Kommentti: Waffen-SS:n pääkallo­sotilaista tuli sotien jälkeen ”syyttömiä syyllisiä” - Kotimaa - Ilta-Sanomat

Kommentti: Waffen-SS:n pääkallo­sotilaista tuli sotien jälkeen ”syyttömiä syyllisiä”

Älkää kysykö, miksi suomalaisen SS-liikkeen historiaa pitää vieläkin penkoa. Toisin ei voisi olla, kirjoittaa erikoistoimittaja Jouko Juonala.

Waffen-SS:ssä taistelleista suomalaisista 256 kaatui sotaretken aikana, 14 katosi ja 686 haavoittui. Kuva suomalaisten sotatieltä.­

30.11.2019 16:37

Kansallisarkiston tekemä selvitys suomalaisten SS-miesten osallisuudesta juutalaisten, siviilien ja sotavankien surmaamiseen ilmestyy joulun alla suomeksi. Selvityksen tilasi valtioneuvoston kanslia, ja sen taustalla on Simon Wiesenthal -keskuksen Jerusalemin-toimiston johtajan Efraim Zuroffin tasavallan presidentti Sauli Niinistölle esittämä pyyntö.

Selvitys ei ole pukinkonttiin tarkoitettu seikkailukertomus suomalaisista Ukrainan mustan mullan maassa, kalmukki­aroilla ja Kaukasusvuoriston aurinkoisilla rinteillä. Se ei ole myöskään virallinen totuus, eikä se ota moraalista tai juridista kantaa suomalaisten toimiin. Se tuo esiin suomalaisen SS-liikkeen taustat, historiallisen kontekstin ja faktat Saksan itärintaman tapahtumista suomalaisten sotatiellä vuosina 1941–1943. Sitä voi arvostella niin kuin muutakin historiantutkimusta.

Selvitys tuo esiin epäiltyjä kansainvälisen oikeuden rikkomuksia, mutta se ei leimaa vapaaehtoisisia, koko joukkona, murhaajiksi. Selvitys tuo myös hyvin esille sen, että suomalaiset suhtautuivat raakuuksiin pääosin hyvin kielteisesti ja toisaalta myös sen, etteivät he taistelleet omassa kuplassa, vaan osana suurta koneistoa. Erioikeuksia Wiking-divisioonan sisällä ei ollut.

 Yleinen käsitys sodan jälkeen oli se, että SS-miehet olivat ehkä sotarikosten ja joukkotuhonnan silminnäkijöitä, mutta eivät tekijöitä.

SS oli Hitlerin henkivartiostosta kehittynyt monihaarainen organisaatio, joka käytti poliittista ja taloudellista valtaa, pyöritti keskitys-, työ- ja tuhoamisleirejä ja ylläpiti taistelujoukkoja, Waffen-SS:ää. Organisaation eri osat olivat kiinteässä yhteydessä toisiinsa ja ne oli keskitetty valtakunnanjohtaja Heinrich Himmlerin alaisuuteen.

Hitler, Himmler ja kansallissosialismi syöksivät saksalaiset mittaamattomaan kärsimykseen ja tuhoon. SS:n pääkallotunnukset ja kaksoissalama edustavat saksalaisille mustaa menneisyyttä.

SS-divisioona Totenkopfin joukkoja Saksan itärintamalla 1941.­

Hyvä esimerkki saksalaisten suhtautumisesta SS:ään on kuusi vuotta sitten käyty keskustelu Horst Tappertista (1923–2008), suositun tv-sarjan poliisiylitarkastaja Derrickistä. Sarjan käsikirjoittaja oli journalisti ja kirjailija Herbert Reinecker (1914–2007). Kävi ilmi, että kaksikko oli palvellut samassa joukko-osastossa toisen maailmansodan aikana: SS-Totenkopfissa, jonka päällystöä ja miehistöä koottiin divisioonan perustamisvaiheessa SS:n keskitysleiriorganisaatiosta. SS-Totenkopfin (suom. pääkallo) osallisuus sotarikoksiin on kiistaton.

Tappert vaikeni SS-taustastaan. Hän kertoi olleensa lääkintämies ja jääneensä amerikkalaisten vangiksi 1945. Hän ei puhunut Totenkopfista edes omalle pojalleen. Toisin kuin Tappert, oli Reinecker natsipuolueen jäsen, joka ei salannut menneisyyttään noustuaan julkisuuteen Saksan filmiteollisuudessa 1950-luvulla.

Derrick selvitti murhan tv-sarjan jokaisessa jaksossa. Saksalaislehdet kyselivät salaisuuden paljastuttua, mitä rikoksia Derrick oli itse tehnyt tai nähnyt.

Tappertin vaikeneminen puhui paljon. Liittyikö siihen syyllisyydentuntoa ja häpeää? Se ei olisi yllättävää. Hyvin monessa saksalaisperheessä totuus isovanhempien ja vanhempien menneisyydestä on ollut kaksinkertaisen muurin takana: sota-ajan kokeneet eivät ole puhuneet, eivätkä jälkeläiset ole tehneet kysymyksiä.

Näyttelijä Horst Tappert vaikeni SS-taustastaan. Kantakorttitietojen mukaan hän palveli Totenkopf-divisioonassa.­

Suomessa SS-veteraanit putosivat sodan jälkeen jonkinlaiseen kummalliseen välitilaan. Heistä tuli syyttömiä syyllisiä, kykenemättömiä ravistamaan yltään sitä tosiasiaa, että he palvelivat vapaaehtoisesti diktatuuria ja olivat pieneltä osaltaan mukana Saksan itärintaman poliittis-rodullisessa tuhoamissodassa. Samaan aikaan pidettiin yllä kertomusta suomalaisen SS-liikkeen epäpoliittisuudesta. ”Olimme lähteneet liikkeelle vain sotilaina ja sellaisina sieltä kerran palasimme”, kirjoitti SS-pataljoonan sotakirjeenvaihtaja Jukka Tyrkkö muistelmakirjassaan Suomalaisia suursodassa.

