Side nostettiin potilaan silmiltä – näky oli jotain sanoin kuvaamattoman hirveää: lääkintälotta Helmi Kotkanen kertoo kauhujen kesästä 1944

rac

Julkaistu:

Lääkintälotta Helmi Kotkanen kohtasi kesällä 1944 potilaan, joka ei unohdu.
Ilta-Sanomien toimittaja Simo Holopainen on koonnut uuteen kirjaansa Me jouduimme sotaan (Ilta-Sanomat 2019) 20 tarinaa Suomen viime sotien todellisuudesta.

Eräs pysäyttävimmistä on lääkintälotta Helmi Kotkasen kertomus haavoittuneen kohtaamisesta kesällä 1944.

Kaatuneita ja haavoittuneita virtasi rintamalta solkenaan. Tuolloin 18-vuotias Kotkanen hoiti hyvin vaikeita tapauksia, jotka eivät unohdu mielestä. Koulutusta kovaan työhön nuori nainen ei ollut saanut.

Erityisen hyvin Kotkasen mieleen on jäänyt paareilla maannut mies, jota oli sidottu paljon. Mies oli menettänyt silmänsä ja lähes kaikki raajansa. Hän oli silti tajuissaan ja puhui.

”Kun minä menin sinne, matalilla paareilla makasi mies, jota oli aika paljon sidottu. Hänellä oli mennyt molemmat jalat reisikorkeudelta,vasen käsi olkavarren korkeudelta ja molemmat silmät. Raajat oli sidottu oikein vahvasti. Siteiden läpi ei näkynyt vuotoja.

Tämä potilas sanoi, että voisiko lotta ottaa nuo silmät ensimmäisenä, kun ne haisevat niin pahalta. Että hän ei voi juoda edes vettä. Minä ryhdyin pyynnöstä toimeen.”

---

”Tähän liittyy yksi vaikea yksityiskohta. Koska oli hellekausi, bakteerimäärä oli mieletön. Se haju on aivan hirvittävä. Se on jotain aivan kauheata, että minä en voi mitään hajua verrata siihen.

Kun minä ensin toisen silmän otin purkaakseni, niin siellä lillui vain märässä nesteessä sidetarpeet. Tyhjensin ne melkein pohjia myöten.

Siinä keskustellessamme sanoin, että silmänpohjissa on suorat reitit aivoelementteihin ja että minä mieluusti jättäisin sen pohjimmaisen alle. Etten tekisi mitään vahinkoja. Niin me sovimme yhdessä. Näin minä ne silmät hoitelin ensin toisen ja sitten toisen.

Kyllä se mies oli onnellinen. Hän sanoi, että nyt minä voin juoda ja minä toin hänelle vettä. Se oli ihan kuin lahja taivaasta.”
  • Yllä olevalla videolla Helmi Kotkanen kertoo kokemuksistaan.
Holopainen ja hänen työryhmänsä kokosivat veteraanien ja lottien kertomuksia alun perin Ilta-Sanomien 100 tarinaa sodasta -videosarjaan ja samannimiseen painettuun erikoislehteen. Ne julkaistiin Suomen itsenäisyyden juhlavuonna 2017.

Holopainen ja työryhmä haastattelivat ympäri maata sata erilaisissa tehtävissä sotien 1939–1945 aikana palvellutta suomalaista.

Kaikki kerrottu ei kuitenkaan mahtunut videosarjaan eikä erikoislehteen. Niinpä Holopainen valikoi sadasta tarinasta 20 ja toimitti niistä kirjan.

 

Näin, että hän kuolee, mutta en pystynyt häntä tappamaan.

Kirja etenee kronologisessa järjestyksessä talvisodasta 1939–1940 jatkosotaan 1941–1944 ja Lapin sotaan 1944–1945.

Haastattelusarjan ytimessä on kysymys: Mitä sota oikeasti on? Vastauksista nousee esille vahva viesti: sota on vihonviimeinen asia, katastrofi ja karmeus, jota kukaan ei halua.

Henkilökohtaiset ja hyvin subjektiiviset kokemukset sodasta on asetettu kirjassa historialliseen yhteyteen faktatietojen sekä karttojen avulla.

Kesältä 1944 on myös tuolloin 19-vuotiaan jääkärin Aatto Mukarin kertomus.

Mukari heitettiin Talin suurtaisteluun Jääkäripataljoona 4:n riveissä. Mukarin mieleen on jäänyt esimerkiksi eräs kammottava haavoittuneen kohtalo.




”Eräs tapaus minulle on jäänyt mieleen. Oli yksi pahoin haavoittunut suomalainen sotilas, joka huusi, että ammu nyt hänet. Että näethän, että hän kuolee.

Hänellä oli oikea jalka poikki reiden juuresta. En saanut siihen kiristyssidettä. Myös vatsa oli auki. Näin, että hän kuolee, mutta en pystynyt häntä tappamaan.

Sanoin, että etsin sairasmiehiä, mutta tiesin, etten löydä niitä mistään. Ja minulla oli se tehtävä etsiä joukkueet. Jätin hänet siihen. Se on mulle mieleen jäänyt pahasti. Aika usein tulee mieleen.