Kolme lähti, yksi palasi – eloonjäänyt Timo Polari kertoo, mitä Grönlannin jäätiköllä tapahtui 22 vuotta sitten

rac

Julkaistu:

Sen piti olla kolmen ystävän hurjien unelmien täyttymys. Siitä tuli kahden nuorukaisen viimeinen seikkailu ja kolmannelle elämän mittainen koetus kuinka selviytyä selviytymisestä.

Timo Polari, 50, on onnellinen mies. Hän on onnellinen, koska on hengissä. Koska voi olla isä neljälle lapselleen ja mies vaimolleen.

Polari pystyi jatkamaan normaalia elämäänsä Grönlannin traagisen vaellusonnettomuuden jälkeen, koska ymmärsi, että siinä ei ollut syyllisiä. Oli vain kolme uhria, joista yksi palasi hengissä kotiin.

Polari voitti kamppailun syyllisyydentunnetta vastaan. Hän kykeni selättämään häpeän, surun ja pettymyksen, jotka massiivinen epäonnistuminen aiheutti.

Grönlannin murhenäytelmä tapahtui huhtikuussa 1997. Kaksikymmentäkaksi kertaa ehti uusi talvi uusine lumimyrskyineen hyytää armotonta jäätikköä ennen kuin Timo Polari oli valmis kertomaan juurta jaksain tuon onnettomuuden tapahtumat.

Hän kirjoitti siitä kirjan: Murhenäytelmä Grönlannissa. Vähempi ei riittänyt, koska hän halusi kertoa myös vaellukseen valmistau­tumisesta sekä onnetto­muuden jälkeisestä toipumises­taan.

Sekä siitä, ettei hän ei suostunut jäämään epäonnistu­misen vammautta­maksi, vaan saattoi loppuun kolmen ystävyksen lopullisen tavoitteen hiihdosta etelänavalle.

Timo Polari uskoo ja toivoo, että kirjasta olisi apua jokaiselle ihmiselle elämän selviytymiskamppailuissa, olkoot heidän kriisinsä isoja tai pieniä.

– Silloin kirja on tehnyt tehtävänsä ja minun kannatti kertoa oma tarinani. Siihen minulla on oikeus, Timo Polari perustelee pitkään harkitsemaansa päätöstä.

– Selviytyjän ensimmäinen askel on ymmärtää raastava todellisuus sellaisena kuin se on tapahtunut ja hyväksyä se. Vaikka kuinka toivoisi, että olisi tehnyt eri valintoja.


Kolme nuorukaista, Ari, Tommi ja Timo Polari, olivat tutustuneet varusmiespalveluksen aikana. He olivat valiojoukkoa, laskuvarjojääkäreitä. Kolmikkoa yhdisti halu kurkotella pitemmälle, jaksaa kauemmas ja nähdä enemmän luonnon suuruutta.

Siviiliin päästyään he vaelsivat eri kokoonpanoissa Lapissa, Skandinavian tuntureilla, Alpeilla ja Kalifornian takamailla. Ei ihme, että päättivät toteuttaa vaeltajien ylittämättömän haaveen, hiihdon etelänavalle.

Mutta se vaati edeltävän testin: harjoitushiihdon Grönlannin mannerjäätikön poikki. Noin 600 kilometrin vaellus olisi todellinen kuntopuntari nuorille miehille.

Grönlannin retki päätettiin toteuttaa keväällä 1997. Sitä olivat edeltäneet kahden vuoden huolelliset valmistelut.


Maailman suurimmalle saarelle piti lentää maaliskuussa, koska kolmikko halusi taipaleelle huhtikuun alussa. Sitä aiemmin eivät Grönlannin viranomaiset päästäneet ketään jäätikölle. Keskitalvi tiedettiin liian ankaraksi vaeltajille.

Vihdoin, huhtikuun viidentenä päivänä sää oli suotuisa ja helikopteri vei kolmikon pienen Tasiilaqin kylän länsipuoleiselle jäätikölle noin kilometrin korkeuteen meren pinnasta.

Hetki oli suuri. Ari, 26, Tommi, 27, ja Timo, 28, olivat lopultakin suksilla Grönlannin ikijäällä. Edessä oli valtava seikkailu ja menohalut olivat kovat.


Lähtöhetkestä otettu valokuva on riipaiseva. Ari, joka oli ryhmän tunnelmankeventäjä ja vitsinkertoja, pyörittää hyvästiksi suksisauvaa päänsä päällä ja päästää ilmoille riemunhuudon.

