Dna-testi paljasti Iralle ja Juhanille salaisuuden, josta suvussa oli vaiettu vuosikymmeniä - Kotimaa - Ilta-Sanomat

Dna-testi paljasti Iralle ja Juhanille salaisuuden, josta suvussa oli vaiettu vuosikymmeniä

Historioitsija Ira Vihreälehto löysi isoisänsä Venäjän Karjalasta. Suku vaikeni pitkään siitä, että Vihreälehdon isoäiti sai esikoispoikansa venäläisen sotavangin kanssa.

25.11.2019 18:30

Marraskuisen sateen ja sumun keskellä nököttää puisia punavalkoisia rakennuksia. Täällä historiallisessa maatalousympäristössä Otavan koulutilalla Mikkelissä syttyi 76 vuotta sitten kielletty rakkaus suomalaisen keittäjättären ja venäläisen sotavangin välille. Suhteesta syntyi poika Juhani.

– Tilalla työskennellyt palvelustyttö on kertonut, että hän piti vahtia, kun Lempi ja sotavanki tapasivat ladossa. Kuka suomalainen nyt ei olisi saanut alkuaan ladossa, Ira Vihreälehto miettii hymynkare suupielessään.

Myös Vihreälehdon isää hymyilyttää. Hän on onnellinen, että asioista voi viimein puhua. Hänen isänsä ja äitinsä tarina oli vuosikymmeniä suvun vaiettu salaisuus, josta ei sopinut puhua, eikä kysyä.

– Tätini on kertonut minulle, että olin rakkauden hedelmä, Juhani Kautiainen sanoo ylpeänä.

Latoa ei enää ole. Osa rakennuksista on purettu. Otavan koulutilan maatalous- ja puutarha-alan koulutus loppui viisi vuotta sitten. Kaikki tiedonmurut ja palaset ovat arvokkaita mysteerissä, josta oli aluksi tallella vain yksi valokuva. Kuvassa istuu kolme nuorta miestä pellon reunassa saappaat jalassa ja paidanhihat ylös käärittynä. Kuvaa on revitty ja sen takana lukee ”muistoksi”. Kuvassa näkyy himmeästi myös vuosiluku 1943.

Kuvassa oikealla Ira Vihreälehdon isoisä Ivan Anashkin vuonna 1943. Vasemmalla Ivan Varshutin.­

Nyt on selvinnyt, että että kuvassa oikealla istuva mies on Kautiaisen isä ja Vihreälehdon isoisä Ivan Anashkin.

– Sen jälkeen elämäni muuttui. Miljoona euroakaan ei olisi ollut yhtä ihana yllätys, Kautiainen iloitsee.

Aikaisin aamulla Vihreälehto kirjautui dna-tietokantaan. Hän oli jo useita viikkoja aikaisemmin lähettänyt isoisän 88-vuotiaasta veljestä Nikolaista otetun dna-näytteen Yhdysvaltoihin.

– Amerikassa tiedot ladataan aina yön aikana. Olin menossa junalla Helsinkiin, joten heti, kun istuin paikalleni ja sain wifin toimimaan, huomasin, että tulokset olivat tulleet. Olimme siinä ensimmäisinä parhaimpina osumina. Se oli selvä juttu. Minulla oli jo puhelin kädessä ja soitin isälle.

– Sanoin kiitos varmaan kolmekymmentä kertaa, Kautiainen muistelee.

Juhani Kautiainen ja Ira Vihreälehto tunsivat pitkään juurettomuutta ja häpeää, koska isästä ja isoisästä ei saanut puhua.­

Vihreälehto on etsinyt isoisäänsä vuosikausia, kirjoittanut kaksi kirjaa, antanut lukuisia haastatteluja, penkonut arkistoja, kiertänyt puhumassa sukututkimuksesta ympäri Suomea. Viime kesänä hän kertoi etsinnöistään Venäjän televisiossa. Suomessa asuva venäläisnainen katsoi ohjelman ja tarjoutui auttamaan.

– Olin siinä vaiheessa viimeisellä rannalla etsinnöissä. Sanoin, että olen etsinyt Anashkinin perhettä pitkään ja teettänyt Petroskoin kansallisarkistossa sukututkimustiedot. Hän löysi kahdessa illassa venäläisen sosiaalisen median avulla elossa olevat sukulaiset. He tunnistivat Ivanin heti Lempin valokuvasta.

Vihreälehdolla oli tiedossa 15 jatkosodan aikana Otavan koulutilalla olleen venäläisen sotavangin nimet. Hän oli aiemmin löytänyt viiden miehen sukulaiset.

– Ivan oli numero kuusi.

