Liisa Marttinen alkoi vapista kauhusta, kun pihalla näkyi pinossa ruumiita ja pöydällä makasi verinen vainaja

rac

Julkaistu:

Talvisodan aikana rintaman takana työskenteli kovahermoisia naisia, jotka valmistelivat etulinjasta tuodut vainajat sankarihautajaisia varten.
Riihen hämärässä haisi veri. Oven viereen oli pystytetty pöytä, ja parin metrin korkeuteen takaseinälle oli rakennettu vahva laveri. Sekä laveri että pöytä olivat vainajia varten: laverilla jäisiä ruumiita saattoi sulattaa, pöydällä pestä ja laittaa valmiiksi hautaamista varten.

Elettiin helmikuuta 1940 Jääskessä Viipurin läänissä. Suomeen oli perustettu sotilaspastoreiden ja lottien pyörittämiä kaatuneiden evakuointikeskuksia, kun armeija oli saanut käskyn kuljettaa kaatuneet kotipaikka­kunnilleen haudattaviksi. Jääsken ”kek” oli puitteiltaan vaatimaton: se oli perustettu kiireessä pienelle maanviljelystilalle, johon kuului riihen lisäksi tilan asuinrakennus, sauna ja iso lato.

Sotilaspastori ja talvisodassa kaatuneiden evakuointikeskuksen toiminnasta Jääskessä vastannut rovasti Lauri Palva kirjoitti kokemuksistaan vuonna 1997 julkaistussa kirjassa Sankarivainajien tie kotiin. Kirjassa ääneen pääsevät Palvan lisäksi muiden muassa Jääskessä ruumiita pessyt lotta Liisa Marttinen ja toimistossa palvellut Marjatta Karvinen. Tässä jutussa käytetyt sitaatit perustuvat Palvan kirjaan.


Jääskeen kaatuneista huolehtimaan alettiin rekrytoida lottia nopealla tahdilla. Töihin löytyi nuoria naisia, joita varoiteltiin siitä, ettei palveluspaikka tulisi olemaan alkuunkaan helppo – etenkään, jos päätyisi puhdistusryhmään ruumiinpesijäksi.

Varoituksista huolimatta lotta Marttinen halusi määrätietoisesti juuri ruumiinpesijäksi. Nuoren naisen mieleen painui hetki, jolloin hän käveli ensimmäistä kertaa taivasalla olleen vainajapinon ohi. Hän alkoi vapista kauhusta.

”Riihestä tuli vastaan veren haju, pöydällä puolialaston verinen vainaja. Oli siellä väen mukana vanha ystäväni Anni-mummo, joka rutisti minua verisillä käsillään ja sanoi lohduttavasti: laps’ kulta, kyl myö selvitää.”

Anni-mummo oli päätynyt riiheen, kun kaatuneiden evakuointikeskukseen etsittiin nuorten lottien tueksi jo ”vähän karaistuneempia” väkeä. Kuusikymppinen Anni, ammatiltaan kuppari, ei ollut suostunut jättämään kotiseutuaan, joten häntä pyydettiin puhdistusryhmään.

Anni osoittautui tärkeäksi henkilöksi, jota pidettiin nuorempien keskuudessa kuin sijaisäitinä. Kun takaseinän laverilta laskettiin pöydälle pahasti runnellun sotilaan ruumis, Anni tapasi käskeä milloinkin apunaan olleen nuoremman lotan ulos.

”Liisa, juoks’ ulos, tuu ko kutsun”, Marttinen muisti Annin komentaneen.

Ensimmäinen huollettava ruumis jäi Liisa Marttisen mieleen aivan erityisellä tavalla. Vainaja makasi pöydällä silmät auki, ja Marttinen ajatteli niiden loistaneen yhä ”isänmaan rakkautta”. Anni-mummo sulki vainajan silmät. Marttinen ryhtyi sitomaan haavoja.


Lottien lisäksi evakuoimiskeskuksiin määrättiin miehiä, joiden tehtävänä oli muun muassa nostaa jäätyneet kalmot riiheen sulamaan ja siirtää ne myöhemmin huoltopöydälle. Kovassa pakkasessa viruneen ruumiin sulattaminen saattoi kestää useita tunteja.

Riihessä vainajilta riisuttiin kellot, sormukset ja muu arvotavara, joka suljettiin toimiston kirjurin paperipussiin. Vammat tarkistettiin, ja vainajat riisuttiin alusvaatteisilleen sekä pestiin.

Kasvot, kädet ja näkymään jäävät ruumiinosat pyyhittiin kostealla vaatteella. Pään haavat ja ruhjeet sidottiin paperisiteillä, pahimmat kolot täytettiin ”selstoffilla”, eli puuvanulla, jotka jäivät siteiden alle pois näkyvistä. Hiukset kammattiin. Pahasti ruhjoutuneen vainajan arkkuun kiinnitettiin lappu, jossa pyydettiin, etteivät omaiset avaisi kantta.

Samaan aikaan, kun ruumiinpesijät ahersivat riihessä, toimistossa kirjurin tehtävässä olleet lotat keräsivät vainajien tietoja talteen. Talvisodan aikana kaikissa kaa­tuneiden evakuointi­keskuksissa huollettiin 16 527 kaa­tu­nutta, joista 15 918 lähetettiin kotiseudulle haudattavaksi. Muualle haudattiin 533 kaatunutta.

Toimistossa ollut lotta Karvinen tunnisti kaatuneita. Jos vainajalla oli mukanaan esineistöä, josta selvisi nimi ja kotipaikka, työ oli helppoa. Jos mukana oli vain tuntolevyn numero, oli turvauduttava luetteloihin, jotka eivät aina pitäneet paikkaansa.

Lotta Marttinen oli liittynyt puhdistusryhmään vapaaehtoisesti. Työ otti niin koville, että hän saattoi itkeä riihessä aamusta iltaan.

”Raskasta se oli. Kyyneleet vuotivat, mutta kädet toimivat.”

Jatkamaan kannusti ajatus siitä, että jossakin toisaalla joku toinen lotta oli valmistellut Marttisen veljen hautaan.

Voit lukea lisää talvisodan ratkaisutaisteluista sekä etulinjan ja kotirintaman koskettavista ihmiskohtaloista Ilta-Sanomien erikoislehdestä Talvisota.


Lähteet: Hely Alhainen: Kuvia ja kertomuksia sieltä jostakin - rintamanaiset muistelevat (Rintamanaisten säätiö), Ilona Kemppainen: Isänmaan uhrit – Sankarikuolema Suomessa toisen maailmansodan aikana (SKS), Lauri Palva: Sankarivainajien tie kotiin, Tuusulan Lottamuseo.