6-vuotias Eila loikkasi vanhempiensa mukana Neuvostoliittoon – isä ja äiti ammuttiin, orvosta pikkutytöstä yritettiin tehdä venäläinen

Julkaistu:

Eila Wahlsten, 93, pääsi palaamaan takaisin synnyinmaahansa vasta 1993. Suomalais­viranomaiset eivät uskoneet häntä ensin suomalaiseksi ja kysyivät sitten: ”Mitäs läksitte Neuvostoliittoon?”
Helsingissä Puistolan palvelutalossa asuva Eila Wahlsten on yksi elävä esimerkki Josif Stalinin suomalaisuhreista, joiden kohtalon selvittämistä on kannatettu viime päivinä sekä tasavallan presidentin Sauli Niinistön että pääministeri Antti Rinteen taholta.

IS kertoi Eila Wahlstenin traagisesta elämästä ensi kerran vuonna 2011 Neuvostoliitto-erikoislehdessä, mutta nyt on hänen tarinansa kertaamisen aika.

Wahlsten on yhä varsin pirteässä kunnossa. Hän antoi myös luvan haastattelunsa uudelleenjulkaisuun.

Lähdetään Wahlstenin perheen matkaan kohti Neuvostoliittoa. Näin se kaikki tapahtui:

Isä Viljo oli taitava kirvesmies ja äiti Kirsti osaava ompelija. Perheessä oli kaksi pientä tytärtä: Eila, 6, ja Irma, 5.

Oli vuosi 1932. Elämä Suomessa oli laman vuoksi ankeaa, mutta Neuvostoliitossa kaikki tuntui olevan toisin.

Petroskoin lähettämissä radiolähetyksissä suomalaisia houkuteltiin tulemaan rajan yli, sillä vuonna 1928 aloitettu ensimmäinen viisivuotissuunnitelma vaatisi runsaasti ammattimaista työvoimaa.

Viljo Wahlsten päätti silloin viedä perheensä Neuvostoliittoon, vaikka Kirsti-puoliso vastustikin.

Lähtö piti tehdä Suomen viranomaisilta salaa, joten Wahlstenit päätyivät yrittämään veneellä Suomenlahden yli.

Ensimmäinen yritys tyssäsi myrskyyn ja toinen päätettiin perua paljastumisen pelossa, mutta kolmannella yrittämällä onnisti. Suomen merivartioston hämäämiseksi koko seurueella oli hienot vaatteet ja valkoiset lakit päässä – aivan kuin he olisivat vain huviajelulla.

Pian oltiin Neuvostoliiton aluevesillä. Isä rauhoitteli lapsia, ettei tarvitse pelätä: Neuvostoliitto ottaisi suomalaistyöläiset avosylin vastaan.

Vastaanotto oli kuitenkin sellainen, että perhe olisi heti kääntynyt takaisin, jos olisi voinut. Koko ryhmää epäiltiin Suomen lähettämiksi vakoilijoiksi.

– Meidät pidätettiin heti, ja vietimme ensimmäiset kolme kuukautta vankilassa Leningradissa, Eila kertoo.

Elämä Neuvostoliitossa oli alusta asti ankeaa. Viljo Wahlsten joutui erilaisille tehdastyömaille ja Kirsti työskenteli ompelijana. Perhe asui muiden suomalaisloikkareiden kanssa vetoisissa parakeissa.

Asuinpaikkaa vaihdettiin viranomaisten määräyksestä aina syvemmälle kohti itää: Svirstroi, Sarov, Magnitogorsk, Tsheljabinsk ja viimeiseksi Kamensk-Uralsk.

Näin Viljo Wahlsten kirjoitti koti-Suomeen sukulaisilleen Tsheljabinskista:

"Meille luvattiin maksaa täällä hyvin, mutta nyt kun muutimme tänne, onkin juttu kokonaan toinen. Nämä venäläiset ovat valehtelemisessa mestareita, ellei ole pakkoa pysyä lupauksessaan ja jos siitä heille etua on, rikkovat ne sen aina."

Kirsti-vaimo puolestaan kehotti sukulaisia olemaan itkemättä.

Sanat kirjeisiin valittiin tarkoin, sillä loikkarit eivät toisaalta halunneet tunnustaa itselleenkään kaiken kurjuutta – ja toisaalta kaikki tiesivät, että neuvostoviranomaiset lukivat kirjeitä. Silti epätoivo paistaa selvästi rivien läpi.

"Emme ole Siperiassa ja jumala varjelkoon meitä joutumasta sinne. Viljo uneksii hienoista saappaista, sinisistä pussihousuista ja turkeista, ja minä ja lapset silkkileningeistä ja muusta sellaisesta", Kirsti kirjoitti.

