Veljen itsemurhan jälkeen tuttava laukaisi kommentin, joka hämmästytti tökeryydellään – surevaa voi lohduttaa, vaikkei osaisi sanoa mitään - Kotimaa - Ilta-Sanomat

Veljen itsemurhan jälkeen tuttava laukaisi kommentin, joka hämmästytti tökeryydellään – surevaa voi lohduttaa, vaikkei osaisi sanoa mitään

Kuvituskuva
Julkaistu: 21.11. 14:02

Itsensä surmanneen läheinen jää usein yksin, kertoo nainen, jonka masennusta sairastanut veli teki itsemurhan.

”Meillä oli veljeni kanssa tapana soitella monta kertaa viikossa.

Olimme nähneet viikonloppuna perhejuhlissa. En ikinä olisi voinut uskoa, että seuraavan kerran, kun hänestä kuulee, tieto on tällainen.

Hän oli tehnyt itsemurhan.

Veljeni oli sairastanut pitkään masennusta, mutta se tuli silti täysin yllätyksenä. Hän ei ollut aiemmin satuttanut itseään, eikä hänellä ollut silloin erityistä masennusjaksoa.

Hän ei jättänyt mitään viestiä, mutta aika pian hautajaisten jälkeen alkoi paljastua yhtä ja toista. Uskon, että hänen ratkaisunsa liittyi näihin hänen parisuhteeseensa liittyviin asioihin.

En kauheasti muista ensimmäisistä päivistä. Olin jonkin aikaa sairauslomalla.

Joku hyvää tarkoittaen sanoi, että nyt sitten vain päivä kerrallaan. Päivä tuntui valtavan pitkältä, aivan mahdottomalta. Aamulla herätessä ei voinut ajatella, mikä taival tässä on taas iltaan tämän murskaavan surun kanssa.

Pystyi ajattelemaan pari tuntia eteenpäin. Ehkä puoleenpäivään, iltapäivään, alkuiltaan.

En pidä pahana sitä, että lapset näkevät vanhempansa itkevän. Mutta sitä täysin lohdutonta huutoitkua, joka vie jalat alta ja laittaa tärisemään, sitä oli silloin, kun olin yksin kotona.

Kolmen päivän kuluttua tapahtuneesta oli terveyskeskuksen kriisiryhmän ensimmäinen tapaaminen ja hautajaisten jälkeen toinen. Toisen kerran lopuksi psykologi sanoi, että jos joku kaipaa keskustelua kahden kesken, voi ilmoittautua tässä. Sanoin heti, että minä ilman muuta.

Kuvituskuva

Terapiassa veljeni itsemurha tuli käsiteltyä kaikkine tunteineen. Tuli siinä käsiteltyä paljon muutakin, mikä oli vuosien varrella jäänyt käsittelemättä.

Terapia on ollut aivan välttämätöntä. En olisi tässä, ellen olisi sitä terapiaa saanut.

Ensimmäiset viisi vuotta oli vaikeaa. Ei tietenkään samanlaista kuin ensimmäiset viikot tai kuukaudet, sellaista olotilaa ei kenenkään pää kestäisi.

Sitten alkoi pikkuhiljaa helpottaa. Sen huomasi siitä, että saattoi mennä päivä tai kaksi, ettei enää itkettänyt.

Mutta surutyö ei mene virtaviivaisesti eteenpäin. Välillä tulee pysähdyskohtia ja välillä takapakkia.

Aika tekee omaa hiljaista työtään, mutta ikävä ei koskaan lopu. Suru on lopun elämää kanssaeläjä. Se ei kuitenkaan enää häiritse jokapäiväistä elämää.

Ensimmäisen vuoden ajan perhejuhlissa oli outoa, kun yksi puuttui. Tuntui, että voidaanko tässä nyt kakkukynttilöitä sytyttää vai pitäisikö sille soittaa, että onko se kohta tulossa.

Nyt siitä on yli kymmenen vuotta.

Saattaa mennä monta päivää, etten ajattele veljeäni ollenkaan. Sitten autoradiosta voi tulla kappale, josta veli tulee heti mieleen. Enää suru ei muserra tai vie pois tolalta. Sitä vain ajattelee veljeä hetken, mutta ei jää päiväkausiksi vellomaan pahaan oloon.

Kuvituskuva

Itsemurha on edelleen ihmisille niin hankala asia, ettei osata tai haluta edes käydä surunvalitteluja sanomassa.

Ja jos surevan kanssa ollaan tekemisissä, ei haluta ainakaan siitä asiasta puhua. Jos yrittää vaikka kertoa jotain menettämästään läheisestä, puheenaihe vaihtuu saman tien.

Erään tuttavani puoliso kuoli syöpään, ja muutaman vuoden kuluttua hänen poikansa teki itsemurhan. Puolison sairauden aikana ja hänen kuolemansa jälkeen sukulaiset, tuttavaperheet ja työkaverit elivät myötätuntoisesti tuttavani mukana. Pojan itsemurhan jälkeen hän jäi täysin yksin.

Ulkopuolisilta myös kuulee todella törkeitä ja käsittämättömiä kommentteja. Eräs nainen sai poikansa itsemurhan jälkeen kuulla tuttavaltaan: ”Et ole edes mikään äiti, kun et pystynyt pitämään lastasi hengissä”.

Osa varmaan tarkoittaa hyvää, muttei tiedä, mitä sanoa, ja lopputulos on kömpelö.

Minulle eräs tuttava sanoi ensimmäiseksi veljeni kuolemasta kuultuaan: ”Ai jaa, jäihän sinulle vielä kaksi veljeä”. Ei se lohduttanut yhtään, pikemminkin loukkasi. Ei kaksi voi edes yhdessä täyttää sen kolmannen paikkaa.

Eihän siinä ole sanoja. Jollei osaa sanoa mitään, voi vain halata, kätellä tai ottaa olkapäästä kiinni.

Eräs 70 kilometrin päässä asuva ystäväni hyppäsi veljeni kuolemasta kuullessaan siltä seisomalta autoon, kävi kukkakaupassa ja ajoi meille. Hän soitti ovikelloa, sanoi ”Otan osaa”, halasi ja antoi kukkakimpun. Sitten hän ajoi 70 kilometriä kotiin.

Kun naapurustossa kuultiin veljeni kuolemasta, eräs naapuri tuli soittamaan ovikelloa. Kun avasin oven, hän sanoi vain, että ”En osaa sanoa sinulle mitään”. Sitten hän halasi minua pitkään ja lujasti, antoi surunvalittelukukkakimpun ja lähti pois. Se oli minusta tyylikästä.

Ilta-Sanomat käsittelee tällä viikolla koko viikon ajan nuorten mielenterveysongelmia. Lue kaikki aihepiirin artikkelit tästä.