Olympiavoittaja Gunnar Höckertistä tuli talvisodassa ”liiankin rohkea taistelija” – lempinimi ”tankintappaja” kertoi kaiken - Kotimaa - Ilta-Sanomat

Olympiavoittaja Gunnar Höckertistä tuli talvisodassa ”liiankin rohkea taistelija” – lempinimi ”tankintappaja” kertoi kaiken

Julkaistu: 19.11. 14:53

Vuoden 1936 Berliinin olympialaisten juhlittu suomalaissankari Gunnar Höckert oli uhkarohkea upseeri, joka kohtasi tiensä pään Kinnassaaressa helmikuussa 1940.

Hietaniemen Vanhassa kappelissa oli harras tunnelma perjantaina 23. helmikuuta 1940. Silloin laskettiin viimeiseen lepoon olympiavoittaja Gunnar Höckert (1910–40), joka oli kohdannut tiensä pään 12 päivää aikaisemmin Johanneksen Karhulan kylän Kinnassaaressa. Juoksijasankari olisi täyttänyt seuraavana päivänä 30 vuotta, mutta sitä päivää hän ei koskaan nähnyt.

Kappelissa vainaja lepäsi korokkeella siniristilipun ja valkeiden liljojen koristamassa arkussa sotilaskunniavartion keskellä. Helsingin Sanomien uutisen mukaan hautajaiset keräsivät runsaasti väkeä, eivätkä kaikki mahtuneet pieneen kappeliin. Tilaisuudessa kuultiin konserttimestari Arvo Hannikaisen esittämä Schubertin Ave Maria ja ruotsinkielisen kuoron ”voimakassointuinen laulu”.

Paikalla oli Höckertin vanhoja urheilijakavereita olympiavoittaja

Lauri Lehtisen johdolla. SVUL:n ja SUL:n tervehdyksen toivat hallitussihteeri Urho Kekkonen ja kapteeni Lauri ”Tahko” Pihkala. Siunauksen jälkeen haudalla kuultiin surumarssi Valkoisen Kaartin rykmentin soittokunnan esittämänä, ”ja kun hautaa luotiin umpeen, vielä useita marsseja ja virsi”.

Höckertin tie Kasarmikadun kodista talvisodan etulinjaan oli värikäs ja vaiherikas. Rikas oli perhekin: niin varallisuudeltaan kuin lapsiluvultaan. Ernst Mikael Höckertillä oli pankkiiriliike Esplanadilla, ja kotona kasvoi kahdeksan pienokaista. Isä oli myös Kolumbian konsuli, joka eli säädyn mukaista elämää. Lasten harrastuksiin kuuluivat muun muassa purjehdus, ratsastus, tennis ja myöhemmällä iällä autourheilu.

Gunnar Höckertin suuri hetki nähtiin Berliinin Olympiastadionilla 1936.

Gunnar Höckertin suuri hetki nähtiin Berliinin Olympiastadionilla 1936.

Gunnar sairasteli poikaiässä ja poti jopa malarian, mikä oli lähellä viedä hengen 10-vuotiaana. Kaiken lisäksi hänellä oli niin heiveröiset jalat, että joutui pitämään nilkanvahvistimia. Siitä huolimatta hän pystyi tappelemaan kaksosveljensä Larsin kanssa – vanhempien harmiksi.

Juuri ”Lasse” innosti Gunnarin juoksun pariin. Koululaiskilpailuissa pärjättyään Gunnar ryhtyi harjoittelemaan, vaikka isä ei pitänyt rahvaanomaisesta lajista. Poika teki aamuisin 12 kilometrin lenkin, ja kiirehti sitten kouluun. ”Jaha, Gunnar Höckert on tullut, voimme aloittaa tunnin”, opettajalla oli tapana tervehtiä taajaan myöhästynyttä oppilasta.

Höckertillä oli varaa matkustella jo nuorella iällä, ja vuonna 1932 häntä kiinnosti kaukomatka Los Angelesiin. Ne olympiakisat jäivät käymättä, koska Suomen karsinnoista ei hevin päästy joukkueeseen. Neljä vuotta myöhemmin 26-vuotias IK-32:n juoksija oli valmis.