Moni oli huomannut yhdennäköisyyden Vihreälehdon isän ja kuvan miehen välillä. Sen oli havainnut myös peltipoliiseista tunnistusta tekevä tamperelainen poliisi. Anashkin oli kuitenkin tuntunut epätodennäköiseltä vaihtoehdolta, sillä hän oli yhdeksän vuotta nuorempi kuin Lempi.

Isä Juhani taas oli salaa toivonut, että juuri tämä sukeltajana toiminut urheilullinen nuorukainen olisi hänen isänsä. Muitakin vihjeitä oli tullut.

– Ensimmäisen kirjan julkaisun jälkeen Otavan koulutilalla renkinä työskennellyt eläinlääkäri otti yhteyttä ja sanoi, että hänen muistinsa mukaan valokuvan mies olisi Ivan Anashkin. Hän oli komea ja naisten suosiossa. Hän ei kuitenkaan tiennyt suhteista, eivätkä ne häntä kiinnostaneet. Hän muisti paremmin tilan hevoset.

Ruokalarakennus, jossa Lempi ehkä asui.­

Lempi Kautiainen aloitti Otavan koulutilan keittäjättärenä marraskuussa 1938.­

Kesällä Petroskoista löytyi Ivanin 88-vuotias veli Nikolai. Hänestä ehdittiin ottaa dna-näyte, mutta hän menehtyi ennen tulosten valmistumista samana päivänä kuin vaimonsa vuosi aiemmin.

– Sukulaiset siellä sanovat, että hän odotti veljenpoikaansa. Se on tosi kauniisti sanottu, Vihreälehto pohtii.

Ivan Anashkin oli 18-vuotias, kun hän jäi vangiksi Karhumäessä tammikuussa 1941. Hän oli kotoisin Naamoilan kylästä Äänisen paikkeilta ja puhui kotikielenään karjalaa ja venäjää. Arkistoista selviää, että suomikin sujui. Ensin hän oli heimovankileirillä Aholahdessa ja sitten Otavan koulutilalla syksyllä 1943.

Koulutilalla Anashkin oli nuoresta iästään huolimatta vaikuttava hahmo. Renkipoika luuli häntä lääkäriksi. Kouluja hän oli käynyt ajan oloon nähden paljon: kansakoulun ja lukion. Suomalaiset kutsuivat Ivania Juhoksi. Hän sai sotavankina todennäköisesti tavallista parempaa kohtelua, koska oli heimosotavanki. Kolme kuukautta ennen Juhanin syntymää Anashkin liittyi heimopataljoonaan taistelemaan Suomen puolella entisiä sotilastovereitaan vastaan.

– Hän lähti alun perin isänsä Vasilin kanssa sotaan. Sittemmin hänen isänsä kaatui Kiestingissä ja veljensä Saksan rintamalla. Sota jätti sukuun paljon surua

– Hän liittyi heimopataljoonaan varmaan siitä syystä, että saisi jäädä Suomeen ja lapsi oli tulossa. Ivanin vaiheet Suomessa tulivat Venäjän sukulaisille täytenä yllätyksenä, eivätkä he tienneet, että häneltä olisi jäänyt tänne lapsi.

18. kesäkuuta vuonna 1944 Anashkin katosi, arkistotietojen mukaan karkasi rintamalta. Noina päivinä olosuhteet Karjalan kannaksella olivat kaoottiset: suomalaisjoukot vetäytyivät taaksepäin ja puna-armeijan ylivoima tuntui pysäyttämättömältä. Myöhemmin Petroskoin arkistosta selviää, että Anashkin oli joutunut myös Neuvostoliiton puolella vankileirille Gulagiin.

Lempin sisko kertoi Juhanille myöhemmin moneen kertaan, että tämän isä oli kirjoittanut äidille kirjeitä. Kirjeitä ei ole löytynyt, vaikka tädin mukaan Lempi oli pitänyt kirjeet tallessa ja Juhani penkoi lapsuudenkotinsa ullakon perin pohjin.

– Hän on voinut kirjoittaa kirjeitä heimopataljoonassa ollessaan. Sotilaita jopa rohkaistiin kirjoittamaan, koska se lisäsi taistelumotivaatiota. Neuvostoliitosta hän ei varmasti ole voinut enää kirjoittaa.

Ivan Anashkin työskenteli sodan jälkeen lautturina Sortavalan ja Valamon välillä. Laivan nimi on suomeksi ”rauhallinen”.­

1950-luvulla Anashkin meni naimisiin suomalaistaustaisen naisen kanssa Venäjällä ja sai kaksi lasta, pojan ja tytön. Hän kuoli 1960-luvun puolivälissä umpisuolen tulehdukseen, eikä koskaan puhunut sota-ajoista lapsilleen. Hänen Irina-tyttärensä muistaa kuitenkin, että isällä oli tallessa sama kolmen miehen kuva, jonka Lempi oli säilyttänyt muistona jatkosodan ajalta.