Vuonna 1937 Wahlstenit saivat kurjuudesta tarpeekseen ja päättivät muuttaa takaisin Suomeen. Perhe eli tuolloin Kamensk-Uralskissa noin 600 muun suomalaisen loikkarin kanssa erityisessä "suomalaiskylässä".

Oli kuulunut huhuja, että Neuvostoliitto antaisi lähtöluvan, kunhan ensin hankittaisiin passit Suomen lähetystöstä. Viranomaiset jopa kävivät kyselemässä kylässä, kuinka moni haluaisi takaisin Suomeen.

Tiettävästi liian moni vastasi kyllä, ja samalla he allekirjoittivat oman kuolemantuomionsa.

– Ehdimme saada jo passitkin, mutta lähtölupaa ei silti annettu. Huhuja ihmisten katoamisesta ja pidätyksistä liikkui, Eila Wahlsten muistaa.

Wahlstenit eivät tienneet, että jo heinäkuussa 1937 sisäasiainkansankomissaari Nikolai Jezhov oli saanut Stalinilta käskyn aloittaa joukkoterrori. Käsky numero 00447 määräsi "murskaamaan mitä armottomimmin neuvostovastaisten ainesten joukon".

Lue lisää: Irina Takala ehti löytää hyytäviä tietoja suomalaisista – sitten FSB:n arkistot suljettiin tutkijoilta

Joulukuussa 1937 Tsheljabinskin alueelle tuli lopulta erikoiskäsky vangita Suomesta tulleet loikkarit "suomalaisten vakoilu- ja tihutyötoiminnan murskaamiseksi".

Neuvostoviranomaisilla oli jopa kiintiöt siitä, kuinka monta vakoilijaa, tihutyöntekijää ja kansanvihollista heidän olisi missäkin ajassa vangittava ja teloitettava. Sillä ei ollut merkitystä, että tosiasiassa suurin osa syytteistä oli täysin tekaistuja.

”Jezhovin käskyn” mukaan koko Neuvostoliiton alueella oli vangittava aluksi 268950 miestä ja naista ja teloitettava 75956. Pian kävi kuitenkin ilmi, että NKVD:n miehet olivat tehokkaita työssään, joten he onnistuivat ylittämään kiintiöt nopeasti.

Kamensk-Uralskin suomalaisten kohtalon päivä koitti 2. tammikuuta 1938. Eila Wahlsten muistaa tuon päivän ikuisesti.

– Parakkikylään tultiin hakemaan suomalaismiehiä sillä verukkeella, että juna on suistunut raiteiltaan läheisellä asemalla ja miehiä tarvitaan apuun. Kaikki kynnelle kykenevät ilmoittautuivat heti mukaan. Meille isä ehti sanoa ennen lähtöään: "Näkemiin vaimo ja tyttäret", Eila Wahlsten kertoo.

Kun miehet yrittivät ottaa mukaan tavaroitaan ja lämmintä vaatetta, yksi hakijoista hoputti: "Toverit, ei teidän tarvitse mitään ottaa, teille siellä kaikki annetaan."

Kyse oli kuitenkin juonesta: miehet passitettiin suoraan kylmiin härkävaunuihin yli 30 asteen pakkasessa.

Vielä samana yönä haettiin myös naiset ja lapset. Wahlstenien ovelta kuului koputus, siellä olivat Neuvostoliiton sisäministeriön eli NKVD:n miehet.

– Muistan, kuinka äidin kädet vapisivat, kun hän pakkasi meille mukaan tavaraa.

Kun naisia ja lapsia vietiin omaan junaansa, miehet näkivät härkävaunuistaan kaiken. Erään sotilaan avulla Kirsti onnistui lähettämään Viljo-miehelleen vielä yhden perhevalokuvan, jonka sotilas yllättäen toimittikin perille, vaikka varmasti tiesi ettei miehelle siitä kauan iloa olisi.

Tsheljabinskissa äidit erotettiin lapsistaan. Kirsti Wahlsten antoi tyttärilleen Irmalle ja Eilalle viimeiset ohjeensa:

"Opiskelkaa aina ahkerasti koulussa. Rukoilkaa, että olisimme pian taas yhdessä, ja muistakaa, että olette suomalaisia."

Äiti antoi myös tyttärien mukaan nipun perhevalokuvia, ja niitä Eila on varjellut koko elämänsä kuin ainoaa aarrettaan. Lastenkodissa hän piilotti kuvat patjansa sisään, ettei niitä kukaan ryöstäisi.

