Kristiina, 16, halusi elää, halusi parantua ja hänellä oli unelmia — ne kaikki jäivät toteutumatta - Kotimaa - Ilta-Sanomat

Kristiina, 16, oli lahjakas kympin tyttö, joka rakasti piirtämistä. Hän halusi elää, hän halusi parantua, hänellä oli unelmia. Ne jäivät toteutumatta. Kuinka monta kristiinaa on?

Kuvituskuva

On 28. tammikuuta 2017. Pimeää. Päivän lämpö on viilennyt pakkaseksi. Kello on yli kahdeksan, lauantai-ilta. Jossain mennään saunaan, jossain juhlimaan, jossain laitetaan pikkulapsia nukkumaan. Aurinko on laskenut jo ennen puoli viittä. Se nousee seuraavana aamuna puoli yhdeksältä. Mutta sitä valoa helsinkiläinen koulutyttö Kristiina ei odota. Hänen mielensä on täynnä mustaa. Oranssi juna lähestyy.

Julkaistu: 16.11. 6:00

Kristiina oli aurinkoinen pikkulapsi. Täynnä hymyä, kuvissa suu korvissa. Taitava piirtäjä, jolla oli myös uskomaton kielikorva. Jo 3-vuotiaana hän rallatteli ulkoa ulkomaisiakin kappaleita. Ylivoimainen suosikkilaulu oli Ni una sola palabra, meksikolaisen laulajan Paulina Rubion hitti, jota Kristiina loilotti kerta toisensa jälkeen auton takapenkillä, vaikka ei ymmärtänyt mitään siitä, mitä lauloi.

Kristiina päiväkoti-ikäisenä.

Kristiina päiväkoti-ikäisenä.

Ni una sola palabra. Ei sanaakaan. Pero a donde estas? Mutta missä sinä olet? Que es lo que ha pasado? Mitä on tapahtunut? La noche empieza y con ella mi camino. Yö alkaa ja sen myötä minun tieni.

Minä tutustuin Kristiinaan, kun hän oli neljävuotias. Hän kävi samaa päiväkotia ja sittemmin koulua oman lapseni kanssa. Näin hänet päiväkodin juhlissa pukeutuneena ruskeaksi piparkakuksi, kuulin hänen soittavan viulua kotonaan; nauroin, kun hän imitoi Abbaa omassa olohuoneessani.

7-vuotiaana Kristiina maalasi syksyn lehdet.

7-vuotiaana Kristiina maalasi syksyn lehdet.

Mikään ei noina vuosina ennakoinut sitä, mitä tapahtuisi. Ei mikään. Onnellinen lapsi, onnellinen perhe, jonka vanhempia Kirsiä ja Kristiania ihailin, ehkä jopa vähän kadehdinkin siitä, miten heillä oli jatkuvasti aikaa ja kärsivällisyyttä puuhata ainokaisensa kanssa.

Ala-asteen viimeisellä luokalla Kristiina alkoi voida pahoin. Taustalla oli monia tekijöitä. Luokassa oli riitoja ja empaattinen tyttö yritti niitä selvittää, mutta kuormittui itse. Samalla hänellä alkoi olla omia itsetunto-ongelmia. Vähitellen Kristiina muuttui. Hän alkoi pitää hakaneuloilla ja ketjuilla koristeltuja vaatteita, tupeerasi tukkansa, meikkasi silmänsä rajun näköisiksi. Piirrokset muuttuivat synkiksi. Vanhemmat eivät aluksi olleet huolissaan: he pitivät muutoksia ihan normaalina nuoren ihmisen identiteetin hakemisena, koska mitään muuta ei näkynyt ulospäin. Kristiina menestyi koulussa, ei haistatellut tai paiskonut ovia; puheyhteys vanhempiin säilyi, perheellä oli kivaa yhdessä.

Mutta yhdestä asiasta Kristiina ei kotona ensi alkuun pystynyt puhumaan. Siitä sisällään kasvavasta pahasta olosta, joka sai hänet viiltelemään itseään. Kristiinalla oli nälkä, mutta hän ei aina syönyt. Päässä alkoi yhä useammin olla ajatuksia kuolemasta. Hän piti itseään huonona, rumana ja kavereihinsa verrattuna lihavana – nätti ja lahjakas tyttö, joka oli pienikokoinen ja hyvin hoikka, alle 50-kiloinen.