– Se oli vapauttava hetki. Tunnelma oli korkealla ja huusimme lähtiessämme riemusta ja pelosta, Polari kertoo.

Kun helikopteri kääntyi paluumatkalle, kukaan ulkopuolinen ei enää näkisi kaikkia kolmea ystävystä elossa.




Grönlannin kevättalvi osoitti heti matkan alussa kovan luontonsa. Ensimmäisen telttayön jälkeen retkikunta herää sunnuntaina (6.4.) sakeaan lumipyryyn, joka on alkanut jo yöllä.

Lumisade jatkuu päivän mittaan ja hiihtäminen käy raskaaksi. Jokaisella on vedossaan noin 100 kilon painoinen ahkio, joka tuntui kivireeltä puuroutuvassa hangessa.

Maanantaiaamukin (7.4.) oli harmaa, kun Polari avasi teltan vetoketjun.

– Alkoi rankka lumisade, joka teki etenemisestämme äärimmäisen raskasta. Vaikka olimme kovakuntoisia nuoria miehiä, vauhtimme oli vain yksi kilometri tunnissa. Umpihangessa tarpominen muodosti jo vakavan henkisen ja fyysisen haasteen.

Polari muistaa Arin olleen heistä väsynein, mutta Tommin osoittaneen kovia menohaluja. Kun he olivat leiriytyneet yöksi, tämä tarjoutui jopa avaamaan latua aamua varten. Se ajatus kuitenkin hylättiin.

Tiistaina (8.4.) retkikunta heräsi tuulen pauhuun. Telttakangas paukkui 20 sekuntimetrin tuulessa ja näkyvyyttä oli kymmenen metriä. Miehet päättivät jäädä leiriin odottamaan parempaa säätä.


Keskiviikko (9.4.) näytti valkenevan lupaavasti, kun Polari katsoi pilviusvan takaa nousevaa aurinkoa. Miehet arvioivat toivorikkaasti, että sää selkenisi ja koska hankikin tuntui kovettuneen, he päättivät purkaa leirin ja jatkaa vaellusta.

Päätös oli kohtalokas. Jos kolmikko olisi pitänyt leiripaikkansa vielä toisen vuorokauden, onnettomuutta ei olisi tapahtunut.

Heille valinta oli kuitenkin selvä:

– Sillä hetkellä, niissä olosuhteissa, sillä elämänkokemuksella, me tehtiin päätös, että me jatketaan, Timo Polari sanoo vakaasti.

– Näitä voi pohtia loputtomasti jälkikäteen. Mutta ei ole olemassa selkeätä absoluuttista rajaa, että kun mittarit sanoo näin, niin jäädään telttaan tai voidaan jatkaa. Päätös pitää tehdä siinä paikan päällä.

Miehet eivät tienneet, että Grönlannin legendaarinen ja jääkylmä pideraq-myrsky oli kerännyt voimiaan mannerjäätikön sisäosissa ja puskisi pian täydellä voimallaan heitä kohti.

Aamupäivän taivallus oli tuskaista. Näkyvyys oli kymmenessä metrissä, pakkanen 25 asteessa ja tuuli oli kiihtynyt myrskylukemiin.

– Se keli oli kylmin, missä kukaan meistä oli koskaan hiihtänyt. Pakkasen ja tuulen yhteisvaikutus paljaalle iholle oli miinus 80 astetta. Kylmyys porautui luihin ja ytimiin.

Arin voimat alkoivat huveta. Hiihto oli lopetettava jo ennen puolta päivää.

Kolmikko puki ylleen untuva-asut ja alkoi pystyttää telttaa myrskyssä. Se oli painajaismainen urakka, joka päättyi lopulta katastrofiin.


– Irtolumi kieppui ilmassa, sitä oli silmät, suut, nenät, täynnä. Oli niin kuin olisi ollut tukehtumaisillaan, Polari muistaa.

Juuri, kun he olivat saaneet sisäteltan ankkuroitua lumeen ja nostettua ulkoteltan pystyyn, telttakaari katkesi tuulen voimasta.

– Tämä oli onnettomuuden tapahtumaketjun kannalta kriittisin hetki. Jos se teltta olisi saatu pystyyn, me olisimme päässeet lämpimään ja suojaan, eikä onnettomuutta olisi koskaan tapahtunut, Polari toteaa.

Tommin ja Timon onnistui kaivaa pehmeään lumeen väliaikainen suoja. He peittivät sen ahkioillaan ja kömpivät sinne kaikki kolme. Ari ei ollut jaksanut osallistua kaivamiseen, vaan oli yrittänyt lämmitellä makuupussissaan ahkion suojapeitteen alla.