SS-vapaaehtoiset saivat 1980-luvun alussa oman muistomerkin Hietaniemen hautausmaalle. Se on maailmanluokan harvinaisuus.

Keskustelu SS-miehistämme ryöpsähti hiljaiselta tulelta täyteen liekkiin vuosi sitten, kun André Swan­ström julkaisi kriittisen teoksensa Hakaristin ritarit. Sitä seurasi Zuroffin selvityspyyntö ja viime helmikuussa julkaistu Kansallisarkiston SS-selvityksen ensimmäinen laitos.

Swanström löysi ”savuavan aseen”, SS-mies Olavi Karpalon kirjemaininnan juutalaisten ampumisesta. Kansallis­arkisto puolestaan tuli siihen johtopäätökseen, että suomalaiset SS-vapaaehtoiset ”mitä suurimmalla todennäköisyydellä olivat tietoisia ja eräiltä osin myös osallistuivat väkivaltaisuuksiin” juutalaisia, siviilejä ja sotavankeja kohtaan. Käytössä ollut lähdeaineisto kuitenkaan ei Kansallisarkiston mukaan antanut riittävän yksityiskohtaisia tietoja yksittäisten tapahtumien tarkaksi arvioimiseksi.

Jokin särkyi monen suomalaisen historia­kuvassa. Yleinen käsitys sodan jälkeen oli se, että SS-miehet olivat ehkä sotarikosten ja joukkotuhonnan silminnäkijöitä, mutta eivät tekijöitä.

SS-mies Olavi Karpalo kirjoitti tovereineen sotilaspastori Ensio Pihkalalle 24.7.1941. Miehet pyysivät Pihkalaa auttamaan heitä saamaan siirron huoltotehtävistä rintamalle, sillä ”juutalaisten teloittamiseen riittää kehnompikin ampumataito kuin omaamamme.”­

Seurasi useita vastaiskuja. Karpalo-kirjeen todistusvoima asetettiin kyseenalaiseksi. SS-veteraanien perinteen vaalijat suuttuivat siitä, että suomalaisia vedettiin osasyyllisyyteen holokaustista. Silloinen puolustusministeri Jussi Niinistö kirjoitti, ettei tutkimuksessa ole ”yhtään uutta todistetta” suomalaisten osallisuudesta: ”Siksi pidän epäoikeudenmukaisena, että heidän päälleen heitetään epäilyksen varjo ilman todisteita”.

Yli 80 SS-miesten jälkeläistä ja perheenjäsentä vaati viime kesänä Kansallisarkistoa korjaamaan tutkimusta ja julkaisemaan anteeksipyynnön siitä, että se oli leimannut kaikki vapaaehtoiset sotarikollisiksi. Kansallisarkisto kieltäytyi.

Miksi niin kiivas vastareaktio? Tarkkaan katsoen selvityksen kirjoittajan Lars Westerlundin päätelmät ovat maltillisia: SS-selvitys ei syyttänyt koko vapaaehtoisjoukkoa ja löysi joukosta vain ”pienen ydinryhmän” kansallissosialistisen aatteen kannattajia. Selvitystä kirjoitettaessa elossa oli vielä kahdeksan entistä SS-miestä. Heidän osaltaan viitteitä osallisuudesta ei löytynyt.

Palataan vielä hetkeksi Derrickiin. Kun sarjan loppu häämötti 1990-luvun puolivälissä, Reinecker kirjoitti siihen Bosnia-Hertsegovinan veristä sisällissotaa sivuavan jakson. Käsikirjoitus vertasi Bosnian muslimeihin kohdistuneita rikoksia holokaustiin.

Tappert kieltäytyi jakson kuvauksista. Näin hän kertoi tapauksesta julkisuudessa:

”Minä sanoin: Murhat ja raiskaukset Bosniassa ovat kauheita, mutta Kolmannen valtakunnan aikana jääkylmän suunnittelun avulla toteutettu juutalaisten teollinen tuhoaminen oli moraalisesti vielä alhaisemmalla tasolla. Niitä ei voi sijoittaa yhteen ja samaan kategoriaan.”

Mitä hän olisi kertonut, jos hän olisi ollut vastaamassa kysymyksiin vaietun SS-taustansa paljastumisen jälkeen?

 Tutkimuksen tehtävänä on asettaa vanha tieto kriittiseen tarkasteluun ja täydentää kuvaa menneestä.

Ei ole hedelmällistä kysyä, miksi SS-liikkeen historiaa pitää penkoa ja tutkia vielä nykypäivän Suomessa. Toisin ei voisi olla. Tutkimuksen tehtävänä on asettaa vanha tieto kriittiseen tarkasteluun ja täydentää kuvaa menneestä. Zuroffin takana on epäilty olevan tahoja, joiden intressissä miehittäjien Neuvostoliitossa tekemien sotarikosten tutkiminen on. Tahoja, jotka iloitsevat, kun Venäjän naapurimaissa pestään likapyykkiä. Suomen olisi kuitenkin ollut poliittisesti vaikea kieltäytyä selvityksestä. Tutkimus on arvo sinänsä, tärkeää on sen pysyminen riippumattomana ja omissa käsissä.

Käännetään kysymys toisin päin: miksi SS-liikkeen historiaa ei pitäisi tutkia? Ajatus on absurdi. Kuka kieltäisi ja miksi? Venäjällä hankalien asioiden tutkiminen on vaarallista, mutta sellaista yhteiskuntaa me emme täällä halua.

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?