13-vuotiaana Kristiina yritti ensimmäisen kerran itsemurhaa. Hän otti lääkkeitä kuitenkin niin vähän, ettei hänelle käynyt mitään. Myöhemmin Kristiina alkoi hakata itseään rumpupalikoilla.

Kuvituskuva

Vakavat mielenterveysongelmat tulivat Kristiinan vanhempien tietoon lopulta siten, että Kristiina itse kertoi heille asiasta alkuvuonna 2016, kun ongelmat olivat jatkuneet jo yli vuoden. Hän kertoi myös itsemurhayrityksestään. Tieto oli Kirsille ja Kristianille shokki: miten paljon hätää oma lapsi voikaan peittää.

Mutta sen jälkeen he tekivät kaikkensa saadakseen lapselleen apua. Heillä oli vankka usko siitä, että ongelmat hoituvat. Kyllähän Suomessa alaikäinen lapsi pelastetaan.

Alusta asti kävi kuitenkin ilmi, että se ei ollutkaan niin helppoa. Jo pelkän lähetteen saamiseksi vanhemmat joutuivat kiertämään yksityisen kautta. Kristiina aloitti viikoittaiset keskustelutapaamiset Töölön nuorisopsykiatrian poliklinikalla keväällä 2016. Hän sai diagnoosin: keskivaikea masennus. Jälkeenpäin vanhemmat ovat pohtineet sitäkin, oliko se oikea – ongelmat olivat niin isoja.

Kristiinalle syötettiin vuonna 2016 erilaisia mielialalääkkeitä ja niitä vaihdeltiin, koska ne eivät tuoneet apua. Kesäkuussa 15-vuotias Kristiina otettiin sisään sairaalaan neljäksi päiväksi, koska hän oli kertonut psykologille suunnitelleensa itsemurhaa. Vaikka uusia suunnitelmia tai yrityksiä ei ollut, tuolloinen lääkäri katsoi, että Kristiina on kiireellisesti sijoitettava osastolle akuutin itsemurhavaaran vuoksi. Jostain syystä samaa vaaraa ei nähty puolta vuotta myöhemmin samanlaisessa tilanteessa.

Meri oli Kristiinalle tärkeä ja pikkutytöstä saakka tuttu elementti: perhe vietti aikaa isoisän rakentamalla veneellä.

Meri oli Kristiinalle tärkeä ja pikkutytöstä saakka tuttu elementti: perhe vietti aikaa isoisän rakentamalla veneellä.

13-vuotiaana tehty kasvokuva on perheen kesämökin seinällä.

13-vuotiaana tehty kasvokuva on perheen kesämökin seinällä.

Sairaalassaolo helpotti. Kun Kristiina pääsi pois, hän voi paremmin. Mutta sitten loppukesästä 2016, ennen 9. luokan alkua tapahtui jotain hirvittävää. Kristiinan koulukaveri, kiva poika koulun bändistä, jossa Kristiinakin soitti kitaraa, surmasi itsensä.

Kristiina järkyttyi syvästi. Ja edessä oli toinen järkytys: hautajaiset. Koulusta ehdotettiin, että Kristiinan pitäisi soittaa tilaisuudessa. Kilttinä tyttönä Kristiina suostui, vaikka kokemus oli painajainen.

– Se oli ihan hirveää, kun hän oli siellä hautajaisissa, Kirsi sanoo.

Syksystä tuli erittäin vaikea. Kristiina ahdistui koulussa. Silti hän meni. Meni ja sai hyviä numeroita. Jopa viimeisinä päivinä ennen turmaa Kristiina halusi mennä kuuliaisesti kouluun.

– Hän oli kaikessa niin tunnollinen, Kirsi sanoo kyyneleet silmissä.

Vanhempia kalvoi jatkuva huoli. Kristiinan vointi ei kohentunut, vaan paheni, siitä huolimatta että tyttö kävi noin kerran viikossa keskustelemassa HUS:n nuorisopsykiatrian poliklinikalla ongelmistaan. Kirsi ja Kristian yrittivät ehdottaa Kristiinalle, että perhe hakeutuisi yksityiseen hoitoon, mutta Kristiina epäröi: hänestä tuntui tuossa vaiheessa, ettei hänellä olisi voimia vaihtaa hoitopaikkaa, kun nykyinenkään ei auttanut.

