Katilla jäi peruskoulu vuosiksi kesken mielenterveysongelmien vuoksi – terapian avulla hän selviytyi ja yllätti lopulta itsensäkin - Kotimaa - Ilta-Sanomat

Katilla jäi peruskoulu vuosiksi kesken mielenterveysongelmien vuoksi – terapian avulla hän selviytyi ja yllätti lopulta itsensäkin

Julkaistu: 22.11.2019 13:01

Monelle nuorelle käänteentekevää voisi olla se, että joku vain kuuntelisi, Kati Holstikko sanoo.

Helsinkiläinen Kati Holstikko joutui lapsesta lähtien taistelemaan saadakseen apua.

Holstikko oli ensimmäisellä luokalla, kun hänen isänsä kuoli.

Isän päihdeongelma ei ollut vaikuttanut isän ja tyttären väleihin. Ne olivat läheiset.

Perhe oli lastensuojelun asiakas. Lastensuojelu tuki taloudellisesti Holstikon sirkusharrastusta. Holstikko myös tapasi ammattilaisia silloin tällöin, mutta isän kuolemaa tapaamisissa ei käsitelty.

Myöhemmin Holstikko on huomannut, että keskusteluapu olisi ollut tarpeen.

– Siitä on melkein 20 vuotta, mutta vasta tänä vuonna on tuntunut siltä, että alan päästä yli siitä, 25-vuotias Holstikko sanoo.

Holstikko oli hiljainen ja syrjäänvetäytyvä oppilas, jonka koulu sujui hyvin. Ehkä masennusta ei nähty sen läpi.

Neljännellä tai viidennellä luokalla ahdistusoireet alkoivat olla näkyviä, hän uskoo.

– Niihin aikoihin yritin myös ensimmäisen kerran hakea apua koulun kautta. Reaktio tuntui olevan se, että äitiäni syyllistettiin.

Kati Holstikko sai apua, kun lopulta hakeutui yläkouluikäisenä itse terveyskeskukseen.

Yläasteelle siirryttyään Holstikko yritti päästä koulupsykologille tai -kuraattorille puhumaan huolistaan. Aikaa ei varattu, koska sitä ei pidetty tarpeellisena.

– Lopulta hipsin salaa hänen huoneeseensa kertomaan asioistani.

Myöhemmin Holstikko pääsi koulupsykologin vastaanotolle. Tämä pyysi häntä piirtämään paperille tunteitaan kuvaavan hymiön tai surunaaman.

Holstikko tunsi olevansa piilokamerassa. Kävi ilmi, että psykologi oli saanut koulutuksen vain pienten lasten kanssa toimimiseen.

Holstikko yritti käydä koulua, mutta poissaoloja kertyi valtavasti.

– Minulla oli vuosikaudet koulun poissaoloennätykset, mutta siihen ei puututtu mitenkään.

Stressaantuneena Holstikko sairastui helposti ja oli siksi poissa koulusta. Yläasteella hän alkoi myös saada paniikkikohtauksia.

Kohtaukset eivät jääneet opettajilta huomaamatta. Niitä tuli välitunneilla koulun käytävillä ja keskellä oppituntiakin.

Äidille soitettiin monta kertaa, että hän tulisi hakemaan lapsensa pois ja veisi tämän lääkäriin. Koululääkärille Holstikkoa ei ohjattu.

Holstikko ei halua syyttää työntekijöitä. Hän tietää, kuinka kuormittuneita nämä voivat olla.

Lopulta yläkouluikäinen Holstikko hakeutui itse terveyskeskukseen.

Kun prosessi lähti käyntiin, se oli nopea. Holstikko sai lähetteen nuorisopsykiatriselle poliklinikalle. Sieltä hän pääsi osastolle Hesperiaan.

– Sen suhteen minulla kävi tuuri. Toisaalta olin niin pohjalla, että jollei siinä vaiheessa olisi reagoitu, en luultavasti olisi tässä.

Osastohoito tasoitti oloa, mutta fibromyalgiaa osastolla ei hoidettu mitenkään. Sairaudet kuitenkin pahentavat toisiaan.

