Jari Puoliväli heräsi Estonian autokannen alla valtavaan pamaukseen ja siitä alkoi raadollinen selviytymis­taistelu – hyteistä kuuluivat loukkuun­jääneiden huudot

Julkaistu:

M/S Estonia upposi myrkyävällä Itämerellä 28. syyskuuta 1994. Vain 137 ihmistä pelastui, hukkuneita oli 852. Jari Puolivälin selviytymis­taistelu alkoi autokannen alta.
Meren aaltoilu vangitsee Jari Puolivälin katseen Espoon Haukilahden rannassa. Syksyinen viima tuntuu jäsenissä jo. Eletään jälleen sitä vuodenaikaa, jolloin pian 52 vuotta täyttävän Puolivälin mieli ahdistuu meren kalseudesta, hyisten aaltojen armottomuudesta.

25 vuotta sitten Puoliväli ja monet muut kamppailivat elämästään autolautta M/S Estonialla. Kun Tallinnasta Tukholmaan matkalla olleen Estonian keulavisiirin murtui Itämeren hyisessä ja monimetrisessä aallokossa, vettä pääsi vyörymään vapaasti laivan autokannelle. Pian alus kallistui 20–30 astetta oikealle, ja Estonian päällystö oli pakotettu lähettämään hätäkutsu. Väistämätön oli kuitenkin edessä: Estonia uppoaisi – eikä aikaa olisi paljon.

Lopulta 852 ihmistä hukkui, vain 137 pelastui. Heistä yksi oli 26-vuotias Puoliväli, joka tuohon aikaan työskenteli Tukholmassa.

– Se kaikki tuntui silloin epätodellisesta, koska minun ei alun perin pitänyt edes olla sillä lautalla. Minun oli tarkoitus palata Ruotsiin vasta seuraavina päivinä. Ei ollut edes lippua sille matkalle, kunnes tapaamani virolaiset duunarit junailivat ikään kuin takaportin kautta sisäänpääsyn tuon illan lähdölle, Puoliväli kertoo.

Takaportti ei vienyt onneen, vaan keskelle helvettiä. Estonian eeppiset kauhunhetket elävät ikuisesti Puolivälin mielessä, ja ne nousevat pintaan yleensä juuri uppoamisen vuosipäivän lähestyessä.

– Estonian tragedian muisteleminen on tärkeää erityisesti siinä mielessä, että muutoin meriturvallisuudesta ei puhuttaisi tarpeeksi, Puoliväli arvelee.

– Estonian uppoamisesta on opittu paljon, mutta vielä riittää varmasti opittavaa. Jokainen pelastustarina on myös suuri kunnianosoitus kaikille tuon yön pelastustyöntekijöille. Heitä ei koskaan voi kiittää liiaksi.

Lue lisää: 137 pelastui Estonian uppoamisesta myrskyisällä merellä 28.9.1994 – lue kaikkien tarinat

Käsi lipesi irti pelastuslautan köydestä, pää painui kehoa myöten pinnan alle. Jari Puolivälin taistelu oli päättymässä juuri sillä hetkellä, kun hänen pelastuminensa alkoi jo näyttää todennäköiseltä. Pelastuslautta kuitenkin putosi kalkkiviivoilla takaisin mereen – juuri kun sitä oltiin nostamassa apuun tulleelle autolautta Isabellalle.

Veteen vajottuaan Puolivälin voimat olivat jo menneet, usko oli katketa. Viimeisillä tahdonrippeillään hän sai päänsä ja kätensä vielä pinnan päälle.

– En pysty! En pysty! Anna jo olla! Tämä on menoa nyt, Puoliväli kertoo huutaneensa pilkkopimeässä tukholmalaismiehelle, joka yritti kiskoa häntä väkisin takaisin pelastuslautalle.

Ennen tätä kohtalonkamppailua oli ehtinyt tapahtua paljon.

Keulavisiiri katkesi noin kello 1.15 ja aiheutti valtavan pamauksen, johon myös Puoliväli autokannen alapuolella sijainneessa hytissään heräsi. Kun alus alkoi kallistua, Puoliväli päätti reagoida. Suomalaismies oli kolmen itselleen ventovieraan ulkomaalaismiehen kanssa samassa hytissä, ja kaksi heistä lähti hytistä katsottuna oikealle. Yksi miehistä lukitsi itsensä hytin vessaan, eikä suostunut avaamaan sitä.


Kolmikosta ei enää koskaan kuultu mitään.

Portaikossa hätääntyneiden ihmisten matkanteko vaikeutui sitä mukaa, mitä ylemmäs he yrittivät kivuta. Ongelmia ei aiheuttanut ainoastaan alati pahentunut kallistuma, vaan myös hurjat, pahimmillaan jopa noin 9-metriset aallot, joiden voimasta vettä tulvi sisään säpäleiksi menneistä ikkunoista. Vesi synnytti kohinaa, ihmisten huuto paniikkia.