Kuvituskuva

Vanhemmat ihmettelivät, miksi tyttöä hoidettiin pääosin lääkkeillä ja psykoterapiaa ei aloitettu. Tätä hämmästeli myöhemmin myös yksityinen terapeutti, jonka puoleen Kristiinan vanhemmat lopulta kääntyivät:”Ihmettelin, ettei hänelle ollut aloitettu psykoterapiahoitoa jo aiemmin pitkään jatkuneen, vakavan oirehdinnan vuoksi.”

Vastaukseksi kyselyihinsä Kirsi ja Kristian kokivat saavansa vain epämääräistä puhetta siitä, että terapiaan pitäisi sitoutua.

– Kukaan ei olisi voinut olla sitoutuneempi kuin Kristiina. Hän kävi tunnollisesti tapaamisissa. Hän halusi parantua, Kirsi sanoo.

Tämän allekirjoittaa myös yksityisterapeutti: ”Kristiinan tapaamisten aikana ei tullut esiin, että hän haluaisi kuolla, vaan eroon kivuliaista ja sietämättömistä tunteista ja hän pelkäsi, että vahingoittaisi itseään. Hän oli hyvin hoitomyönteinen ja hänellä oli tulevaisuudensuunnitelmia”. Sama käy ilmi poliklinikan papereista. Kristiina unelmoi Helsingin kuvataidelukiosta ja odotti sen pääsykokeita.

Paha olo kuitenkin hallitsi tytön mieltä. Viiltely ja ahdistuskohtaukset lisääntyivät. Vanhemmat pyysivät jossain vaiheessa poliklinikalta tietoja siitä, mitä Kristiina oli klinikalla puhunut, mutta ”luottamuksellisuuden vuoksi” tarkempia tietoja ei annettu, vaikka kyse oli alle 18-vuotiaasta.

Niinpä Kirsille ja Kristianille valkeni vasta tragedian jälkeen virallisista papereista sekin pysäyttävä tieto, että Kristiina oli viimeisellä lääkärikäynnillä tunnustanut lääkärille yrittäneensä taas itsemurhaa, mutta keskeyttänyt kuitenkin tilanteen lopulta itse.

– Meiltä vanhemmilta kyseltiin lähinnä, että nukutaanko teillä hyvin ja tehdäänkö läksyjä, Kirsi ihmettelee.

Kristiina ystävänsä kanssa perheen lomamatkalla helmikuussa 2016. Kristiina pitää ystävästään kiinni, kun tytöt leikkivät yhdessä Titanicia.

Kristiina ystävänsä kanssa perheen lomamatkalla helmikuussa 2016. Kristiina pitää ystävästään kiinni, kun tytöt leikkivät yhdessä Titanicia.

Vuosi vaihtui. Sitä juhlittiin yhdessä perheystävien kanssa. Kristiina täytti 16 vuotta 1. tammikuuta 2017 ja keskellä yötä kaikki nostivat hänelle maljan. Kukaan ei voinut tuona yönä kuvitellakaan, että laseja kilauteltaisiin yhdessä viimeistä kertaa.

Tammikuun alussa Kristiina aloitti kuntoutuspsykoterapian Kelan kustantamana. Vanhemmat olivat onnistuneet löytämään hyvänä pidetyn yksityisen terapeutin, joka otti Kristiinan asiakkaakseen ja vuodenvaihteessa Kristiinakin oli siihen valmis. Terapia alkoi lupaavasti, mutta sitten astui sattuma peliin. Yksityisterapeutilla oli varattuna matka ja hoitoon oli tulossa tauko: terapeutti oli Kristiinasta hyvin huolissaan ja pyysi Kirsiä välittämään Kristiinan lääkärille tiedon siitä, että nyt pitää olla varpaillaan.

Huoli osoittautui aiheelliseksi. Lauantaina ja sunnuntaina, 21.–22. tammikuuta Kristiinan tila heikkeni dramaattisesti. Hän nukkui vanhempiensa vieressä ja tärisi. Äiti piti vapisevaa lasta useaan kertaan sylissään. Ollessaan suihkussa Kristiina koki, että hänen olkapäillään istuu joku, joka käskee hänet tappamaan itsensä. Kristiina pelkäsi. ”En halua kuolla”, hän itki. Hän halusi sisään laitokseen, halusi turvaan.

