Uutuuskirja: Suomessa tehtiin massiivista saamelaisten rotu­tutkimusta vielä 1970-luvulla – ”Piti riisuutua alasti, vaikka huoneessa oli miehiä ja naisia”

Julkaistu:

Uutuuskirjan tekijöiden mukaan mittaukset heijastavat sitä, kuinka saamelaisia pidettiin pitkään muita alempiarvoisena kansana.
Vuosina 1966–1973 lukuisat saamelaisperheet saivat kutsun tulla tutkimuksiin Inariin. Palkkioksi veren, silmien, sydämen, hampaiden, verenpaineen, kylmyyden sietokyvyn, työkunnon ja ulostenäytteiden tutkimisesta oli luvassa terveydenhoitoa kuten mätien hampaiden poisvetämistä ja ilmaisia lääkkeitä.

Kyseessä oli suomalaisen lääkärin ja geneetikon Aldur W. Erikssonin Human Adabtability -tutkimushanke, jonka tavoitteena oli ymmärtää ihmisen sopeutumista muuttuvaan ympäristöön. Hanke oli osa kansainvälistä International Biological Program -tutkimusta.

Suomessa tutkimusosio sai selvästi rotututkimuksen piirteitä vielä vuosikymmeniä sen jälkeen, kun rotututkimuksen harjoittamisesta oli käytännössä luovuttu.


Erikssonin tutkimukset ja niiden rodullistava laatu tulivat yllätyksenä juuri julkaistun Vastatuuleen – Saamen kansan pakkosuomalaistamisesta -tietokirjan toiselle kirjoittajalle Jaana Kanniselle.

– Eräs haastateltavamme toi tutkimukset esille. Kun aloin selvitellä asiaa, monelta suunnalta tuli sellainen reaktio, että eihän rotututkimuksia ole tehty sotien jälkeen lainkaan, Kanninen kertoo.

Lopulta selvisi, että kyllä tehtiin. Lisäksi paljastui, että Erikssonin tutkimukset olivat massiiviset.

Erikssonin arkistoihin perehtynyt Kanninen ei löytänyt vastausta sille, miksi tutkimuksia tehtiin vanhentunein, rotutukimuksellisin menetelmin. Hän epäilee, että taustalla oli se, että noina vuosina Eriksson työskenteli Suomen ruotsinkielisten terveysjärjestö Folkhälsanissa, jolla oli yhteyksiä rotubiologiseen ajatteluun 1920- ja 1930-luvuilla.

– Se, että näin tapahtui vielä 1970-luvulla, tuntuu ihan käsittämättömältä.

Monet saamelaiset kokivat mittaukset ahdistavina, alentavina ja nöyryyttävinä. Tutkimustilanteiden muisteleminen saa monet voimaan pahoin vielä vuosikymmenten jälkeen ja aiheuttaa osalle jopa paniikkikohtauksia. Kannisen mukaan moni tutkimuksen kokenut halusi vaieta muistoistaan.

Kirjaan haastateltu Ristenrauna Magga oli tutkimusten aikaan parikymppinen nuori äiti. Hän lähti Inariin tutkimuksiin lapsuudenperheensä kanssa:

– Piti riisuutua alasti, vaikka huoneessa oli miehiä ja naisia, hän muistelee kirjassa.

Maggan, kuten muidenkin tutkimukseen osallistuneiden, kehoa mitattiin monesta paikasta. Erityisesti mieleen jäi harppia muistuttava väline, jolla mittailtiin päätä.

Niin ikään kirjaan haastateltu taidemaalari Merja Aletta Ranttila oli 9-vuotias, kun hänen perheensä osallistui tutkimuksiin. Ranttila joutui kävelemään tutkijoiden edessä alasti muiden lasten kanssa ja koki, että heitä siirrettiin paikasta toiseen kuin karjaa. Myöhemmin perhe sai kirjeen, jossa kerrottiin, että äiti on sataprosenttisesti saamelainen, isä 75-prosenttisesti ja tytär 88-prosenttisesti.

Erikssonin arkistosta selvisi, että mittausten rinnalla tehtiin myös sukuselvityksiä rotupuhtauden tutkimiseksi. Tiedon vahvisti myös kirjaan haastateltu Erikssonin tutkimusryhmän jäsen, tilastotieteilijä Johan Fellman. Hänen mukaansa tutkimusryhmän työ ei ollut lähtökohdiltaan rasistista.

– Vaikka täytyy myöntää, että kyllä me tutkimme saamelaisten rodun puhtautta, Fellman sanoo kirjassa.