Holstikko on huomannut, että monilla kipupotilailla on ongelmia myös psyyken kanssa.

– Ne ovat yhteydessä toisiinsa. Jos vain toista hoidetaan, siitä ei tule mitään.

Holstikko yritti käydä koulunsa loppuun osastolta käsin, mutta luopui pian yrityksestä.

Eräänä päivänä yhdeksännen luokan keväällä koulusta tuli kirje kotiin. Siinä ilmoitettiin, että Holstikko ei ollut enää kirjoilla koulussa.

Asiasta ei Holstikon mukaan käyty etukäteen minkäänlaista keskustelua koulun henkilökunnan kanssa, vaikka koulussa tiedettiin kyllä Holstikon terveysongelmista ja kotioloista.

Paniikkihäiriö teki kotoa poistumisen vaikeaksi. Fibromyalgian pahentuessa Holstikko joutui 15-vuotiaana jättämään myös sirkusharrastuksensa.

– Jäin neljän seinän sisään. Ulkona kävin kerran viikossa terapiassa.

Terapia oli suorastaan elinehto, hän lisää.

Holstikko jäi kotiin kolmeksi vuodeksi.

Hän ei koskaan poistunut kotoaan yksin. Aina oli äiti tai kaveri saattamassa.

Maailma aukesi silloin tietokoneelta. Tietokoneet ovat Holstikolle intohimo ja hän oli yhteydessä ihmisiin pelien kautta.

Kati Holstikko uskoo, että monelle nuorelle käänteentekevää voisi olla se, että joku vain kuuntelisi.

18-vuotiaana Holstikko siirtyi nuorisopsykiatrisista palveluista aikuisten puolelle. Siellä häntä taivuteltiin tutustumiskäynnille Diakonissalaitoksen Vamos-projektiin.

Vamos auttaa syrjäytymisvaarassa olevia nuoria pääsemään elämässä eteenpäin.

Kynnys osallistua säännöllisesti sosiaaliseen toimintaan oli korkea, mutta Holstikko taipui kokeilemaan.

Vamos-ryhmässä elämään rakennettiin säännöllisyyttä. Aamulla kokoonnuttiin saman pöydän ääreen ja käytiin läpi, miten kenelläkin menee.

Ryhmässä käytiin urheilemassa ja teatterissa ja hoidettiin omaa kasvimaapalstaa. Joka päivä laitettiin yhdessä ruokaa.

Toimintaan tuli pitkä tauko, kun pitkään jatkuneiden uniongelmien kärjistyminen johti psykoosiin. Sen hoito oli pitkä ja raskas prosessi, mutta nyt takanapäin.

Hiljalleen Holstiko oppi taas olemaan ihmisten keskellä ja toimimaan heidän kanssaan.

Vamoksen kautta hän sai myös käytyä peruskoulun loppuun.

– Olin yllättynyt siitä, miten hyvin se lähti sujumaan kun mietti, millaista takeltelua se oli ollut yläasteen ajan. Olin jo alkanut kyseenalaistaa omaa oppimistani. Että onko minusta mihinkään.

Täysipäiväiseen opiskeluun tai työelämään Holstikko ei vielä pystyisi, mutta toivoo voivansa kouluttautua koodariksi.

Holstikko teki vuosia vapaaehtoistyötä nuorisotalolla ja on nyt Diakonissalaitoksen Syy elää -kampanjan keulakuvana. Hän kokee saaneensa Vamokselta paljon ja haluaa antaa jotain takaisin.

Monelle nuorelle käänteentekevää voisi olla se, että joku vain kuuntelisi, hän uskoo. Se joku taho voi olla nuorten kahvila, nuorisotalo tai hyvässä tapauksessa koulu.

– Se voi olla loppujen lopuksi aika pieni ele. Että pysähdytään, kuunnellaan ja otetaan asia huomioon.

Lue kaikki nuorten mielenterveysongelmia käsittelevät artikkelit tästä.

Lisää aiheesta