Pelästyneet vanhemmat soittivat päivystykseen ja kertoivat, että yksityisterapeuttikin oli kehottanut heitä ottamaan yhteyttä tilanteen vakavuuden takia. Perheelle vastattiin, että jos te vain pärjäätte kotona, olkaa vielä siellä. Vanhemmat tottelivat. Akuuttiaika lääkärille saatiin seuraavaksi keskiviikoksi: 25. tammikuuta.

Yksityisterapeutti soitti Kirsille vielä ennen lääkäritapaamista ja painotti, että lääkärille pitää tuoda esiin huoli Kristiinan tilanteesta. Terapeutti tapasi Kristiinan viimeisen kerran perjantaina 27. tammikuuta. Hän kertoo kuvitelleensa, että osastohoito järjestyisi nuorisopsykiatrian kautta. Tätä toivoa elätteli vielä myös Kristiina, joka oli terapeutilta kysynyt, milloin hän pääsee osastolle.

Äiti lähti mukaan viimeiselle lääkärikäynnille keskiviikkona 25.1. Sitä ennen Kristiina puhui lääkärin kanssa puhelimessa. Lääkärille Kristiina kertoi pelkäävänsä, että hän tekee itselleen jotain. Hän sanoi vointinsa vähän kohentuneen, mutta pelkäsi, että se ”romahtaa uudelleen”.

Kuvituskuva

Kristiina ei kuitenkaan päässyt haluamaansa osastohoitoon koskaan. Miksi? Kirsi on pohtinut asiaa paljon jälkikäteen. Hän uskoo tietävänsä, mitä tapahtui.

Lääkäri keskusteli ensin sekä Kirsin että Kristiinan kanssa, mutta sen jälkeen hän halusi puhua Kristiinan kanssa kahdestaan. Kirsi sanoi vielä huoneesta lähtiessään erikseen painottaneensa vanhempien hätää, mutta tuossa kahdenkeskisessä lapsen ja lääkärin välisessä keskustelussa syntyi päätös, että Kristiina pärjää kotona. Että vain lääkeannosta nostetaan.

– Kristiina oli kiltti, myötäilevä tyttö. Hän ei koskaan tuonut itseään esiin, vaan aina sopeutui. Lääkäri sanoi meille, että osastohoito ei ole aina hyväksi. Kun tuollainen auktoriteetti sen sanoo, Kristiina on varmasti vastannut sen, mitä hän oletti, että lääkäri haluaa hänen vastaavan. Kuinka vaikeaa on edes aikuisen sanoa lääkärille vastaan, saati sitten tuonikäisen, mielen ongelmista kärsivän lapsen. Minun varmaan olisi pitänyt huutaa ääneen, mutta luotin. Luotin ammattilaiseen.

Kristiinan yksityisterapeutti näkee lausunnossaan asian näin: ”Pidän erittäin valitettavana ja moitittavana, ettei nuoren hätään ja minun, äidin kautta välittämääni huoleen ja arviooni osastohoidon tarpeellisuudesta, suhtauduttu riittävällä vakavuudella Nuorisopsykiatrian poliklinikalla”.

Kristiina joutui palaamaan kotiin pelkän pilleripurkin kanssa. Hänen lääkeannostaan nostettiin keskiviikon vastaanotolla 15 mg:stä 20 mg:aan, mikä on ko. lääkkeessä aikuisilla maksimiannos. Aikuisille suositeltu päiväannos on itse asiassa vain 10 mg, lapsille sitä ei pääsääntöisesti suositella lainkaan. Vanhemmille ei tullut tuolloin mieleenkään kyseenalaistaa ratkaisua: he luottivat lääkäriin. Mutta nyt he kysyvät, miksi lääkeannostuksen korotusta ei tehty valvotuissa olosuhteissa. Heille oli ollut jo aiemmin järkytys lukea lääkkeen pakkausselosteesta, että ”kyseistä lääkettä ei normaalisti pitäisi käyttää lapsilla ja alle 18-vuotiailla nuorilla. Lisäksi on hyvä muistaa, että alle 18-vuotiailla potilailla itsemurhayritysten ja itsemurha-ajatusten riski kasvaa, kun he käyttävät tämäntyyppisiä lääkkeitä”.

Kristiinan vanhemmat eivät vieläkään voi ymmärtää, miksi Kristiina käännytettiin pois.

– Kaikki eivät ilmoita aikeistaan, mutta Kristiina haki apua, hän vapaaehtoisesti halusi osastolle, hänellä oli sieltä aiempi hyvä kokemus, hän tunsi, että hän olisi siellä turvassa – mutta häntä ei sinne päästetty, isä ihmettelee.