Samaan aikaan Erikssonin kanssa liikkeellä oli toinenkin tutkija. Virolainen antropologi Karin Mark mittasi saamelaisia ainakin kesällä 1969 Erikssonin joukkotutkimusten yhteydessä. Markin työ Suomessa perustui suomalais-neuvostoliittolaiseen tieteelliseen yhteistyösopimukseen. Suomalaisena vetäjänä toimi silloinen Helsingin yliopiston anatomian laitoksen assistentti Pauli Kajanoja. Kirjaan haastateltu Kajanoja ei muista, että tutkimusryhmässä olisi käyty keskustelua hankkeen eettisyydestä tai sen suhteesta rotuhygieeniseen ajatteluun.

– Haastattelemani tutkijat eivät tunnistaneet tutkimusten rasistisuutta, vaikka käyttivätkin samoja menetelmiä, joita oli käytetty rotupuhtaustutkimuksissa. Se, miltä tutkimusten kohteeksi joutuminen on tuntunut saamelaisista, saattaa olla yllätys tutkijoillekin, Kanninen arvioi.

Tutkijoiden kirjeenvaihdosta löytyi selvästi rotuun liittyviä kommentteja. Eriksson esimerkiksi kirjoitti vuonna 1969 brittiläiselle perinnöllisyystieteilijälle Arthur Mourantille näin:

”En usko, että kolttasaamelaiset ovat mustia, mutta professori Henrik Forsius havaitsi, että monella on hyvin paljon pigmenttiä, melkein negroidiset silmänpohjat, jollaisia harvoin näkee tummaihoisillakaan suomalaisilla tai skandinaaveilla. Kuitenkin Koillis-Grönlannin eskimoilla on sellaiset silmänpohjat.”

Myöhemmin Eriksson päätteli, että kolttasaamelaiset ”pitäisi luokitella eurooppalaisiksi eikä mongoloideihin”. Suomalaisia ja saamelaisia oli pidetty kallon muodon vuoksi mongoliseen rotuun kuuluvina jo 1800-luvulta lähtien.



Markin tutkimuksissa saamelaiset erottuivat joukosta ”heikomman parrankasvunsa, litteämpien kasvojen, usein korkeiden poskipäidensä, jonkin verran useammin esiintyvän mongolipoimun ja matalamman nenänjuuren vuoksi”.

– Tieteen nykykäsityksen mukaan ihmisen kohdalla ei voi puhua roduista. Yksilöiden väliset erot ovat geneettisesti suuremmat kuin ihmisryhmien väliset erot, Kanninen muistuttaa.

Saamelaiset itse eivät juuri saaneet palautetta Erikssonin tai Markin tutkimusten tuloksista. Tutkimusretkillä mukana ollut lääkäri muistelee Vastatuuleen-kirjassa, että paikallisväestölle pidettiin tiedotustilaisuuksia, joissa kerrottiin tutkimusten tuloksista. Tulkkeja ei hänen muistinsa mukaan käytetty.

– Kaikki saamelaiset eivät puhuneet 1970-luvulla suomea. Tämä kertoo siitä, että saamelaisia ei kohdeltu tasavertaisina ihmisinä vaan tutkimusmateriaalina, Jaana Kanninen näkee.

Kannisen mukaan tutkittujen kokemukset kertovat tutkijoiden vähättelevästä, holhoavasta ja ylimielisestä asenteesta tutkittaviaan kohtaan.

– Jopa kutsukirjeestä puuttui täysin kulttuurisensitiivisyys, Kanninen toteaa.

Hänen mukaansa tutkimusten vahingollisuutta arvioidessa täytyy huomioida myös suomalaisten saamelaisiin kohdistama sulauttamis- ja alistamispolitiikka, joka oli jatkunut jo satoja vuosia.

Tänä aikana valtaväestö oli vienyt saamelaisilta maat ja onnistunut epäonnistuneella sulauttamispolitiikallaan lyömään häpeän leiman sekä saamen kieliin että kulttuuriin. Lisäksi kristinusko oli vienyt saamelaisilta uskonnon ja demonisoinut Euroopan ainoan alkuperäiskansan perinteisen maailmankuvan. Rotuhygienian aikoihin saamelaisia soviteltiin suomalaisia alhaisemmalle sijalle.

– Se, että alistajat tekevät tällaista, on paljon haavoittavampaa kuin se, että tutkimuksia tehtäisiin tasavertaisesta asemasta. Saamelaisilla oli nöyrä suhtautuminen valtaväestöön, eikä monille tullut mieleenkään sanoa ei, vaikka tutkimuksiin osallistuminen oli vapaaehtoista, Kanninen toteaa.

Vuosisatojen varrella saamelaisiin on kohdistunut lukuisia tutkimuksia valtaväestön taholta, usein antropologian, historian, kansa- ja uskontotieteen tarpeisiin. Osa tutkijoista onkin kertonut tutkimuksiin kyllästyneiden saamelaisten piiloutuneen tutkimusryhmän saapuessa alueelle.

Kallotkin kiinnostivat jo aiemmalla vuosisadalla. 1800-luvulta aina 1930-luvulle saakka saamelaisalueelta nostettiin noin 300 kalloa.

