Kommentti: Kouluiskujen tapahtuma­paikalla hyytävä tunnelma – uutta iskua pelätään

Julkaistu:

Jokelan ja Kauhajoen koulusurmien jälkeen kaikista tärkein oppi, mielen huolto, unohdettiin, kirjoittaa Marko Lempinen.
Tuntui hyytävältä seistä perjantaina tovi samassa sisätilassa, jossa oli reilua viikkoa aiemmin ollut käynnissä brutaali kouluhyökkäys. Ylipäätään tunnelma kauppakeskus Hermanissa sijaitsevissa Savon ammattiopiston tiloissa oli aavemainen. Pysäyttävä.

Opiskelijat oli siirretty toisaalle, mutta suru oli yhä läsnä. Sen pystyi päättelemään jo pelkästään paikalle töiden vuoksi jalkautuneiden opettajien olemuksesta. Pari toimistokalustevalmistajan työntekijääkin uurasti tapahtumapaikalla, mutta aivan kuin heitäkään ei olisi siellä oikeasti ollut. Paikka vaikutti salamyhkäisyyden savuun häivytetyltä. Se oli ikään kuin poistettu kuopiolaisesta tutkakuvasta.

Sitä vastoin ammattiopiston pääyksikössä Presidentinkadulla, jonne Hermanin liiketalousyksikön opiskelijat oli siirretty, elämä vaikutti jo ainakin päällisin puolin arkiselta. Opiskelijoiden keskuudessa yksi kysymys oli kuitenkin vahvasti pinnassa: missä päin Suomea kouluhyökkäys seuraavaksi tapahtuu?

Vakuuttelivatpa poliitikot ja viranomaiset mitä tahansa, ennen pitkää niin uskotaan tapahtuvan uudestaan. Jokelan koulusurmien jälkeen tutkintalautakunta antoi 13 ja Kauhajoen vastaavien jälkeen 9 suositusta näitä tilanteita varten ja niiden ehkäisemiseksi. Monissa kohdin on otettu opiksi, kuten viranomaisten kriisitilanteiden välisessä yhteistyössä. Tärkeimmässä kuitenkaan ei.

Useissa suosituksissa kehotettiin parantamaan nuorten pääsyä hoitoon mielenterveysongelmissa, mutta teot ovat jääneet pitkälti puheiden tasolle. Ongelma on juuri tässä: kaikista olennaisimpaan ei ole keskitytty – mielen huoltoon.

Ei ydinfysiikkaa, vaan välittämistä

Olisi naiivia väittää, että kouluiskut olisi estettävissä poliisien määrää kasvattamalla tai esimerkiksi asentamalla metallinpaljastimia koulujen sisääntulopauloihin. Potentiaalinen kouluiskijä pystyy kyllä toteuttamaan tekonsa, vaikka koulun ovella seisoi kommandopipopäinen poliisi.

Sitä paitsi tällainen kyttäysmeininki ei edes sopisi suomalaisten pirtaan, koska kulttuurimme nojaa vahvasti avoimuuteen ja luottamukseen. Ainoa tapa vaikuttaa asiaan on ennaltaehkäisevään toimintaan panostaminen.

Keskusrikospoliisilla on jo kouluiskujen kaltaisiin uhkiin keskittynyt ryhmänsä, ja hyvä niin, mutta se ei riitä. Usein nuorten mielenterveysongelmat alkavat itää jo perusopetusvaiheessa, yleensä koulukiusaamisen seurauksena, mutta niiden tunnistaminen pettää, koska koulun ja kodin välinen yhteistyö ei toimi. Toisaalta opiskelijahuollosta nähdään asiantuntijoiden mukaan puuttuvan myös ammattiosaamista.

Sotavuosista lähtien suomalaisia kasvatettiin pitkälti niin, että tunteita ei juuri näytetä – tai että ainakaan kipeistä asioista ei puhuta. Kun ”turhista” ei ole ollut lupa valittaa, moni nuori on haudannut tunteensa syvälle sisimpäänsä. Avoimuus on kuluvalla vuosituhannella lisääntynyt, mutta edelleen poikien ja miesten keskuudessa elää vahvasti sananlasku, jonka mukaan ”tulee se mies räkänokastakin vaan ei tyhjän naurajasta”. Valitettavaa, sillä loppujen lopuksi mielenterveysongelmat olisi pitkälti kitkettävissä jo pelkästään avoimesti tunteita purkamalla.

Kyse ei ole ydinfysiikasta, vaan välittämisestä. Jos päteviä erikoissairaanhoitajia ja psykiatreja löytyisi sieltä mistä opiskelijatkin, eli kouluista, ongelmat todennäköisesti tunnistettaisiin nähtyä tehokkaammin.

Tämä fakta tiedetään hyvin valtion johdossakin. Sisäministeri Maria Ohisalo (vihr) kiiruhtikin pian Kuopion iskun jälkeen lupailemaan lisäresursseja ennaltaehkäisevään työhön. Ikävä kyllä, helpommin sanottu kuin tehty.

Kohti mahdotonta valintaa

Mielenterveysongelmaisten nuorten määrä on kasvanut radikaalisti sitten Jokelan ja Kauhajoen iskujen. Hyvä esimerkki löytyy Päijät-Hämeestä, jossa laitoshuoltoon sijoitettavien 0–20-vuotiaiden määrä kasvoi pelkästään vuosien 2017 ja 2018 välillä noin kymmenellä prosentilla.

Kun yhden nuoren laitoshoito saattaa maksaa vuositasolla jopa lähes 100 000 euroa, lienee relevanttia todeta, että ennaltaehkäisevä työ tulisi huomattavasti halvemmaksi. Tässä kohdin päästään kuitenkin varsinaiseen ongelman ytimeen: samaan aikaan Päijät-Hämeessä on jo miltei 25 000 vähintään 75-vuotiasta asukasta, joista moni tarvitsee ammattimaista hoitoapua. Jo tällä hetkellä siihen ei riitä tarpeeksi rahaa, ja seuraavien parinkymmenen vuoden aikana tämän ikäryhmän määrän arvellaan tuplaantuvan.

Kun lisää veronmaksajiakaan ei ole näköpiirissä, hyvät neuvot ovat kultaakin kalliimpia. Nyt vaarana on, että pian rahanjakokehässä ovat korostetusti vastakkain nuoret ja vanhat.

Oltaisiin mahdottoman valinnan äärellä.