Äiti ei voinut mitään, kun tytär viilteli itseään ja toivoi kuolemaa – kertoo nyt koko koskettavan tarinan - Kotimaa - Ilta-Sanomat

Äiti ei voinut mitään, kun tytär viilteli itseään ja toivoi kuolemaa – kertoo nyt koko koskettavan tarinan

IS käsittelee juttusarjassa nuorten mielenterveysongelmia.

IS käsittelee juttusarjassa nuorten mielenterveysongelmia.

Julkaistu: 17.11. 18:20

Sairastuneelle nuorelle annetaan Suomessa liikaa vastuuta omasta hoidostaan, äiti sanoo.

Tyttäreni oireilu alkoi sinä kesänä, kun hän oli siirtymässä yläkoulusta lukioon. Hän alkoi viihtyä omassa huoneessaan eikä ottanut katsekontaktia.

Hän oli ollut niin sanotusti kiltti nuori. Murrosikä oli ollut aika helppo ja oletin, että tämä on nyt sitä.

Lukioon meno ei ehkä ollut hänen oma toiveensa. Kun yhteishaku tuli, hän ei oikein tiennyt mihin haluaisi.

Itse hän ne hakupaperit teki, mutta olemme hänen isänsä kanssa joutuneet myöntämään, että vähän niin kuin pakotimme hänet sinne. Se on ehkä sellainen, mitä itse kadun.

Lukion alku oli hankala. Hirveän pian alkoi tulla poissaoloja. Milloin oli kipeänä pää, milloin vatsa.

Hän alkoi olla itkuherkkä, eivätkä perheen yhteiset jutut enää kiinnostaneetkaan. Aiemmin oltiin yhdessä katsottu jotain tv-sarjaa.

Hän ei halunnut kertoa, mikä on. Hän sanoi, ettei ole mikään tai ettei halua kertoa.

Minulle on vasta myöhemmin selvinnyt, että häntä kiusattiin yläasteella. Siksi kai pahan olon kokeminen liittyi kouluun, vaikka se oli eri koulu.

Sitä mietti, miksi en ollut tajunnut jo yläkoulun aikana mitään. Myöhemmin tytär sanoi, ettei ollut uskaltanut kertoa minulle kiusaamisesta, koska pelkäsi, että suutun hänelle siitä, että häntä kiusataan.

Kuvituskuva

Kerran pidin kotitoimistopäivää. En muista, mikä syy silloin oli, mutta hän ei olisi halunnut lähteä kouluun.

Sain hänet sinne lähtemään, mutta ovet paukkuen. Minulle tuli olo, että nyt ei ole kaikki kohdallaan.

Soitin hänelle perään. Hän ei ollut mennyt kouluun asti ja oli tosi itkuinen.

Soitin koulun terveydenhoitajalle, ja hän pystyi ottamaan tyttäreni vastaan vielä samana päivänä. Siitä se alkoi etenemään.

Tytär kai koki, että hän oli silloin avun piirissä eikä hänen tarvinnut enää peitellä asiaa. Hän antoi pahan olon tulla näkyviin.

Tilanne eskaloitui muutamaa viikkoa myöhemmin. Olin työmatkalla, ja tyttären olisi pitänyt mennä isänsä luo. Hän ei lähtenytkään ja iltaan liittyi paljon dramatiikkaa. Sen jälkeen mentiin lääkärille.

Diagnoosi oli vaikea-asteinen masennus ja laaja-alainen ahdistuneisuushäiriö.

Ensimmäisen vuoden ajan huoli oli tosi suuri. Tyttären ajatukset olivat usein niin synkkiä, että pelkäsin, että hän voisi hetken mielijohteesta tehdä itselleen jotain.

Hän viilteli itseään. Ymmärtääkseni hän ei suunnitellut kuolemaansa, mutta toivoi sitä. Hän sanoi, että haluaa vain kuolla.

Kun ei saanut häntä muutamaan tuntiin kiinni puhelimella ja näki, ettei hän ollut aktiivisena sosiaalisessa mediassa, ehti miettiä kaikenlaisia ajatuksia.

Kuvituskuva

Varsinkin silloin, kun sairastuminen tuli ilmi, tuntui, että en minä tällaista tilannut. Ei tiennyt, kuinka kauan tätä jatkuu, milloin tämä helpottaa ja selvitäänkö tästä.

Minulla oli silloin töissä aika vaativa jakso. Kroppa rupesi ilmoittamaan, että nyt on liian monta hyrrää pyörimässä. Minulle tuli univaikeuksia ja minua pyörrytti usein.

Kun tytär sairastui syksyllä, keväällä olin itse sairauslomalla vajaat kolme kuukautta.

Tietysti huoli tyttärestä näkyi kotona pojallekin. Hän ei valitettavasti saanut niin paljon huomiota.

Ensimmäisen vuoden jälkeen jotenkin osasi luottaa, että kyllä tästä selvitään.

Saimme kyllä apua tosi nopeasti. Seurasi erilaisia hoitojaksoja ja myös perhe sai tukea. Tytär sai lääkityksen ja pääsi osastohoitoon pian ensimmäisen lääkärikäynnin jälkeen.

Sen jälkeen on ollut päiväsairaalatyyppisiä kuntoutusjakoja, ja hän käy säännöllisesti hoitajan luona. Lisäksi on kokeiltu erilaisia terapiaryhmiä. Nyt tytär on 22-vuotias. Olemme puhuneet, että voisi olla psykoterapian aika.