Kesken uurastuksen Tommi huusi Polarin korvaan: ”Nyt tää on eloonjäämistä”.

– Vielä siinä vaiheessa en ajatellut, että tilanne lähtisi lopullisesti käsistä, Polari sanoo.

Ikävä kyllä lumikuoppa osoittautui aivan liian pieneksi. Pienen väittelyn jälkeen he päättivät poistaa ahkiot montun päältä ja nostaa ulkoteltta uudeksi katoksi.

Se osoittautui virheeksi, koska telttakangas ei kestänyt myrskyä. Teltan nurkkalenkki repesi ja samalla ratkesi pitkä pätkä kangasta. Suoja oli mennyttä ja miehet jäivät makaamaan makuupusseissaan kuopan pohjalle repaleiseen telttakankaaseen kääriytyneinä.

 

Nyt tää on eloonjäämistä.

Polari oli alkuillan aikana pannut huolestuneena merkille Tommin hiipuneen olemuksen. Tommi oli ryhmän kovakuntoisin mies, mutta nyt Timo ja Ari auttoivat häntä vaihtamaan ylleen kuivia vaatteita ja puhdistivat hänen kauluksensa ja lakkinsa paksusta jäästä.

– Kun tuli ilta, tilanne vaikutti tavallaan rauhoittuneen. Mutta jossain vaiheessa huomasin, että Tommi alkoi olla hypoterminen. Kehon alilämpöisyys johtaa aloitekyvyttömyyteen, apaattisuuteen ja sekavuuteen, Polari kertoo.

– Muistan, kun katsoimme Arin kanssa toisiamme silmiin ja todettiin, että nyt me ollaan todella kusessa.

– Ajatus oli se, että nyt tästä ei omin voimin selvitä. Silloin syntyi päätös hätälähettimen laukaisusta.

Tämä keskiyöllä tehty päätös tiesi unelman kariutumista, sillä retki oli keskeytettävä, kun pelastushelikopteri saapuisi.

– Minä ehdotin sitä, koska elonjäämisen lainalaisuudet olivat astuneet voimaan.

– Ari sanoi epäröimättä kyllä. Tommi oli sitä mieltä, että ei nyt vielä, ei tässä hätää ole. Se kertoi, että hänen tilannetajunsa ei enää ollut hyvä.


Noin kolmen aikoihin aamuyöllä Polari havaitsi myös Arin alkavan vaipua vakavaan hypo­termiaan. Pian sen jälkeen Ari menehtyi.

– Se oli raju hetki. Ari sanoi, että hän haluaa vielä nähdä Minnan, jolla hän tarkoitti avovaimoaan. Ne sanat jäivät hänen viimeisikseen.

– Ari oli tullut makuupussistaan pois ja kävi kamppailua eloonjäämiseksi. Yritin saada Aria takaisin makuupussiin. Ei sillä varmaan olisi ollut mitään merkitystä, mutta se oli ainoa suojamme ja kuvaa tilanteen epätoivoisuutta.

– Hyytävä, karmiva, ikään kuin viimeinen henkäisy ja huuto on jäänyt voimakkaasti mieleen Arin viimeistä hetkistä, Polari kertoo.

– Totesin lakonisesti Tommille, että Ari on kuollut, ja me ei voida tehdä asialle mitään.

Polarin mukaan näytti siltä, että Tommi ei oikein uskonut tilannetta, tai hän ei alilämpöisyydestään johtuen ymmärtänyt ystävänsä kohtaloa.

Pian hän ei saanut enää kontaktia Tommiin. Polari pelkäsi menettävänsä kohta toisenkin ystävänsä.

– Tommin viimeisillä hetkillä käärin makuupussia hänen ympärilleen, että hän saisi jotain suojaa. Halasin parasta ystävääni hänen viimeisillä hetkillään. Koetin kannustaa häntä, mutta ei sille asialle voinut tehdä enää mitään.

Polari oli nyt yksin, mutta hän uskoi ja toivoi, että hätäsignaali oli vastaanotettu ja pelastushelikopteri saapuisi.

– Ehkä se on minulle luonteenomaista, että en vaipunut epätoivoon. Tietysti heräsi jotain pelon ajatuksia, sillä olin jäätiköllä, minulla ei ole telttaa ja molemmat ystäväni ovat kuolleet.

