”Suuri valkoinen Gustav” – uutuuskirja kertoo, miten alaiset pelkäsivät Mannerheimia ja miten hankalat asiat piti esittää ylipäällikölle

Julkaistu:

Marsalkka Mannerheim oli armoton luottamuksensa menettäneille.
Marsalkka Carl Gustav Mannerheim oli päämajassaan herra ja hidalgo, joka kävi välillä alaistensa herroille.

Gustav Le Blanc et le Grand (suuri valkoinen Gustav eli sotamarsalkka Mannerheim) pysyy ylhäisessä eristyneisyydessään, ei näyttäydy kansalle eikä sano mitään”, kirjoitti päämajan ulkomaanosaston päällikkö everstiluutnantti Joose Hannula kolme viikkoa ennen talvisodan alkua.

Hannula oli huolissaan siitä kuinka ”arveluttavassa määrin” lähipiirinsä informaatiosta Mannerheim oli riippuvainen. Hän kuitenkin luotti tämän ”petomaiseen viisauteen”.

Hannulan arviosta kerrotaan Mikko Karjalaisen kirjassa Päämaja –Sodanajan johtoesikunta 1918–1944 (Otava). Hannula on tehnyt perusteellisen tutkimuksen Mannerheimin esikunnista kolmessa sodassa, mutta pääpaino on jatkosodassa.

Suitset tiukalla

Ruotsin sotilasasiamies, eversti Carlos Adlercreutz seurasi päämajan toimintaa sivusta. Hänen mukaansa Mannerheim piti alaistensa suitsia tiukalla. Nämä ihailivat hänen persoonaansa, mutta marsalkan oli vaikea sietää omien näkemystensä kyseenalaistamista. Siksi alettiin odottaa sopivaa hetkeä, jona ärsyttävä asia voitaisiin esitellä. Alaiset pelkäsivät ylipäällikköä niin, että eivät halunneet esittää tälle vastakkaisia mielipiteitä. Tosin kaikki eivät nöyristelyyn alistuneet.

Jos alainen menetti Mannerheimin luottamuksen, tämä oli armoton. Alainen ei yleensä saanut uutta tilaisuutta vastuullisessa tehtävässä.

Sairas marsalkka

Iäkäs Mannerheim sairasteli paljon jatkosodan aikana. Kirjan mukaan presidentti Risto Ryti joutui pohtimaan mitä tehtäisiin, jos Mannerheim menehtyisi. Päätettiin, että siinä tapauksessa Ryti ottaisi ylipäällikkyyden ja siirtyisi Mikkelin päämajaan.

Valtiovarainministeri Väinö Tannerille Ryti sanoi, että ”Mannerheim on jos siinä iässä, että mielialat vaihtelevat päivästä toiseen. Ajattelee liiaksi omaa nekrologiansa ja missä valossa tulee esiintymään jälkimaailmalle.

Mannerheimia vaivasivat kovat flunssat. Kevättalvella 1942 saksalainen kenraali Waldemar Erfurth kirjoitti:

”Tapasin Mannerheimin matkalla Päämajasta lounaalle hotelli Kalevaan. Hän tuki itseään keppiin liukkauden vuoksi ja näyttää mielestäni viime kuukausina selvästi vanhentuneen.”

Mannerheim oli juuri toipunut pahasta flunssasta, jonka vuoksi oli ollut sairaalassakin.

Keväällä 1943 Mannerheim matkusti Sveitsin Luganoon terveyslomalle, mikä oli varsin ainutlaatuista sotaa käyvän maan ylipäälliköltä.

Marraskuussa 1943 Mannerheim sairastui pahasti. Häntä hoitava lääkäri arvioi, että kuoleman mahdollisuus oli 80 prosenttia ja elämän 20 prosenttia. Mannerheim kuitenkin toipui.

Maaliskuussa 1944 Mannerheim liukastui ja mursi ranteensa tullessaan Mikkelin klubilta lounaalta. Vaikka hän oli jo 77-vuotias marsalkka oli pari päivää myöhemmin työn touhussa käsi siteessä. Vaikean kesän 1944 koittaessa hän oli kunnossa.

Leningradin kukistumista odotettiin

Muistelmissaan Mannerheim kertoi, että ei halunnut johtaa hyökkäystä Leningradia, ”Nevan kaupunkia” vastaan, koska se ei olisi ollut Suomen etujen mukaista.

Tästä on esitetty tulkinta, että Mannerheim arveli, että mikään tuleva Venäjän hallitus ei jättäisi nykyisen Pietarin tuhoamista kostamatta. Mikko Karjalaisen arvion mukaan Mannerheimilla ei kuitenkaan olisi ollut mitään sitä vastaan, että saksalaiset aseveljet olisivat hyökänneet kaupunkiin. Suomalaiset pyrkivät parhaansa mukaa luomaan edellytyksiä saksalaisten onnistumiselle.

Jo loppukesästä 1941 Mannerheim ehdotti kenraali Erfurthille, että saksalaisten 163. divisioona siirrettäisiin Laatokan Karjalasta Kannakselle, jossa se Suomesta huollettuna hyökkäsi kohti Leningradia.

Suomen sodanjohto olisi myös ollut valmis etenemään Kannaksella Leningradin suuntaan, jos puna-armeijan vastarinta olisi heikentynyt saksalaisten hyökkäyksen vuoksi.

Vielä vuonna 1943 kevättalvella kenraali Paavo Talvela esitti Saksan sodanjohdolle, kuinka huomattava merkitys Leningradin valtaamisella olisi suomalaisille. Tuolloin Stalingradin taistelu oli päättymässä Saksan ratkaisevaan tappioon.

Korjattu klo 15.17: Waldemar Erfurthin nimen kirjoitusasu.

Kommentit

    Näytä lisää
    Kommentointi on päättynyt