– Eikö juuri tällaisia itsemurhia pystyisi ehkäisemään? Jos joku aikuinen surmaa itsensä, eikä kerro asiasta kenellekään etukäteen, ehkäisy on paljon vaikeampaa, mutta entä itsetuhoinen lapsi, joka pyytää apua? Kyyneleet tunkevat Kirsillä väkisin esiin.

– En missään vaiheessa ajatellut, että tämä päättyisi näin. En usko sitä vieläkään.

Kuvituskuva

Tragediasta on kaksi vuotta ja kymmenen kuukautta, mutta suru on yhä musertava. Välillä on näyttänyt siltä, että se nielaisee Kirsin ja Kristianin kokonaan.

Tapasin Kirsin ja Kristianin pian turman jälkeen; veimme heille ruokaa, muutakaan emme osanneet. Kirjallisuudessa olen joskus törmännyt ilmaisuun, että joku on muuttunut ihmisraunioksi yhdessä yössä. Olen pitänyt sitä aiemmin liioitteluna – mutta kun Kristiinan vanhemmat tuona tammikuisena iltana avasivat kotiovensa, edessämme seisoi kaksi sellaista. Kaksi rauniota. He tuntuivat murenevan syliin.

Tuon lauantain jälkeen elämästä tuli heille päivittäistä selviytymistaistelua. Alkuun he eivät kyenneet edes nukkumaan, eivät syömään ja vaikka aikaakin kului, monet arkiset ponnistelut tuntuivat täysin ylivoimaisilta. Vuosi tragedian jälkeen Kristiinan vanhemmat istuivat kahdestaan keittiössä jouluaattona ja söivät McDonaldsin autokaistalta hakemiaan hampurilaisia. Se oli enin, mihin he jouluaterian osalta pystyivät.

Nuoren ihmisen elämän tuhoutuminen on hirvittävää nuoren itsensä kannalta, mutta tapahtunut vaikuttaa dramaattisesti myös kaikkiin läheisiin. Koulutovereihin, ystäviin, isovanhempiin ja ennen kaikkea tietysti vanhempiin. Miten heitä tuetaan?

Pian turman jälkeen Kristiinan yksityisterapeutti kehotti Kristiinan vanhempia tekemään kantelun Etelä-Suomen aluehallintovirastoon. Hänen mielestään kyse oli hoitovirheestä ja hän perusteli kantelua paitsi Kristiinan kohtalolla, myös muiden lasten tilanteella: jospa kantelu pakottaisi jatkossa puuttumaan nuorten hätään tehokkaammin.

Kului yli vuosi, ennen kuin Kristiinan vanhemmilla oli voimia kantelun tekemiseen. Kului toinen vuosi, ennen kuin perhe sai vastauksen. Kirsi avasi kirjekuoren ja katsoi vain viimeisen sivun. Siellä seisoi tuomio: ”Aluehallintovirasto ei ole voinut todeta moitittavaa hoidossa. Ratkaisuun ei saa hakea muutosta valittamalla”.

Lapsi haluaa turvaan – ei pääse ja pahin tapahtuu. Sen jälkeen yhteiskunta toteaa, että kaikki on mennyt ihan oikein. Mitään moitittavaa ei ole, valittaa ei saa. Kirjan kannet kiinni.

Se oli musertavaa – ja kuitenkin niin ennalta odotettavaa.

– Alusta asti on ollut selvää, että kukaan ei ota vastuuta, eikä ketään laiteta vastuuseen, Kirsi sanoo.

Kantelun vastauksesta syntyy mielikuva, että hoitava lääkäri yrittää vierittää syytä osin yksityisterapeutille, jonka olisi hänen mielestään pitänyt ohjata Kristiina tarvittaessa päivystykseen. Lääkäri selittää myös lausunnossaan, että ”mitään psykoottista ei tullut esiin”. Ei mitään psykoottista, vaikka lapsi kuulee ääniä, joiden mukaan hänen pitäisi tappaa itsensä ja vaikka lapsen äiti vastaanotolla kertoo, miten vaikeita oireita lapsella on edeltävänä viikonloppuna ollut?