Lempi avioitui sodan jälkeen naapurissa Ristiinan Löydössä asuneen Einon kanssa ja sai hänen kanssaan viisi lasta. Vuonna 1968 Lempi sairastui rintasyöpään. Kuolinvuoteellaan hän yritti kertoa esikoispojalleen totuuden tämän isästä, mutta lääkäri tuli huoneeseen ja keskeytti. Seuraavana yönä äiti kuoli. Vasta perunkirjoituksessa Juhanille selvisi, ettei hänen isänsä ollutkaan Lempin aviomies Eino. Se oli järkytys.

Jotain hän oli aavistanut. Kun hän toi ensimmäisen vaimonsa aikanaan kotiin, morsian totesi kolmen tunnin tapaamisen jälkeen, ettei mies pöydän päässä ollut Juhanin isä. Armeijassa hän merkitsi lähiomaisekseen Einon. Puolustusvoimissa myönnettiin hänelle kahden päivän loma asian selvittämiseen. Tuolloinkaan hän ei uskaltanut kysyä äidiltään, kuka hänen isänsä oli. Kerran, kun hän pikkupoikana itkeskeli Einon perään, Lempi oli tiuskaissut: ”Ei se edes ole siun isäsi”.

– Minusta tuntui, että loukkaisin äitiä, jos kysyisin, Kautiainen pohtii.

Ira Vihreälehto ja Juhani Kautiainen ovat saaneet selville suvun historian vasta kauan sodan päättymisen jälkeen.­

Isättömyyteen liittyi pitkään torjutuksi tulemisen ja häpeän tunne. Juurettomuus on siirtynyt sukupolvelta toiselle. Juhani kantoi vuosikymmeniä äitinsä aviomiehen sukunimeä Heikkinen. Kolme vuotta sitten Juhani muutti sukunimekseen äitinsä tyttönimen. Nyt hän miettii, voisiko hän ottaa sukunimekseen Anashkin. Juhanin tytär Ira taas oli avioitumiseensa saakka Heikkinen. Eron jälkeen hän otti äitinsä tyttönimen.

– Olen tutkinut muitakin sotavankien lapsia, aviottomia lapsia ja juuriaan etsiviä. He ovat usein vaihtaneet suku- tai etunimensä. Se kertoo juuri siitä identiteetin pirstaloitumisesta, kun omia juuria ei ole, Vihreälehto sanoo.

Kun Juhani sai tietää asioiden oikean laidan, hän oli äidilleen pitkään niin vihainen, ettei edes vuosiin käynyt tämän haudalla. Välit sisarusten välillä viilenivät. Nyt viha, katkeruus ja häpeä ovat vaihtuneet kiitollisuuteen ja ylpeyteen omasta taustasta.

– Nyt on helpompi elää, kun isä on löytynyt, vaikkei hän rinnalla olekaan, Kautiainen pohtii.

Isä ja tytär ovat alkaneet suunnitella matkaa rajan taakse. Venäjän puolella sukulaiset ovat luvanneet järjestää juhlat. Siellä on elossa Juhanin sisarpuoli Irina eli Ira-täti sekä joukko serkkuja ja pikkuserkkuja. He ovat lähettäneet Suomeen tukun valokuvia kauan kadoksissa olleesta isästä ja isoisästä. Yhdessä kuvassa lautturina Sortavalan ja Valamon välillä työskennellyt Ivan seisoo lautalla.

– Minä olen luvannut viedä ruusun isäni haudalle. Tätä ei voi kukaan ottaa minulta pois. Olkoot muut sukulaiset mitä mieltä tahansa, mutta tämä on minun hetkeni, Kautiainen pohtii.

– Käymme varmaan Kiestingissä myös Ivanin isän haudalla. Olisi kiva käydä myös Ivanin syntymäkylässä Naamoilassa. Me halusimme tietää totuuden ja olemme tosi tyytyväisiä, Vihreälehto sanoo.

Otavan koulutila on hiljentynyt kuuntelemaan, mitä täällä tapahtui syksyllä 1943. Jäljellä on enää ruokalan kello, jonka kutsusta maatilan töitä tehneet sotavangit tulivat ruokapöytään. Lempi seisoi tuolloin keittäjättärenä padan ääressä. Kenties katseet kohtasivat, kun hän tarjosi nuorelle komealle Ivanille soppaa.

– Tie miehen sydämeen käy vatsan kautta, Kautiainen muistuttaa virne silmäkulmassaan.

Jutussa on käytetty lähteenä Ira Vihreälehdon kirjaa ”Tuntematon sotavanki”(Atena 2016).

Artikkeliin liittyviä aiheita

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?