Psykiatri Hannu Lauerma kertoo, mikä ajoi hänet Suomen karuimpien ihmis­kohtaloiden äärelle – Isä pyysi pojaltaan kuolin­vuoteellaan pistoolia

rac

Julkaistu:

Suomen tunnetuin psykiatri Hannu Lauerma avaa uudessa kirjassa myös yksityis­elämäänsä.
– Äitini sairastui pian syntymäni jälkeen rajuun ja nopeasti edenneeseen nivelreumaan ja joutui Heinolan reumasairaalan pitkiin ja raskaisiin hoitoihin. Isäni jäi auton alle, kun hän tuli synnytyssairaalasta minua katsomasta. Ne luiden murskavammat vaativat pitkää hoitoa, muun muassa luusiirrännäisiä. Ilmeisesti perheen tunnelmat minun ensimmäisinä elinkuukausinani olivat vähemmän valoisat, Psykiatrisen vankisairaalan vastaava ylilääkäri Hannu Lauerma kertoo ja katsoo syvälle silmiin.

Kun äiti palasi kuukausien kuluttua reumasairaalasta kotiin, poika ei tuntenut äitiään.

– Se lienee jättänyt jonkinlaisen jäljen minuun. Niin ajatellaan, että kehittyvän lapsen tunne-elämään hyvinkin varhaiset kolhut jättävät jälkiä, jotka sitten muokkaavat persoonallisuutta. Itsessäni se näkyy ehkä hieman melankoliaan taipuvaisena mielenlaatuna ja tiettynä varovaisuutena ja kriittisyytenä ihmissuhteissa. Tämä kaikki on kuitenkin vain arvailua, faktatietoa arvostava Lauerma luonnehtii.
  • Hannu Lauerma oli haastateltavana Ilta-Sanomien Rikostarinat-tapahtumassa Turussa tammikuussa 2019. Katso video yllä.
Suomen tunnetuimman oikeuspsykiatrin elämän alku ei ollut näiltä osin helppo. Hän syntyi kuitenkin perheeseen toivottuna lapsena, kolmantena, sai lapsuuden perintönä humanistisen maailmankuvan ja myötäelämisen lahjan.

Hän muistaa, kuinka humaanisti isä Matti Lauerma kohteli Turun keskustassa hortoilleita miehiä, jotka olivat sekoittaneet päänsä denaturoidulla alkoholilla ja reseptivapailla kodeiinipillereillä.

– Isä oli etulinjassa vuosia. Hän oli nähnyt sekoamisia, kun aseveljet murtuivat. Kun ihminen murtuu, ei sille mitään voi. Silloin katsottiin, että sodassa ihmisen piti kestää kaikki, mitä eteen tuli. Isä ajatteli, että niiden rappioalkoholistien joukossa oli hänen aseveljiään, sieluun osuneita, Lauerma kertoo.

Vanhemmiltaan poika sai ohjeen tarjota porttikongissaan kerjänneille miehille voileipää, palan painiketta, mutta ei rahaa, sillä se olisi mennyt kurkusta alas joko viinana tai pillereinä.

Sodasta isä ei juuri puhunut. Salaa nuoren pojan korviin tarttui kuitenkin tarina, joka sai miettimään elämän rajallisuutta jo varhain.

– Lapsuudesta muistan, kuinka nokikolari tuli meille maalle sutimaan meidän piippua. Hän oli isäni vanha sotakaveri. Ukot istuivat pirtissä polttamassa piippua kuin korsteenit. Ei se ollut kiellettyä, mutta ei se ollut varsin sallittuakaan olla siellä kuuntelemassa salaa, mutta minä roikuin eteisessä kuuntelemassa ukkojen juttuja. He muistelivat tilannetta, josta ainoastaan he kaksi jäivät henkiin. Se herätti pienessä pojassa pohdintoja siitä, kuinka pienestä elämä voi olla kiinni.

