Anoreksia riudutti Iineksen niin pahasti, että hän joutui leikkaukseen – avun ansiosta hän pystyy nyt elämään hyvää arkea omassa kodissa - Kotimaa - Ilta-Sanomat

Anoreksia riudutti Iineksen niin pahasti, että hän joutui leikkaukseen – avun ansiosta hän pystyy nyt elämään hyvää arkea omassa kodissa

– Kun päätin muuttaa omilleni, minulle sanottiin, että en tule pärjäämään. Minulle oli iso juttu päästä näyttämään kaikille, että kyllä pärjään, Iines sanoo.

Julkaistu: 22.11.2019 11:05

Iines vietti 16-vuotispäiväänsä suljetulla psykiatrisella osastolla. Nyt 18-vuotiaana hän voi kuitenkin jo elää itsensä näköistä elämää ja opiskella.

Syömishäiriö orasti jo alle kouluikäisenä, Iines kertoo. 6-vuotiaana hän aloitti herkkulakon, joka kesti kymmenen vuotta.

Oireilu paheni koulun alkaessa. Ala-asteella oli pakko syödä lounasta, mutta ensimmäisen luokan alusta lähtien Iines kävi aina syömisen jälkeen oksentamassa.

Kukaan ei pitkään aikaan huomannut mitään. Iines oli aina ollut pienikokoinen. Hän oli kiltti oppilas ja koulu sujui hyvin.

Ala-asteen loppupuolella Iines pyörtyi koulussa useita kertoja ja hänellä oli rytmihäiriöitä. Terveydenhoitaja yritti kerran lähettää Iineksen lääkärille, mutta hän ei mennyt. Asia jäi siihen.

Vanhempansa Iines sai vakuutettua siitä, että kaikki oli hyvin.

– He ovat tunteneet syyllisyyttä siitä, etteivät huomanneet. Mutta eivät he olisi voineet huomata, Iines sanoo.

– Saatoin huijata, että koulu alkaa aiemmin kuin oikeasti alkoi ja lähteä pitkälle lenkille. Minulla ei ollut ala-asteella yhtään ystävää, mutta saatoin sanoa, että lähden tapaamaan jotain kaveria. Oikeasti lähdin lenkille.

Nykyään Iines pystyy jo elämään oman näköistä arkea. Lukeminen on Iinekselle tärkeä harrastus.

Kotona kaikki oli hyvin, mutta koulussa Iinestä kiusattiin.

Iines oli luokkansa pienin, mutta tytöt vitsailivat, että hän voittaisi Maailman läskein -kilpailun.

– Se tuntui kaikkein pahimmalta. Ei se, jos joku löi tai heitti kivillä välitunnilla.

Yläasteella Iineksen ongelmat pahenivat. Koulustakin yritettiin puuttua asiaan.

Hoito alkoi toden teolla yhdeksännellä luokalla, kun isä vei Iineksen päivystykseen.

Anoreksiadiagnoosin hän sai 15-vuotiaana, oireiltuaan koko kouluajan.

– Se oli helpotus. Vihdoin joku puuttui siihen. Ei tarvinnut olla yksin niiden juttujen kanssa.

Iines jäi sairaalaan neljäksi kuukaudeksi. Hänellä diagnosoitiin myös masennus, ensin keskivaikea ja myöhemmin vaikea. Hän sai silti suoritettua oppivelvollisuutensa loppuun osastolla ollessaan.

Iines oli riuduttanut itsensä sellaiseen kuntoon, että hänet jouduttiin leikkaamaan. Anoreksia ei kuitenkaan jättänyt pysyviä vaurioita, hän sanoo.

16-vuotissyntymäpäivästään osastolla Iines ei muista paljoakaan. Ainakin äiti antoi kortin.

Osastolla hoitohenkilökunta pohti hänelle ääneen sitä, onko sairaus ehkä jo kroonistunut. Sitä pohdintaa hän ei olisi halunnut kuulla.

– Siitä tuli itsellenikin olo, etten pysty parantumaan.

Hän sanoo olleensa motivoitunut hoitoon aina siitä lähtien, kun hänet otettiin osastolle. Hän ei koskaan jättänyt hoitotapaamista väliin.

Kun Iines pääsi osastolta, hänet sijoitettiin mielenterveyteen erikoistuneeseen lastensuojelulaitokseen.