Jostain syystä lääkäri jättää myös kokonaan kertomatta, että Kristiina oli viimeisellä vastaanotolla paljastanut yrittäneensä surmata itsensä yleisessä vessassa. Miksi tätä tietoa ei nosteta esiin? Koko asiasta ei löydy sanaakaan aluehallintoviraston päätöksestä, vaikka se käy ilmi salassa pidettävistä potilasasiakirjoista. Salassa pidettäviin asiakirjoihin lääkäri on kirjannut myös näin: ”Akuuttiajalla, koska viime viikolla itsetuhoiset ajatukset voimistuneet. Sisäinen ääni, joka käskee vahingoittamaan itseään... edelleen itsetuhoinen ääni olemassa, mutta ei yhtä voimakkaana. Ei halua kuolla.”

Kuvituskuva

Ei halua kuolla. Tätä vasten Töölön nuorisopsykiatrian poliklinikan linjajohtajan lausunto Kristiinasta on kylmäävä: ”Nuorten vakaviin mielenterveyden häiriöihin liittyy valitettavasti kuolleisuutta. Tämä on nyt aktualisoitunut hoidosta huolimatta X:n itsensä ja perheen kannalta surullisemmalla mahdollisella tavalla.” Näinkö ajatellaan? Että näitä nyt vain kuolee. Nuoria. Minkäs sille mahtaa.

Mikään ei voi muuttaa enää sitä, mitä Kristiinalle tapahtui. Mutta on muita kristiinoita. Eikö meillä tosiaan saada aikaan Kristiinan lakia, joka takaisi jokaiselle mielen ongelmista kärsivälle lapselle sen hoidon, mitä tämä tarvitsee? Jos joku lapsi murtaa kätensä onnettomuudessa, hän saa automaattisesti parhaan mahdollisen avun – mutta entä se, jonka mieli särkyy?

– Jos kyse on rahasta, meidän kohdallammehan tämä on maksanut ja maksaa nyt yhteiskunnalle moninkertaisesti. Kristiinasta olisi voinut tulla kunnollinen veronmaksaja. Ja kuinka moni läheinen musertuu täysin ja jää yhteiskunnan elätettäväksi? Meilläkin on ollut ihan kiikunkaakun, että olemme pystyneet palaamaan töihin, Kristian sanoo.

Päätös kaiken kertomisesta julkisesti ei ole ollut Kirsille ja Kristianille helppo, mutta he puhuvat nyt ennen kaikkea siksi, että Kristiinan kohtalo herättäisi auttamaan muita. Ettei kenenkään, koskaan, ikinä tarvitsisi kokea samaa helvettiä. Syksyn uutiset nuorten mielenterveysongelmista ovat aiheuttaneet heissä suurta tuskaa. Yhdestä uutisesta Kirsi ei pystynyt lukemaan kuin otsikon: ”Pirkanmaalainen erityisopettaja huolestui oppilaastaan – itsetuhoinen 14-vuotias on odottanut jo kuukausia psykiatriseen hoitoon pääsemistä”. Eikö kukaan auta tuota lasta?

– Jos julkisuudessa on jo näin paljon tapauksia, tämän täytyy olla jäävuoren huippu, Kirsi sanoo.

Nuorten itsemurhat voivat tuntua etäiseltä. Ne sattuvat aina jollekin toiselle. Kunnes – eräänä päivänä metroasemalla seisookin se tuttu tyttö, jolla piti olla kaikki hyvin.

Siksi on ehkä syytä sanoa tämä ääneen: suurinkaan rakkaus ei estä mieltä murtumasta. Aivan kuten se ei estä jalkaa vääntymästä tai kättä katkeamastakaan. Tällainen tragedia voi kohdata ketä tahansa. Harvoin olen nähnyt niin rakastettua lasta kuin Kristiina. Rakkaus kantaa, mutta sekään ei riitä, kun mieli sairastuu. Silloin tarvitaan ammattiapua ja sitä Kristiina ei saanut, kun hätä oli suurin.

Kuvituskuva

Lauantaiaamuna 28. tammikuuta Kristiina on hyvällä tuulella. Se lämmittää vanhempien sydäntä. Ehkä lääkkeet riittävätkin. Ehkä ollaan menossa parempaan.

Aamulla perheessä paistellaan yhdessä pannukakkuja ja Kristiina leikkii kissan kanssa. Kirsin tädillä on syntymäpäivät, mutta Kristiina ei ole ollut niistä kovin innostunut. Kuka 16-vuotias nyt olisikaan: vanhempien ihmisten iltapäiväkahveista. Kun kutsu juhliin tuli, Kirsi ja Kristian pohtivat neuvottomina, mitä heidän tulisi tehdä. He eivät halunneet painostaa Kristiinaa mukaan, mutta eivät toisaalta halunneet, että tämä olisi illan yksinkään.