23 vuotta Lauerma on toiminut Psykiatrisen vankisairaalan vastaavana ylilääkärinä, hoitanut elämän murjomia, jotka ovat murjoneet toisia, murhanneet, tappaneet, käyttäneet hyväksi. Vuosittain hoito- ja tutkimusjaksoja on yli 500. Vankimiesten keskimääräinen elinikä on vain noin 47 vuotta. Kuolema on läsnä osastoilla lähinnä vankien tekoina. Osa potilaista istuu elinkautista tai tappotuomiota.

– Rakastavien perheiden lapset ovat joukossa harvinaisuuksia. Se, että tulee kurjista oloista, ei oikeuta kenenkään tekoa.

– Näiden vankien taustat ovat usein äärimmäisen risaisia. Traumatausta on hyvin keskeinen selittäjä, nimenomaan varhainen traumatisoituminen elämän alkumetreillä on erittäin tyypillistä eli eläminen perhehelvetissä. Se voi tarkoittaa sitä, että perheessä ei ole mitään normaalia kiintymyssuhdetta, lapsia voidaan pahoinpidellä täysin mielivaltaisesti ja käyttää seksuaalisesti hyväksi. Perheestä voivat puuttua normaali ravinto ja vuorokausirytmi. Hampaitten harjaamista ei opeteta, koulunkäyntiin ei kannusteta eikä harrastuksiin tueta. Isä voi ryypätä lapsilisät, ja kaikki tämä kurjuus voi olla ylisukupolvista, Lauerma kuvaa.

Sitten on niitä, rautalapsia, jotka ponnistavat kurjaakin kurjimmista oloista ja pärjäävät suojanaan hyvät geenit ja oikea-aikainen apu, esimerkiksi lastensuojeluviranomaisten puuttuminen tilanteeseen.

Mutta miten Hannu Lauerma, 58, tälle polulle ylipäätään lähti, tutkimaan ja hoitamaan ihmisen mieltä ja mielen sairauksia ja laatimaan väkivalta- ja vaarallisuusarvioita vangeista, sillä eihän se tie kaikkein helpoin ole?


Lauerma on yksityisyydestään hyvin tarkka, mutta jotakin hän itsestään raottaa tuoreessa Kari Häkkisen kirjoittamassa kirjassa Hannu Lauerma – Psykiatrin päänavaus, jonka on kustantanut Into. Se kertoo kahden isoäidin tien, joista toinen toimi vankilassa opettajana ja toinen sairaanhoitajana jo ensimmäisen maailmansodan aikana.

Isoäiti Fanny Lauerma aloitti kansakoulussa, mutta työskenteli myöhemmin naisvankilassa opettajana.

– Isoäitini arveli, että kyllä vankien joukossa on myös syyttömiä sen lisäksi, että niiden joukossa on myös niitä, jotka kiistävät syyllisyytensä. Minulla on aivan sama käsitys nykyään. Ei siinä mielessä, että heidät olisi väärin tuomittu juurikaan oikeusjärjestelmän puitteissa vaan heidän niskaansa on kaatunut syyllisyys muiden tekemistä teoista ja tämä on osa järjestäytyneen rikollisuuden toimintaa, Lauerma sanoo.

Toinen isoäiti, mamma, Frida Jokipii toimi sairaanhoitajana.

– Hänen muistonsa kansalaissodan ajalta ovat jääneet hyvin vavahduttavina mieleeni varsinkin, kun hän hyvin iäkkäänä kärsi vaskulaaridementiasta ja nämä traumaattiset muistot kertaantuivat öisin. Hän palasi näihin kansalaissodan hirvittävämpiin hetkiin siihen, kun he pitivät puolilaittomasti hengissä punakaartilaisia tekemättä eroa eri puolten välillä. Kaikki haavoittuneet hoidettiin.

 

Eräänlainen sosiaalinen mielenlaatu on kummankin suvun peruja, heikommista huolehtiminen ja erilaisuuden hyväksyminen.