Vastoin päävalmentaja Armas Valsteen ohjetta Höckert halusi juosta Berliinissä nimenomaan 5 000 metriä. Kestävyysjuoksijoiden valmentaja Paavo Nurmi tuli hyvin toimeen ruotsinkielisen suojattinsa kanssa.

– Nurmi on neuvonut minulle ”hengittämistä” ja minun täytyy sanoa, että hänellä on todella suurenmoisia pikku kikkoja, joista minä koetan nyt ottaa vaarin, Höckert sanoi keväällä 1936 Suomen Urheilulehdessä.

Berliinin olympiastadionilla Nurmi pääsi todistamaan suomalaista riemukulkua, kun 10 000 metrillä tuli kolmoisvoitto ja 5 000 metrillä kaksoisvoitto Höckertin johdolla. Vaikka Ernst Mikael oli kritisoinut poikansa juoksentelua, hän oli ensimmäisten joukossa onnittelemassa kultamitalistia – vieläpä kentällä. Sen sijaan Eläintarhan kentältä tuttu harjoituskaveri Sam Skurnik ei ollut paikalla.

Kiveen hakatut -kirjassa kerrotaan, että perhe kielsi juoksijan olympiamatkan, koska natsi-Saksassa vainottiin juutalaisia.

Diplomiekonomin tutkinnon Hankenilla suorittanut Höckert oli akateemisen taustansa takia poikkeus juoksijoiden joukossa. Myös luonne erosi juroista maaseudun kasvateista. Toimittaja Enzio Sevónin mukaan Gunnar oli iloinen, välitön ja esiintymiskykyinen kaveri, josta tuli kansansuosikki.

Sairastuminen nivelreumaan lopetti ratojen kiertämisen, ja jatkossa energia suuntautui kirjanpitäjän työhön. Syksyllä 1939 konttoripäällikkö Höckert olisi todennäköisesti saanut vapautuksen rintamapalveluksesta sairautensa takia, mutta vänrikki halusi puolustaa isänmaataan.

Kansa taisteli -lehden artikkelissa vuodelta 1964 häntä kuvattiin vaatimattomaksi ja sivistyneeksi upseeriksi. ”Joka näytti kestävyytensä sotatantereella olevan samaa luokkaa kuin oli pitkän matkan juoksussakin ollut.”

Höckertiä kuvattiin liiankin rohkeaksi taistelijaksi. Lempinimi ”tankintappaja” tuli ansioista: olympiavoittajan kerrotaan tuhonneen jopa kolme hyökkäysvaunua samana päivänä. He antoivat kaikkensa -kirjassa kerrotaan Höckertin viimeisestä palveluksesta synnyinmaalleen 11. helmikuuta 1940. ”Juuri ennen kaatumistaankin hän pyrki ulos valtaamastaan panssarivaunusta, jonka ammusvaraston hän oli ampunut tyhjäksi.”

Suurjuoksija elämän päätti joko tarkka-ampujan tai kranaatin osuma. Bertel Höckertin ehtiessä sidontapaikalle oli veljen ruumis vielä lämmin. Veli haavoittui kolme päivää myöhemmin sirpalesateen iskettyä kasvoihin.

Bertel selvisi hengissä myös 4. maaliskuuta 1940 sattuneesta Iittalan junaonnettomuudesta, jossa kuoli 31 ihmistä. Kaksosveljelle kävi huonosti jatkosodassa, sillä Lars Höckert kaatui 26. kesäkuuta 1944 Juustilassa Kannaksella.

Kuvituskuva

Höckertin olympiamitali on nykyään Urheilumuseossa, jonne sen lahjoitti Gunnarin veljenpojan leski Pirjo Höckert.

