Altti Hakanpää kuuli Estonialla paha­enteisen äänen keskellä yötä ja se sai hänet toimimaan – näky laivan karaoke­baarissa vaivaa yhä mieltä

– Öisin heräsin siihen, että joku oli ovenpielessä kysymässä, miksi sinä et minua pelasta. Oli psyykkisesti rankkaa.

– Olin vuoden sairaslomalla. Firma meni konkurssiin, kun en pystynyt töitä tekemään. Avioliittokin päättyi eroon. Kyllä se oli semmoinen kokemus, etten kenellekään toivoisi, 68-vuotias Altti Hakanpää sanoo kotonaan Huddingessa.

Painajaiset piinasivat Altti Hakanpäätä vuoden verran Estonian onnettomuuden jälkeen. Kuva: Ari Luostarinen

Siitä on pian 25 vuotta, yöstä, josta vain 137 selviytyi. Altti Hakanpää on yksi heistä harvoista.

Matkustajalautta Estonia upposi 28. syyskuuta 1994. Kuolleita oli 852. Vain 94 vainajaa onnistuttiin nostamaan merestä. Yksi kuoli sairaalassa. 757 jäi kateisiin.

– Jos perhe olisi ollut mukana, vaimoni ja pieni parivuotias tyttäremme, ei meilläkään olisi ollut mitään mahdollisuuksia pelastautua. Olisimme jääneet hyttiin loukkoon. Se olisi ollut silloin meidänkin osalta tasaraha, Hakanpää sanoo.

Sinä iltana vaimo ja tytär lähtivät lentokoneella Tallinnasta Tukholmaan. Heidän osaltaan onni oli myötä. Perheelle oli tullut yllätysvieraita. Hakanpäälle ei ollut enää paikkaa lentokoneessa, joten hän lähti kohti Tukholmaa laivalla. Laiva lähti kyntämään merta myöhässä.

Siitä matkasta tuli Hakanpäälle viittä vaille viimeinen.

– Olin karaokebaarissa kaverini kanssa, kun kuulin epätavallista ääntä. Minusta se kuulosti räjähdykseltä. Lähdin heti. Se oli sekuntien tai minuuttien kysymys, että pääsi ulos. Sehän kaatui niin nopeasti se laiva eikä siellä kukaan auttamaan tullut.

Altti Hakanpää yritti kaverinsa kanssa huutaa ihmisiä mukaansa. Näky vaivaa häntä yhä.

– Huusimme toisille, että tulkaa, lähdetään menemään. Nyt ovat asiat pahasti pielessä. Ihmiset istuivat sokissa, pitivät kiinni, mistä saivat. Orkesterin vehkeet ja laivan viinapullot kaatuivat. Oli vain kaksi vaihtoehtoa, lähteä tai jäädä. Sokissa olevat ihmiset huusivat herrajumalaa, osa ei reagoinut mitenkään, he olivat täysin lukossa.

– Yritimme saada ihmisiä mukaamme, mutta ei sokissa olevaa ihmistä mihinkään saa. Siitä jäi paha mieli, Hakanpää hiljenee.

Muistot särkevät äänen hetkeksi. Ne muistot ovat niin väkeviä, että ne ymmärtää parhaiten sellainen, joka on samanlaisessa tilanteessa ollut, taistelemassa elämästä.

– Onneksi portaissa ei ollut ruuhkaa. Minun ei ole tarvinnut sitä onneksi jälkeenpäin miettiä, kun selvähän se on, että ruuhkaisissa portaissa on suurimmat menneet pienemmistä yli.

– Seitsemänneltä kannelta pääsi ulos. Onneksi ovi aukesi sisäänpäin. Kiipesin vaijereita ja köysiä pitkin ylöspäin. Laiva oli jo kallistunut pahasti. Tänä päivänä en enää jaksaisi kiivetä, mutta silloin olin nuorempi.

Altti Hakanpää näki laivan kyljellä toista sataa ihmistä. Toivo pelastumisesta oli vähäinen.

– Kun laiva oli kyljellään, tiesin veden virtaavan sisään. Silloin laivan sisällä olisi pitänyt edetä uimalla ovelle. Mahdollisuudet selviytyä ulos siinä vaiheessa olivat jo menneet.

Laivan kylki oli ”kuin lentokenttä pimeässä yössä, jota kuu hieman valaisi”. Tuuli pyyhki osan ihmisiä mereen. Osa hyppäsi itse.

– Siksi meitä laivan kyljelle päässeitäkin pelastui niin vähän, kun osan huuhtoi tuuli mereen ja osa meni itse. Me revimme auki pelastuslauttaa. Saimme muutaman kumiveneen auki. Kiipesimme sinne ja sitten odotimme, että aalto heittää meidät mereen. Niin se sitten teki. Kumipaatti oli heti vettä täynnä, kun siinä ei ollut mitään kattoa.

”

 Seitsemänneltä kannelta pääsi ulos. Onneksi ovi aukesi sisäänpäin. Kiipesin vaijereita ja köysiä pitkin ylöspäin. Laiva oli jo kallistunut pahasti.

Pelastuslautassa olleet hakeutuivat toisiaan vasten.

– Vettä oli napaan asti. Meitä oli yhdeksän. Kun olimme lähekkäin, saimme toisistamme vähän aikaa lämpöä. En ajatellut silloin, että selviän. Huonolta se näytti. Suurempaa toivoa ei ollut.