Lopulta yhdessä keskustellen oli päädytty kompromissiin: Kirsi ja Kristian piipahtaisivat syntymäpäivillä, mutta eivät jäisi myöhään iltaan ja Kristiina saisi päivällä käydä tapaamassa kavereitaan Helsingin keskustassa – kävihän hän päivisin koulussakin. Kristiina viihtyi nuorten kohtaamispaikassa Walkersissa.

– Mehän olemme mielenterveyden osalta amatöörejä. Olisiko meidän pitänyt amatööreinä ymmärtää, ettei Kristiinaa saa päästää edes ovesta ulos, jos ammattilainen eli lääkäri on juuri pari päivää aiemmin sanonut, ettei ole hätää ja kotiin vain? kysyy Kirsi.

Kristian on jollain lailla ehkä jopa helpottunut siitä, että vanhemmat eivät väkisin yrittäneet pitää tytärtään kotona. Ja miten se edes olisi onnistunut: eihän nuorta sitoakaan voi.

– Entä jos hän olisi lähtenyt kuitenkin, vastoin tahtoamme? Hän olisi lähtenyt meille vihoissaan. Kaikki olisi päättynyt riitaan.

Nyt niin ei käy, mitään riitaa ei ole. Yhteinen aamupäivä on lämminhenkinen. Vanhemmat ja Kristiina sopivat yhdessä varhaisen kotiintuloajan, kello seitsemän illalla. Kirsi vie tytön metroasemalle.

– Hän oli laittanut itsensä niin sieväksi, Kirsi sanoo.

Kristiina on meikannut nätisti, yllä on luonnonvalkoinen villapaita ja mustat farkut. ”Olethan kiltisti?” äiti kysyy. Kristiina lupaa. Äiti ja tytär lyövät autossa hymyillen kättä päälle. Sitten heipat ja Kristiina kävelee pois. Kirsi ei näe tyttärensä kävelevän enää koskaan.

Kuvituskuva

Myöhemmin käy ilmi, että Kristiina nauttii tuona iltapäivänä myös alkoholia. Yhdistelmä on Kristiinan tilassa olevalle lapselle hyvin vaarallinen: psyykkiset oireet, vahva lääkitys ja alkoholi.

Tänäkään päivänä vanhemmat eivät tiedä, mistä Kristiina alkoholia sai. Oletettavasti joltain kaveriltaan. Mutta se ei ole heille olennaistakaan. Olennaista on, että Kristiina halusi itse turvaan, koska hän pelkäsi. Pelkäsi yli kaiken, mitä voisi itselleen tehdä. Sitä turvaa hän ei saanut.

Kristiinan yksityisterapeutti arvioi myöhemmin kirjallisessa lausunnossaan, että Kristiina on ollut ”psyykkisesti syyntakeeton, eikä hänellä ollut riittävästi ymmärrystä ja arvostelukykyä tekonsa seurauksista”. Näin uskovat myös Kristiinan vanhemmat. He tietävät, että lapsi rakasti heitä. ”Kristiina ei ollut sellainen ihminen, joka olisi halunnut aiheuttaa meille tällaista tuskaa.”

Vielä alkuillasta Kristiina lähettelee viestejä. Ihan tavallisia kotiintuloon liittyviä viestejä, mitään huolestuttavaa niissä ei ole. Vanhemmat saapuvat kotiin ja vaihtavat kotivaatteet päälle. Sitten Kristiina tekstaa olevansa tulossa, mutta myöhässä. Se on viimeinen viesti. Sen jälkeen hän ei enää vastaa. Kristiinan ystävältä tulee hätäinen kysymys, missä Kristiina on.

Kännykkäsovelluksen paikannustiedoista vanhemmat näkevät, että Kristiinan puhelin on pysähtynyt vähän kauempana kotoa sijaitsevalle metroasemalle. Kännykkä ei liiku mihinkään. Isä hyppää paniikissa taksiin. Jo kaukaa taksin ikkunasta hän näkee pimeydessä sinisinä välkkyvät poliisiauton valot. Sen jälkeen mikään ei ole enää kuin ennen.

La noche empieza y con ella mi camino. Yö alkaa ja sen myötä minun tieni.

