Ilta-Sanomissa alun perin vuonna 2009.

Voit lukea lisää talvisodan ratkaisutaisteluista sekä koskettavista ihmiskohtaloista voit lukea lisää Ilta-Sanomien Talvisota-erikoislehdestä.

Kuvituskuva