Anna Perhon kolumni: Mitä odotat lapsesi lapsuudelta?

Julkaistu:

kolumni
Ensimmäinen kysymys tulisi olla se, mikä on omasta – ei ulkomaailman – näkökulmastani riittävän hyvää vanhemmuutta?
Helsingin Sanomat kertoi Katrista, jonka mielenterveys alkoi horjua liiallisten, vanhemmuuteen liittyneiden paineiden vuoksi. Katri lauloi vauvalle yökaudet, valmisti luomusoseita ja oli huolissaan siitä, että vauva ei katsonut äitiään silmiin, vaikka jonkun oppaan mukaan niin pitäisi tehdä.

Vanhemmuuden ylisuorittaminen on inhimillistä. Kukapa ei haluaisi tarjota omalle elämän ihmeelleen luksusluokan hoivaa ja palveluja? (Tarkemmin ajateltuna surullisen moni. Eli toisin kuin hurskastellen väitetään, maailma on väärällään kelvottomia isiä ja äitejä – mutta se on toisen tarinan aihe.)

Ensimmäinen kysymys tulisi olla se, mikä on omasta – ei ulkomaailman – näkökulmastani riittävän hyvää vanhemmuutta? Tai ehkä vielä yksinkertaisemmin: mitä lapsi tarvitsee voidakseen hyvin?

Turvallisuutta ja varauksetonta hyväksyntää, ikätason mukaista opastusta siihen miten maailma toimii (ei nauloja pistorasiaan, tervehdi ihmisiä ystävällisesti, kaikkea ei saa heti). Ja siinäpä se, tämä on jo huomattavasti enemmän kuin mitä suurin osa maailman lapsista tulee koskaan saamaan aloituspakkaukseensa.

Vaikeaksi tämän yksinkertaisuuden hyväksyminen tekee se, että vanhemmat ovat kiihkeämmän informaatiosodan kohteena kuin suurvaltojen vastustajat. Kiilusilmäinen imetyspropaganda, klassista musiikkia sikiöllesi -krääsäkauppiaat ja konfettien lailla päälle satava tietosilppu ajavat herkkää elämänvaihetta läpikäyvän, tuoreen hoivaajan hulluuden partaalle.

 

Haluanko että hän käyttää perintöni terapiaan, jossa hän käsittelee luomusosekeiton aiheuttamia syyllisyyskokemuksia?

Kaikkea ei kuitenkaan voi ulkoistaa tuhmille vauvapalstan noidille tai muille vanhemmuuden viiteryhmille. Useimmille meistä tekisi terää tutkiskella omaa henkilöhistoriaa ja sieltä versovia uskomuksia ja oletuksia siitä, millaista on kunnollinen elämä, vanhemmuus, ihmisyys.

Katri kertoi jutussa kasvaneensa alkoholistiperheessä. Vaikea tausta ei kerro sinänsä mitään ihmisen kyvystä rakentaa hyvä tulevaisuus, mutta se voi altistaa toimimattomille käytösmalleille. Olisiko burnout ollut vältettävissä tai lievennettävissä ennaltaehkäisevällä keskustelulla, jossa olisi todettu että alkoholistiperheissä kasvaneilla on usein taipumusta ylivastuullisuuteen?

Eli pitäisikö äitiyspakkaukset vaihtaa aineettomaan pakettiin – etenkin kun suomalaisvauvojen huoneissa on joka tapauksessa enemmän tavaraa kuin keskimääräisellä intialaisella kaatopaikalla – jonka sisältö käsittäisi yhden, kaksi valmentavaa keskustelua siitä millaisia odotuksia vanhemmuuteen liittyy ja miten oma lapsuus meni, mitä sieltä haluaa mukaan ja mitä ei?

Ehdotus on toki utopistinen, koska valtiontalouden alijäämä, mutta on houkuttelevaa ajatella millainen vaikutus vanhemmuuden tunnelmaan olisi odotuksia – ei ainoastaan odotusta – sivuavilla keskusteluilla olisi.

Ammattimaisen ohjauksen puutteessa hyvä pirkkaniksi vanhemmuuteen on kysyä itseltään, millaisen aikuisuuden lapselleen haluaa.

Kirjailija James Baldwinia mukaillen lapsille ei voi opettaa juuri mitään, mutta matkimalla he oppivat kaiken sen, mitä heille esität. Millainen se esimerkki on? Haluanko että hän käyttää perintöni terapiaan, jossa hän käsittelee luomusosekeiton aiheuttamia syyllisyyskokemuksia?

Kirjoittaja on toimittaja ja tuottaja.