Polari kuuli laskeutuvan helikopterin äänen kello kuuden jälkeen torstaiaamun (10.4.) jo valjettua. Myrsky oli laantunut ja näkyvyys oli hyvä.

Pelastustoimet olivat ripeitä. Ari ja Tommi todettiin kuolleiksi, heidät nostettiin helikopteriin, joka nousi kirkkaalle taivaalle.

Molemmat ruumiit olivat makuupusseilla peitettyinä Polarin edessä pelastushelikopterin lattialla.

– Minulla ei ollut tunnereaktioita ollenkaan. Sitä oli kuin taistelukentän kauheuksien turruttamana sotilas. Se on yllättävää. Toteaa, että näin on tapahtunut, olen kuitenkin pelastunut ja olen matkalla takaisin sivilisaation pariin.

Polarilla on vain yksi valokuva todisteena yön tapahtumista – hänen omien kokemustensa ja muistikuviensa lisäksi.

– Ainoan valokuvan onnettomuusyöstä otin pokkarilla nousevan helikopterin ikkunasta.

– Se onnettomuuspaikka, se inhimillinen tragedia, näytti äärimmäisen pieneltä luonnon suuruuden keskellä, Polari sanoo.

Polari jäi henkiin, koska kesti jääkylmän yön koettelemukset ja onnistui välttämään hypotermian.

– Käsitykseni mukaan selvisin, koska ymmärsin, että se oli vakava tilanne. Joskus ihmiset kieltävät tämän kriisitilanteessa. Tein eri toimenpiteitä, hain kuumaa juomista, söin välipalaa, tarjoilin muille ja pidin itseni aktiivisena.

– Selviytymisen ydin on syvällä ihmisen ytimessä. Todennäköisesti minun luonteeni pelasti henkeni Grönlannissa.


Ensimmäiset päivät onnettomuuden jälkeen Polari oli vielä järkytyksen suojapanssarissa. Kun hän palasi takaisin Suomeen, todellisuus iski vastaan jo lentoasemalla.

– Minua olivat vastassa myös menehtyneiden ystävieni vanhemmat. Vaikka he eivät osoittaneet minua kohtaan mitään negatiivista, minulla oli olo, että olen syytettynä kahden ihmisen murhasta. Häpeän ja epäonnistumisen tunne oli tuolloin musertava.

Polari ei kuitenkaan myönnä kokeneensa selviytyjän syyllisyyttä.

– En tiedä miksi minun pitäisi kokea syyllisyyttä siitä, että olen selviytynyt ja pystynyt jatkamaan elämää.

– Se oli onnettomuus ja velvollisuuteni itseäni ja läheisiäni kohtaan oli se, että tulin sieltä elossa pois.

– Koen yhä myötätuntoa menehtyneitä ystäviäni ja heidän omaisiaan kohtaan. Mutta samalla olen kiitollinen siitä, että olen pystynyt jatkamaan elämääni.

– Tuskinpa se olisi auttanut kavereitani tai heidän omaisiaan, että myös minä olisin kuollut siellä.

Yksinäinen vaeltaja palasi Grönlannista kotiseudulleen Pohjanmaalle ja teki lujan päätöksen jatkaa elämäänsä mahdollisimman normaalisti. Hän kokosi voimiaan viikon verran ja tarttui taas toimeensa yläkoulun liikunnanopettajana.

Neljä kuukautta onnettomuuden jälkeen hän meni naimisiin ja tuli seuraavana kesänä isäksi. Isot, positiiviset elämänmuutokset auttoivat toipumisprosessissa.

Timo Polarilla oli jo nuorena suuri haave hiihtää Etelänavalle. Grönlannin onnettomuus esti sen toteutumisen Arin ja Tommin kanssa, mutta Polari onnistui siinä kanadanranskalaisen ja brittivaeltajan kanssa tammikuussa 2002.

– Halusin mennä Etelämantereelle, koska tahdoin viedä kahden ystäväni unelman perille ja siksi, että en jäisi sen onnettomuuden ja epäonnistumisen vammauttamaksi.

Etelänavan saavuttamisen jälkeen Polarille tarjoutui useita mahdollisuuksia kertoa kokemuksistaan yleisölle. Hän jatkoi opettajanuraansa vielä pitkään lukiossa, mutta luennoi nykyään selviytymisestä, ihmisen voimavaroista, tavoitteiden saavuttamisesta sekä elämän ainutkertaisuuden oivaltamisesta.


 

Halusin mennä Etelämantereelle, koska tahdoin viedä kahden ystäväni unelman perille.