Lääkärin ammatti ei ollut Lauerman lapsuuden unelma-ammatti, mutta toisella luokalla lukiossa ajatus alkoi itää. Ensikontakti psykiatriaan oli myönteinen. Lauerma on aina ollut kiinnostunut yhteiskuntatieteistä ja luonnontieteistä. Isä Matti Lauerma toimi Turun yleisen historian professorina ja sotahistorian dosenttina Helsingin yliopistossa. Kiinnostuksen tutkijan uraan hän arvelee perineensä isältään.

– Psykiatriassa pystyn yhdistämään molemmat kiinnostuksen kohteeni.

Isä sairastui vakavasti, kun Hannu Lauerma meni 21-vuotiaana Kellokosken sairaalaan mielisairaanhoitajan sijaiseksi. Ensimmäinen isän diagnoosi, keuhkokuume, oli väärä.

Kyse oli hyvin harvinaislaatuisesta ja aggressiivisesta munuaissyövästä. Syöpä oli lähettänyt etäispesäkkeitä, eikä soveltuvaa hoitoa tuohon aikaan, 1982–1983, ollut saatavilla.

Jäi jäljelle vain saattomatka. Isä halusi kuolla kotona, rakkaiden omaisten läsnä ollessa. Perhe valmisti isälle kuolinvuoteen olohuoneen sohvalle. Lauerma muistaa sodan käyneen isän vähäpuheisena ja vetäytyvänä ennen kuolemaansa.

– Myötätunto perheen taholta välittyi tekona.

Lopulta isäni pyysi minulta pistoolia. Haaste auttaa häntä luopumaan tuskistaan tempaisi hetkeksi minunkin mielestäni vallan, kun seurasin sivusta isäni kolkkoa kuolemaa. En nähnyt itsemurhassa avustamista kuitenkaan oikeaksi ratkaisuksi.”

– Tiesin, missä pistooli ja panokset ovat. Totesin, että tämä on muutenkin kohta ohi. Tuota minä en tule tekemään. Sehän oli torjuttu tunnereaktio. Onkologi, syöpätautien erikoislääkäri oli antanut ohjeen, että nyt ollaan siinä pisteessä, että kaikki, mikä tuntuu helpottavan potilaan oloa, niin anna mennä. Niinpä minä sitten annoin isälleni jääkaappikylmää Carlsbergin vahvaa olutta nokkamukista. Sillä hetkellä se helpotti.


Muutama kuukausi isän kuolemasta Hannu Lauerma aloitti kliiniset opinnot osastolla, jossa hänen isäänsä oli hoidettu. Kirjassa hän kertoo, kuinka raastavalta se tuntui.

Äiti, englannin opettaja Helvi Lauerma kuoli 86 vuoden iässä. Hänen kanssaan Hannu Lauerma joutui kamppailemaan samojen asioiden kanssa kuin niin moni muu nyt iäkkäiden omaisten kanssa.

Äiti vietti viimeiset vuotensa vanhainkodissa oloissa, joita Lauerma ei soisi kenellekään. Sisarensa kanssa Lauerma asetti tavoitteeksi, että äidillä on mahdollisuus päästä kuutena päivänä viikossa liikkeelle ja mahdollisuuksien mukaan ulos. Hän antaa kirjassa tunnustusta sisarelleen, joka hoiti valtaosan tästä työstä.

– Vanhojen ihmisten määrä on räjähtänyt käsiin, kun lääketiede pystyy pitämään ihmiset hengissä yhä pidempään. Ei kai tässä pahaa tarkoitusta ole kenellekään, mutta tosiasia on, että resurssit eivät vaan mitenkään riitä. Se on johtanut vanhojen ihmisten säilömiseen vähävirikkeisessä ympäristössä, jossa on hyvin vähän aikaa per potilas. Sellaista kohtaloa en soisi kenellekään.

Eutanasiaan Lauermalla ei ole jyrkkää mielipidettä, mutta hän näkee siinä ongelmia erityisesti iäkkäiden ihmisten kohdalla.