– Laskin päässäni minuutteja, kuinka kauan ihminen selviää niin kylmässä vedessä. Tiesin, ettei sellaisesta kukaan kauaa selviä. Vaimo ja mukulat oli mielessä monta kertaa.

Pahinta oli ajatella, että jos kukaan ei edes tiedä, että Estonia on mennyt pohjaan, ettei auttajia koskaan tulisi.

– Kyllähän minä nyt tiedän, että jos laiva katoaa tutkasta, että se on mennyt pohjaan, mutta silloin se tuntui niin uskomattomalta. Pelkäsin, ettei kukaan tiedä meidän kohtalostamme, ettei tutkasta katoamista ole edes huomattu.

Mayday Mayday Estonia please. Ensimmäinen heikko hätäkutsu Estonialta lähti yöllä 01.22.

Pari minuuttia myöhemmin Estonialta kerrottiin: ...meillä on nyt tässä ongelma, on paha kallistuma oikealle puolelle, uskon, että oli pari-kolmekymmentä astetta....

Kello 1.29.27 Estonialta viestitettiin: Todella pahalta, todella pahalta näyttää nyt tässä kyllä.

Kello 1.50 Estonia oli jo kokonaan uponnut, vain noin puoli tuntia ensimmäisen hätäkutsun jälkeen.

– Revin muiden mukana yhtä kumipaattia, joka oli menossa Estonian mukana pohjaan. Siinä yhteydessä katkaisin sormeni. Meressä näin ihmisten päitä. Ei sellaista näkyä voi unohtaa. Näin ihmisten kuolevan.

– Vaikka osa pelastui lautalle, tuuli kaatoi lauttoja. Mitään ei voinut tehdä, kun eihän se kumipaatti mihinkään liiku. Tuuli näytteli suurinta osaa, Hakanpää kertaa.

– Meillä oli lautassa onneksi ihminen, joka otti heti ohjat käsiinsä ja neuvoi meidät kaikki lähekkäin istumaan selkä tuuleen päin. Tuuli ei päässyt kaatamaan meidän lauttaamme. Tämä lautassa ollut mies vakuutti, että kyllä me selvitään, Suomi on niin lähellä ja pian meidät pelastetaan helikopteriin.

Ilta-Sanomat 28. syyskuuta 1994.

Tunnit kuluivat. Aamu valkeni. Ennen pelastajia kuolema hiipi jo lähelle.

– Viimeinen minkä tunsin ennen kuin nukahdin tai menetin tajuntani, oli kovaa ja harvaan lyönyt sydämeni. Se tuntui jysähdyksenä päässä. Sitten pimeni.

Seuraavan kerran Hakanpää havahtui helikopterin ääneen. Vihdoin oli tullut hänen vuoronsa. Hakanpää pelastettiin helikopterilla Mariellalle.

– Vaimo ei saanut mitään tietoa minusta. Niin kauan kuin nimeäni ei ollut pelastuneiden joukossa, olin hukkuneiden joukossa. Omaisille se oli siinä vaiheessa kamalampaa kuin minulle, joka olin jo saanut lämmintä peittoa ylle. Vasta iltapäivällä vaimo sai tiedon, että olin pelastunut, Hakanpää sanoo.

Se, että selvisi, se on tärkeintä.

– Minähän en osaa edes uida, mutta en onneksi joutunut koskaan veden varaan, vaan pääsin laivan kyljeltä pelastuslauttaan ja lautalla mereen.

Altti Hakanpään sormi vammautui, kun hän yritti auttaa yhdessä muiden kanssa yhtä vaijereihin kiinni jäänyttä pelastuslauttaa. Kuva: Ari Luostarinen

”Olen vesimies. Me vesimiehet emme jää murehtimaan asioita. Yritämme ajatella positiivisesti. Se on auttanut minua tässäkin asiassa.” Kuva: Ari Luostarinen

180 000 kruunun korvaus tuntuu Hakanpäästä vähäpätöiseltä.

– Siinä asetettiin vielä eestiläiset eriarvoiseen asemaan, minä sain 180 000 kruunua, eestiläiset saman verran omiaan. Tässä asiassa syrjittiin eestiläisiä ja se on paha asia. Samoin kuolleiden ruotsalaisten omaiset saivat miljoona kruunua ja eestiläiset saman verran omia kruunujaan.

– Numerot olivat oikein, mutta valuutta ei. Miksi ei voitu maksaa tasavertaisesti, yhtä arvokas henki on molemmilla, Hakanpää sanoo ihmetellen.

Hän olisi toivonut, että Estonia olisi nostettu ja omaiset olisivat saaneet rauhan.

– Laiva olisi pitänyt nostaa heti. Silloin se olisi pystytty kunnolla tutkimaan. Se olisi ollut oikeudenmukaista omaisia kohtaan. On hyvä, että kun muistopäivä taas tulee, niin tämä asia on esillä. Kyllähän ne omatkin muistot tulvivat silloin mieleen.

– Olen onnellinen, että jäin henkiin. Pitkä aika se oli odottaa pimeällä merellä kylmissään ja tuulen armoilla pelastajia. Kun ne olisivat tulleet aikaisemmin, useampikin olisi pelastunut, Hakanpää uskoo.

Lue lisää: 137 pelastui Estonian uppoamisesta myrskyisällä merellä 28.9.1994 – lue kaikkien tarinat