Vastatuuleen-kirjassa kerrotaan, kuinka vuonna 1838 lestadiolaisen herätysliikkeen isä, saamelaistaustainen kirkkoherra Lars Levi Laestadius, opasti ryhmän fyysisen antropologian eurooppalaistutkijoita Enontekiön entiselle kirkkomaalle keräämään kaksi säkillistä saamelaisten luita. Vainajista viimeiset oli haudattu vain 10 vuotta aikaisemmin.

Kun paikalliset ihmettelivät, onko oikein ryöstää kuolleiden pyhiä jäännöksiä, Laestadius oli lohdutellut, että luut asetetaan samaan järjestykseen, jossa ne olivat olleet ihmiskehossa. Saamelaisuskon mukaan tämä on edellytys sille, että sielu voi jatkaa kiertoaan.

– Luiden laittaminen alkuperäiseen järjestykseen on ollut mahdotonta, sillä ne olivat sekaisin säkissä. Laestadiuksen osuus saamelaisten rodullistamisessa oli outo ja yllättävä, saamelaisten historiaa käsittelevän Vastatuuleen-kirjan toinen kirjoittaja Jaana Kanninen toteaa.

Myös saamelaiset ovat matkanneet heistä kiinnostuneiden luo. Kaikkiaan kolmekymmentä Suomen, Ruotsin ja Norjan saamelaisista koostuvaa ryhmää ehti kiertää myös eurooppalaisissa kaupungeissa 1805–1952. Siellä heitä esiteltiin kuin eläimiä eläintarhoissa ja sirkuksissa. Matkat sattuivat ajankohtaan, jolloin muualtakin maailmasta vietiin primitiivisinä pidettyjä luonnonkansoja näytille eurooppalaiselle valkoiselle eliitille.

Vastatuuleen-kirjan tavoitteena on syventää valtaväestön ymmärrystä siitä, millaista on ollut elää saamelaisena suomalaisessa yhteiskunnassa ja valottaa saamelaisten ja Suomen valtion ristiriitaista suhdetta.

– Valtaväestön tietämys saamelaisista on todella vähäistä. Syynä on se, että saamelaisista ei kerrota oikein mitään kouluissakaan. Olisi tärkeää, että saamelaisista kertominen nimenomaan alkuperäiskansana kirjattaisiin opetussuunnitelmaan, kirjan toinen kirjoittaja Jaana Kanninen toteaa.

Kirjaa tehdessä kävi ilmi, että vaikka saamelaiset on perustuslaissa tunnustettu alkuperäiskansaksi ja heidän oikeutensa on määritelty sekä saamelaiskäräjälaissa että kansainvälisissä ihmisoikeussopimuksissa, niitä ei kuitenkaan Suomessa noudateta.

– Törmäsimme moneen otteeseen siihen, että päätöksentekijät eivät tunne alkuperäiskansan statuksen tuomia oikeuksia. Saamelaisten yli on kävelty esimerkiksi Jäämeren radan suunnitelmissa että Tenojokisopimuksessa.

Kannisen tuntuman mukaan kyse on ennemmin tietämättömyydestä kuin pahuudesta.

– Se kuitenkin johtaa siihen, että kaikki saamelaisalueen hankkeet ovat hirveän vaikeita, koska perusasioita ei tiedetä. Myös saamelaisten keskinäinen kiistely johtuu paljolti siitä, ettei Suomen valtio ole kyennyt laatimaan lainsäädäntöä, jota noudatettaisiin ja joka olisi yhteneväinen kansainvälisen oikeuden kanssa.

Fakta

Aldur W. Erikssonin tutkimusryhmä tarkasteli erityisesti kolttasaamelaisten perintötekijöitä: näiden silmien ja hiusten väriä, hiusten kiharuutta sekä silmänpohjan pigmenttejä. Myös ihonväri, otsan, poskipäiden, leuan ja nenän muodot arvioitiin ja silmien vinous ja ripsien ominaisuudet rekisteröitiin. Lapsille tehtiin älykkyysosamäärätutkimuksia.

Vuosien aikana tutkimusryhmä tutki yli 95 prosenttia kolttasaamelaisista, 60 prosenttia kalastaja- ja 50 prosenttia tunturisaamelaisista.

Pelkästään vuoteen 1971 mennessä mukana oli ollut 130 tutkijaa 16 maasta. Tutkimusaineistosta oli tehty yli 50 julkaisua.- Fyysisen antropologian tutkimuksia toteutettiin sotien jälkeen Suomessa vain Saamenmaalla. Ruotsissa ja Norjassa niitä ei enää tehty saamelaisten keskuudessa toisen maailmansodan jälkeen.

Lähde: Kukka Ranta ja Jaana Kanninen: Vastatuuleen – saamen kansan pakkosuomalaistamisesta (Kustantamo S&S).