– Ymmärrän paineen eutanasian laillistamisen suhteen. Näen kuitenkin vaaran, kaltevan pinnan, joka on erittäin suuri ongelma. Tulee tilanteita, jossa omaiset haluavat päästä eroon taakaksi koetuksi vanhuksesta ja ottaa vastaan paremman perinnön, kun vanhus kuolee perillisen kannalta ikään kuin ajoissa. Eutanasian mahdollistaminen avaisi aika kammottavia näkökohtia ja kehityssuuntia.

Millaisia jälkiä jättää psykiatriin karmeisiin tekoihin syyllistyneiden potilaiden kanssa työskentely?

”Kauhutekoihin sortuneen potilaan käsittelyssä on lääkärin lähdettävä liikkeelle hyvin karuista ja perustavaa laatua olevista argumenteista. Yhtäältä siitä, että rangaistukseen rikokseen johtaneesta teosta jakaa oikeuslaitos. Toisaalta siitä, ettei rangaistukseen kuulu vankeuttaan suorittavan henkilön hoidotta jättäminen”, Lauerma kertoo Häkkisen kirjassa.

– Työ on palkitsevaa. Siinä on maailmojen ero, kun vanki tulee meille ja lähtee meiltä. Suorituskyky ja toimintataso paranevat. Me hoidamme muun muassa skitsofreniaa, akuutteja psyykkisiä kriisejä, alkoholideliriumeja ja huumepsykooseja. Potilaspalaute on hyvää, se on parempaa kuin yksityisillä lääkäriasemilla, mutta johtuu siitä, että nämä ihmiset eivät pysty käyttämään avohoidon palveluja, koska päihderiippuvuus ja risainen elämä muodostavat usein ylitsepääsemättömän esteen.

Lue lisää: 1% suomalaisistakin on psykopaatteja, ja heidän käytöksessään on muutama erityispiirre

Oma yksityispraktiikka, harmoninen perhe-elämä sekä harrastukset takaavat Lauerman mukaan sen, että ”pakki pysyy kasassa”. Yksityispraktiikalla hän hoitaa muun muassa unihäiriöistä kärsiviä ja hypnoosipotilaita.


 

Eutanasian mahdollistaminen avaisi aika kammottavia näkökohtia ja kehityssuuntia.

Lauerma on kolmen pojan isä. Hän harrastaa metsästystä ja kalastusta.

– Useilla ihmisillä – ainakin minulla – on jonkinlainen saalistusvietti. Metsästys on kiinnostava yhdistelmä luonnossa liikkumista, kauniita maisemia, keskittymistä, hyvää seuraa ja soveltuvin osin myös mielenkiintoista teknologiaa.

Pyyn pillitys, kauriiden metsästys ja sorsastus ovat Lauerman lajit. Metsällä kaverina on metsästyslinjainen spanieli Honey.

– Yksi toteutumaton haave on hylkeen pyynti. Ne lisääntyvät täysin holtittomasti saaristomerellä ja kalastajat ovat helisemässä, koska ne rikkovat verkot ja vievät kalat, koska yhtään luontaista vihollista ei ole. Jos niiden metsästys sallittaisiin, suomalaiset voisivat järjestää hyljesafareita saksalaisille, savustettu hyljepaisti ja nahasta teetetyt liivit vielä mukaan. Suomalainen metsästyskulttuuri ja lainsäädäntö ei suosi tällaista toimintaa, Lauerma harmittelee.
  • Lainaukset kirjasta Kari Häkkinen: Hannu Lauerma – Psykiatrin päänavaus (Into).

Hannu Lauerma

Ikä: 58.

Ura: Ensikosketus tulevaan uraan, kun meni 21-vuotiaana Kellokosken sairaalaan mielisairaanhoitajan sijaiseksi. Valmistui lääkäriksi 1987. Hoitanut psykiatrisen vankisairaalan vastaavan ylilääkärin virkaa 23 vuotta. Oma yksityispraktiikka.

Perhe: Vaimo ja kolme poikaa.

Plus: Kalastus ja metsästys, haaveena hylkeen pyynti.

Kommentit

    Näytä lisää
    Kommentointi on päättynyt