Osaan olla iloinen siitä, ettei ehtinyt käydä mitään sellaista, mihin asiat voivat välillä johtaa, jollei saa ajoissa hoitoa.

Suurimmat epäkohdat tulivat siinä kohtaa, kun tytär täytti 18 ja oli tarkoitus siirtyä mielenterveyspoliklinikan nuorisopuolelta nuorten aikuisten puolelle.

Kukaan ei ottanut vastuuta. Nuorten puolella ajateltiin, että pian aikuisten puoli ottaa vastuun. Meni hukkaan aikaa, joka olisi ehkä voitu hyödyntää.

Kukaan ei enää soittanut perään, jos käynti peruuntui. Tuntui, että kaikki venyi ja vanui ja pitkittyi.

Kun lapsi tulee täysi-ikäiseksi, tietoa ei enää saa, vaikka hoitaa nuorta ja auttaa asioiden hoitamisessa.

Tytär lopetti omatoimisesti lääkityksiä kesken kaiken, kun tunsi, että eivät ne toimineet. Huomasin sen aina siinä vaiheessa, kun vointi heikkeni. Yritin hoitaa niitä asioita ilman tietoa siitä, mitä oli sovittu.

Aina joskus tytär ei halunnutkaan kertoa, mikä poliklinikkakäynnillä oli puhuttu. Hänelle oli aina niin jännittävää olla siellä, ettei hän välttämättä edes muistanut, mitä siellä sovittiin. Minä olin se, joka hoiti valtakirjalla asioita Kelaan ja yritti varata lääkäriaikaa.

Jotta käynnit toteutuivat, se vaati aina sen, että minä vien hänet sinne. Hän halusi mennä, mutta sairaus teki sen, että hänen oli tosi vaikea lähteä edes ovesta ulos. Hän halusi, että tulen sinne mukaan. Sovittiin, että kerron asiat ja hän korjaa, jos sanon jotain väärin. Oli hienoa huomata, että tytär pystyy luottamaan niin paljon.

Olin käynneillä mukana myös, kun tytär tuli täysi-ikäiseksi. Mutta sitten jossain vaiheessa aina sanottiin, että nyt olisi ehkä hyvä jatkaa tyttären kanssa kahden kesken.

Kuvituskuva

Sairaalle ihmiselle annetaan liikaa vastuuta omasta hoidosta. Hän ei ollut sellaisissa voimissa, että olisi pystynyt tekemään päätöksiä ja vaatimaan tiettyjä asioita hoitoonsa liittyen.

Kaipasin sitä, että läheisiä olisi osallistettu. Kaikki ovat olleet tosi mukavia, mutta tehneet niin kuin ohje on. Se on systeemin syy.

Kaipaisin myös lisää puhetta psykiatrisesta hoitotahdosta. Sillä potilas voi hyvin voidessaan kertoa esimerkiksi siitä, kenelle saa antaa tietoa hänen hoidostaan

Kun tytär tuli täysi-ikäiseksi, löysin Mielenterveysomaisten keskusliiton Finfamin ja sain vertaistukea. Se oli minulle tosi iso juttu. Sain apua myös mindfulnessista.

Koin erittäin koskettavana ja tärkeänä myöhemminkin kysymyksen ”Miten sinä voit?”, kun tyttären hoitaja hoksasi tämän minulta kysyä. Se jollain lailla antoi minulle lohdutusta ja luvan kertoa asioiden todellisen laidan.

Paljon puhutaan siitä, kuinka paljon nuoria ei ole työelämässä tai koulutuksen piirissä. Tuntuu tympeältä, että ajatellaan, että nämä ovat huono-osaisten vanhempien lapsia.

Mekin ollaan ihan tavallinen perhe. Sosioekonominen luokka on ihan ok. Siitähän ei ole kyse, ettei tytär haluaisi olla töissä, hän ei vain pysty.

Tytär jaksaa jo katsoa tulevaisuuteen ihan eri tavalla ja miettii, olisiko kohta jo aika hakea uudestaan kouluun. Uskon, että hän pystyy vielä osallistumaan työelämään ainakin jollain lailla.

Itsekin olen positiivisempi. Vaikka notkahduksia tulee, ne eivät ole enää tarkoita sellaista takapakkia kuin aiemmin.

Olen ollut tyytyväinen siihen, että tytär on pystynyt muuttamaan omilleen. Jollain tapaa se helpotti myös minua itseni, ja välimme paranivat.

Totta kai pelkäsin, miten hän pärjää siellä, mutta ensimmäisten kuukausien jälkeen se lähti rullaamaan. Sovimme, että hän saa kysyä minulta, jos tarvitsee apua, mutta minä en tuputa. Olen varmaan tehnyt liikaa asioita hänen puolestaan, kun olen yrittänyt auttaa.

Finfamin kautta kuulin paljon sitä, että minä äitinä saan huolehtia myös itseäni. ”Auta ensin itseäsi ja sitten voit auttaa muita.” Se pitää kyllä paikkansa. En osannut sitä tehdä alkuun.

Toki huolta on edelleen, mutta se on erilaista. Suhtaudun tulevaisuuteen toiveikkaasti.

Lue kaikki nuorten mielenterveysongelmia käsittelevät artikkelit täältä.