– Anna käsi! Anna käsi, Puoliväli sanoo huutaneensa noin 10-vuotiaalle ruotsalaistytölle, joka yritti viimeisillä voimillaan pitää kiinni kaiteesta.

Puoliväli roikkui jo lähes kyljellään olleen aluksen viitoskannen portaikon kaiteessa, mutta ei ylettynyt tytön käteen. Hetken päästä tytön ote kirposi.

Portaikossa vallitsi kaaos. Monet aluksen kyljelle selvinneistä olivat käsi­voimiltaan vahvoja miehiä. Kuten Puoliväli, joka lopulta selvisi ulos viimeisten joukossa. Aluksen kyljellä seistessään Puoliväli tärisi. Häntä palellutti ja pelotti.

– Tässäkö se nyt sitten oli, hän mietti sokkireaktion ollessa jo lähellä.

Lue lisää: Altti Hakanpää kuuli Estonialla pahaenteisen äänen keskellä yötä ja se sai hänet toimimaan – näky laivan karaokebaarissa vaivaa yhä mieltä

Kului minuutti, toinenkin. Puoliväli oli jo hyppäämässä hyiseen mereen, kunnes näki etäämmällä pelastuslautan lepäämässä Estonian kyljellä. Hän lähti kävelemään hytti-ikkunoiden poikki kohti pelastuslauttaa, mutta ei voinut olla pysähtymättä hetkeksi paikoilleen. Vaisto puuttui peliin, kun hän kuuli aluksen sisälle mottiin jääneiden ihmisten hakkaavan ikkunoita ja huutavan apua.

Puolivälillä ei ollut mitään, millä rikkoa paksuja laseja.

Hän nousi pienikokoiselle pelastuslautalle, joka irtosi saman tien mereen. Sinne myös hänen oli pian hypättävä, koska vain sitä kautta hänen oli mahdollista päästä isommalle pelastuslautalle. Se suojasi paremmin aalloilta ja tuulelta. Rajun taistelun jälkeen hän onnistui.

Pelastuslautan uumenissa ihmiset yrittivät pysyä hereillä, mutta hypotermia oli pirullinen vastustaja.Kun Isabella muutaman tunnin jälkeen ilmestyi horisonttiin, osa lautalla värjöttelevistä oli nukahtanut ikuiseen uneen.


Pian myös Jari Puoliväli oli luovuttamassa jouduttuaan vaihteeksi veden varaan. Pelastuslautalla ollut ruotsalaismies päätti kuitenkin toisin ja kiskoi suomalaisen väkisin takaisin lauttaan – rikkoen samalla olkapäänsä pahasti. Isabellalla Puoliväli ei pystynyt omin avuin kävelemään, ja buutsitkin olivat tarttuneet ihoon niin tiukasti kiinni, että pelastushenkilökunnan oli leikattava ne saksilla irti.

– Selviänkö minä? Mitä minulle kävi, Puoliväli kyseli hoitajilta foliopussiin sullomisen yhteydessä.

Nyt 25 vuotta myöhemmin Puoliväli pitää itseään edelleen onnekkaana. Sattumallakin oli sijansa hänen pelastumisessaan.

– Usein mietin edelleen, että miksi juuri minä pelastuin, ja miksi joku toinen ei, Puoliväli kertoo.

– Kovan uskon voimalla pelastuin alakansilta laivan kyljelle, mutta varsinainen pelastuminen vaati onnea ja muiden ihmisten apua. Tästä minun on kiittäminen useita henkilöitä.


Nykyään jälleen Suomessa asuva ja Länsimetron rakennustyömaalla työskentelevä kahden lapsen isä kutsuu Estonian tapausta ”järkyttäväksi ja paljastavaksi näytelmäksi”.

– Estonian tapahtumat osoittivat ihmisten todellisen luonteen hädän hetkellä. Siellä laivan sisällä ihmisistä tuli eläimiä, jokainen ajatteli vain omaa pelastumistaan – itseäni myöten. Ei tunnu kauniilta sanoa, mutta totuus on, ettei kukaan yrittänyt auttaa ketään, Puoliväli sanoo.

– Tätä havaintoa en näiden vuosikymmenten varrella ole päässyt pakoon.

Valokuvaaja Peter Jansson oli seuraamassa Estonian pelastustöitä. Katso alla olevalta videolta, miten hän muistaa tapahtumat.


Lue lisää: Kello 01.21 lähetettiin Estonialta heikko hätäkutsu – lue viimeiset hätäviestit kokonaan

Lue lisää: Sukeltajat kuvasivat dramaattista materiaalia Estonian hylyn sisältä 1994 – videot käynnistivät uskomattoman huhumyllyn laivan ”salatusta kohtalosta”