Talvisotaan kytkeytyy myös muita urheilijakohtaloita. Suomen jalkapallomaajoukkue kohtasi heinäkuussa 1939 Helsingin Stadionilla Italian, joka oli voittanut maailmanmestaruuden edellisvuonna. Joukkuetta luotsasi Vittorio Pozzo, joka oli ollut sinipaitojen valmentajana jo Tukholman olympiaturnauksessa 1912. Siellähän Suomi pudotti Italian jatkosta jatkoaikavoitollaan 3–2.

Tälläkin kertaa päädyttiin samoihin lukemiin, mutta nyt suomalaislehtien diktaattoriksi kutsuma Pozzo poistui voittajana. Suomi pelasi erittäin hyvin ja oli loppuhetkillä lähellä tasoitusta Pentti Erosen lauottua tolppaan. HJK:n oikea laitahyökkääjä teki vieraisiin niin väkevän vaikutuksen, että Pozzo ilmoitti Erosen mahtuvan minkä tahansa Serie A -joukkueen avauskokoonpanoon.

Unelma ammattilaisuudesta ei koskaan toteutunut, eikä edustus vuoden 1940 olympiaturnauksessa, jonka oli määrä alkaa päivälleen vuosi Italia-ottelun jälkeen. Eronen kohtasi tiensä pään seuraavana talvena (24.2.1940) Viipurin maalaiskunnan Yläsommeessa 24-vuotiaana.

”Pena” ehti edustaa Suomea 15 A-maaottelussa 1935–39. Toinen uran kohokohta oli voitto Tanskasta juuri vihityllä Stadionilla, jota ei vielä tuolloin kutsuttu Olympiastadioniksi.

Mestaruussarjan moninkertainen maalikuningas Aatos Lehtonen antoi aikanaan tunnustusta pelikaverilleen. ”Eronen sai vastustajat tulemaan kimppuunsa, minkä jälkeen hän lähetti matalia ja kovia laakapalloja keskustaan.”

Kaksi viikkoa Erosen kaatumisen jälkeen suruviesti kertoi toisen HJK:n maajoukkuemiehen kaatuneen. Alikersantti Antero Rinteen ruumis jäi Säkkijärven Niskapohjaan.

Talvisodan urheilijakohtaloita käsitellään lisää Ilta-Sanomien Talvisota-tapahtumassa torstaina 21.11. kello 13–15.30 Sanomatalossa. ISTV näyttää tilaisuuden suorana lähetyksenä.

Voit lukea lisää talvisodan ratkaisutaisteluista sekä etulinjan ja kotirintaman koskettavista ihmiskohtaloista IS:n erikoislehdestä Talvisota.

Kuvituskuva

Aaro Kivilinnan muistopalkintoa on jaettu vuodesta 1973 lähtien parhaalle suomalaiselle jääkiekkoseuralle – kaikki ikäluokat huomioon ottaen. Harva tietää, kuka oli Aaro Kivilinna, jonka mukaan huomionosoitus on nimetty.

Viipurissa 5.12.1906 syntyneen Kivilinnan päälaji oli pesäpallo, jossa hän ylsi SM-mitaleille Helsingin Pallonlyöjien joukkueessa. 1930-luvulla hän toimi Pesäpalloliiton johtokunnassa ja Laaka-lehden päätoimittajana. Selostipa hän lajia radioonkin, kerrotaan He antoivat kaikkensa -kirjassa.

Jääkiekon puolella Kivilinna kunnostautui ennen kaikkea järjestötehtävissä, ja hänet on aateloitu Suomen jääkiekkoleijonaksi numero 2. Hän tutustui Niilo Tammisalon kanssa Garmisch-Partenkirchenin olympiaturnauksen järjestelyihin talvella 1936 ja solmi kansainvälisiä kontakteja, joista oli lajille suuri hyöty. Kielitaitoinen palloilumies toimi Kansainvälisen jääkiekkoliiton asiamiehenä Suomessa.

Luutnantti Kivilinna kaatui 11.2.1940 Johanneksen Kinnassaaressa. Kuolema koitti komentokorsun edustajalla pikakiväärin osumasta.