Hän yritti kertaalleen aloittaa lukiota laitoksesta käsin, mutta se jäi parissa viikossa. Vointi ei ollut vielä tarpeeksi hyvä.

Iineksen mukaan laitoksessa oli töissä osaavia ja ihania tyyppejä, vaikka kaikki eivät syömishäiriöitä juuri ymmärtäneetkään. Muista laitoksen nuorista hän ei juuri saanut tukea, sillä he olivat pitkälti käytöshäiriöisiä tai päihteidenkäyttäjiä.

Oireilu jäi, kun syömistä valvottiin ja alkuun liikkumistakin rajoitettiin. Mutta kun aiemmin itsetuhoisuus oli näkynyt laihduttamisena, syömisen normalisoiduttua Iines alkoi viillellä itseään.

Osastolla Iines kävi vielä kymmenkunta kertaa.

Kun olo oli oikein itsetuhoinen, hän hakeutui päivystykseen. Iineksen mukaan päivystyksen lääkäri sanoi joskus, että tule takaisin, kun jotain on oikeasti sattunut.

Niin sitten kävikin. Seuraavan kerran Iines tuli osastolle siksi, että oli satuttanut itseään.

Laitoksessa sai kuitenkin välineitä vaikeiden tunteiden käsittelyyn, ja itsetuhoinen käytös jäi. Iines sanoo saaneensa laitoksesta riittävät eväät pärjätäkseen itsenäisesti.

Alunperin Iineksen oli tarkoitus olla laitoksessa ainakin siihen asti, että täyttää 19. Hän koki kuitenkin voivansa jo niin hyvin, että halusi muuttaa omaan kotiin.

– En enää jaksanut sitä, että kaikki keskittyy vain syömishäiriöön. Ei ollut mitään omaa elämää.

Iines etsi itselleen asunnon ja aloitti tänä syksynä lukion. Toistaiseksi hän on suorittanut tavallista vähemmän kursseja, mutta uskoo pääsevänsä pian kiinni normaaliin opiskelurytmiin.

– Kun päätin muuttaa omilleni, minulle sanottiin, että en tule pärjäämään. Minulle oli iso juttu päästä näyttämään kaikille, että kyllä pärjään.

– Alku oli tietysti vähän vaikea, mutta ei niin vaikea kuin kuvittelin. On ihanaa päästä taas kouluun.

Kun Iines täytti 18, vanhat hoitosuhteet katkesivat. Nyt hän käy poliklinikalla parisen kertaa kuussa.

– Minulla oli ihana lääkäri. Vaikka hoitosuhde on loppu, hän saattaa edelleen soittaa tai laittaa sähköpostia ja kysyä, miten menee.

Iines tapaa myös viikoittain Syömishäiriöliiton kautta löytynyttä tukihenkilöä, joka kävi tapaamassa häntä jo hänen ollessaan ensimmäistä kertaa osastolla. Häntäkin Iines kehuu ihanaksi.

Iineksen mukaan hänen kehonkuvansa on nyt normaali ja syöminen sujuu. Itsetuhoisia ajatuksia tai masennusta hänellä ei ole enää ollut.

Aina joskus vanhat muistot palaavat vielä mieleen. Silloin tuntuu, että olisi helpompaa palata takaisin vanhoihin oireisiin.

– Tietysti toivon, että pääsisi irti niistäkin. Se ei ollut sellaista elämää, mitä kenenkään pitäisi elää.

Huonoina hetkinä Iines voi silittää kahta kissaansa, jotka otti eläinsuojeluyhdistykseltä.

Moni varoitteli, ettei hän voisi ottaa lemmikkejä, jos vaikka joutuisi vielä sairaalaan. Mutta eihän kukaan voi olla varma siitä, ettei mitään pahaa enää koskaan tapahdu, Iines ajatteli.

– Kissojen ottaminen oli tosi hyvä päätös. Pääsee koko ajan enemmän siihen elämään, mitä itse haluaa elää.

Siihen elämää kuuluu lukion käyminen loppuun ja sen jälkeen opiskelut. Myöhemmin Iines toivoo pääsevänsä töihin ja saavansa oman perheen.

– Minulle tärkeintä on ihan tavallinen arki.

Lue kaikki nuorten mielenterveysongelmia käsittelevät artikkelit tästä.

Lisää aiheesta