Kuvituskuva

Kristiina ei kuollut tuona tammikuisena iltana. Niin, hän elää. Se on ihme. Hento nuori tyttö vastaan satojen tonnien painoinen metrojuna. Kristiinan äiti ei ole uskovainen eikä edes kuulu kirkkoon, mutta silti hänelle tuli tunne, ettei Kristiina ollut pimeällä hetkellään yksin. Että Kirsin oma syöpään kuollut äiti ja suvun muut edesmenneet, rakastavat naiset kannattelivat törmäyksessä lasta. Levittivät kätensä tämän suojaksi, kun juna vyöryi päälle. Kun Kristiina nostettiin tajuttomana ambulanssiin, hän oli erittäin vakavasti loukkaantunut, mutta hänen kasvonsa ja pitkäsormiset piirtäjänkätensä olivat vahingoittumattomat.

Mutta ne kädet eivät piirrä enää. Turman jälkeen Kristiina ei ole enää kommunikoinut läheistensä kanssa. Ni una sola palabra. Ei sanaakaan.

Kristiina on leikattu useasti ja leikkausten jälkeen hän on saanut monenlaista hoitoa, mutta mitä hän tosiasiassa ymmärtää – kukaan ei tiedä. Isku päähän oli kova ja aivovamma on pysyvä ja erittäin vakava. Tyttö on hereillä, mutta ei puhu, ei kävele ja on täysin ulkopuolisen avun varassa. Ruokailu hoituu letkulla.

Vanhempien elämä on muuttunut peruuttamattomasti. Arjessa on työ ja Kristiinan hoito. Ei muuta. ”Minusta tuntuu, että vain suoritan elämää. Ehkä joskus lomalla on olo, että oikeasti olen elossa”, Kristian sanoo.

Joka päivä Kirsi ja Kristian menevät töistä suoraan lapsensa luo hoitokotiin. He haluavat aina viipyä siellä nukkumaanmenoon asti: juttelevat, hoitavat, hellivät, vaikka koskaan Kristiina ei vastaa. Ensi tammikuussa tulee kolme vuotta, kun Kirsi ja Kristian ovat viimeksi kuulleet lapsensa puhuvan. Tunnistaako Kristiina heidät? Tietääkö hän, kenen lempeät kädet silittävät hiuksia ja kuka suutelee häntä otsalle? Ehkä, ehkä ei. Edes isä ja äiti eivät ole aivan varmoja.

Kristiinan 14-vuotiaana tekemä vaikuttava kasvokuva on nykyään tytön hoitopaikan seinällä. Vanhemmat ovat kiitollisia ihanalle henkilökunnalle ja uskovat, että Kristiinan on paikassa hyvä olla.

Kristiinan 14-vuotiaana tekemä vaikuttava kasvokuva on nykyään tytön hoitopaikan seinällä. Vanhemmat ovat kiitollisia ihanalle henkilökunnalle ja uskovat, että Kristiinan on paikassa hyvä olla.

Muutamaan menneisyyden asiaan hän reagoi. Kuten matkamuistona ostettuihin hassuihin, hyppiviin lumiukkoihin tai siihen, kun isä matkii Arnold Schwarzeneggeriä. Ja musiikkiin. Kun Ni una sola palabra alkaa soida, Kristiinan silmät laajenevat ja kädet tärisevät.

Pero a donde estas? Mutta missä sinä olet? Missä olet, rakas Kristiina? Mitä ymmärrät, mitä tunnet?

Sillä jotain hän tuntee. Joka kerta kun Kristiina kuulee ovelta isänsä ja äitinsä äänet, säteilevä, leveä hymy nousee tytön kasvoille. Ehkä hän tunnistaa – rakkauden.

Kuvituskuva

Ilta-Sanomat aloittaa juttusarjan nuorten mielenterveysongelmista. Onko sinulla kokemuksia asiasta tai siitä, miten ongelmiin saa Suomessa apua? Oletko kokenut mielenterveyden ongelmia itse, onko läheisesi kokenut niitä tai työskenteletkö alalla, jossa näet, miten ongelmia hoidetaan? Onko sinulla kokemuksia siitä, miten nuori voi selviytyä ja toipua? Rohkenisitko puhua omalla nimelläsi? Jos se tuntuu liian vaikealta, voit halutessasi kertoa tarinasi myös täysin tunnistamattomana. Vastaa tästä Ilta-Sanomien kyselyyn.