Se oli viimeinen hetki, kun Eila näki äitinsä.

Lapset kuljetettiin Kazakstaniin lastenkotiin, joka sijaitsi yksityiseltä talonpojalta eli kulakilta takavarikoidussa talossa. Samaan lastenkotiin päätyi yhteensä noin viisikymmentä suomalaisorpoa.

Virallisiin papereihin Eilasta tehtiin venäläinen – nimeksi tuli Elja Vasiljevna Valsten.

Eila ei tiennyt vielä tuossa vaiheessa vanhempiensa oikeaa kohtaloa. Lastenkodissa hän sai kuulla pilkkaa juuristaan.

– Finki-svinki. Niin meille siellä huudeltiin.

Haukkumanimi tarkoittaa yhtä kuin ”suomalaissiat”.

– Meitä haukuttiin myös kansanvihollisiksi ja trotskilaisiksi.

Eilaa käskettiin unohtamaan suomalaisjuurensa, mutta siitä huolimatta hän yritti muutaman kerran saada itselleen passiin merkinnän suomalainen.

Turhaan.

– Nyt myöhemmin ymmärrän, että se oli minun pelastukseni. Meistä orpolapsista vangittiin aikuiseksi tulon jälkeenkin vielä nuoria miehiä tai niitä, joilla luki passissa suomalainen.

Parin lastenkotivuoden jälkeen Eila pantiin töihin ensin kolhoosiin ja myöhemmin sodan alla rautatieläisen oppiin. Rautateillä hän kunnostautuikin niin, että hänet palkittiin stahanovilaisena iskurityöläisenä.

Sodan jälkeen Eila löysi itselleen kalmukialaisen kiivaan kommunistimiehen ja synnytti tälle neljä lasta, joista kolme elossa olevaa asuu nykyisin Suomessa.

Sitä ennen Eilalla ehti kuitenkin olla romanssi erään toisen suomalaisen loikkariorvon kanssa. Yllättäen Erkki kuitenkin lopetti yhteydenpidon ja ilmoitti sitten, että "nyt on liian myöhäistä". Kävi ilmi, että hänellä olikin jo venäläinen naisystävä.

– Vasta jälkeenpäin olen tajunnut, että sekin oli järjestetty juttu. Ei haluttu, että me suomalaiset olisimme avioituneet keskenämme, vaan järjestettiin niin, että kansat sekoittuivat.

Vuonna 1958 Nikita Hrushtshevin suojasään aikana Eila uskalsi vaatia ensimmäisen kerran neuvostoviranomaisilta tietoa vanhempiensa kohtalosta.

Hän saikin vastaukseksi käsin kirjoitetun lapun, jonka mukaan äiti oli kuollut vankeudessa vatsatautiin huhtikuussa 1944 ja isä keuhkotautiin maaliskuussa 1946.

Samana vuonna vanhemmat rehabilitoitiin eli heidän maineensa palautettiin. Irma ja Eila saivat isästä "verirahaa" 1048 ruplaa, mutta äidistä ei mitään, koska tämä oli ollut vangitsemishetkellä vain kotirouvana.

Eila jatkoi kuitenkin totuuden selvittämistä. Vihdoin vuonna 1992, Neuvostoliiton jo hajottua, hän pääsi Kalmukiassa paikallisen KGB:n vastaanotolle. Kaksi miestä kertoi tuolloin tyynesti, että vanhemmat oli tosiasiassa teloitettu.

– En unohda sitä ikinä. Minulla ei ollut edes kyyneleitä, mutta oli niin paha olo. Miehistä yksi sentään kysyi, onko teillä huono olo, mutta mitään anteeksipyyntöä ei heiltä tullut.


Wahlstenin perheen tarina on yksi esimerkki siitä, mitä loikkareille tosiasiassa tapahtui Neuvostoliitossa.

Eri arvioiden mukaan Suomesta lähti 1930-luvun pulavuosina peräti 15 000-20 000 henkilöä etsimään itselleen parempaa elämää itärajan takaa. Luvut käyvät ilmi Jukka Rislakin ja Eila Lahti-Argutinan vuonna 1997 julkaisemasta kirjasta Meillä ei kotia täällä. Teos on uraauurtava selvitys suomalaisten loikkareiden kohtalosta Neuvostoliitossa.

Kaikille loikkareille kävi tavalla tai toisella huonosti. Elämä ei ollutkaan sitä kommunistista onnelaa, johon ihmiset hairahtuivat uskomaan neuvostopropagandan houkuttelemina.

Loikkarit kärsivät nälkää ja raatoivat ympäripyöreitä päiviä surkealla palkalla. Heitä kohtaan tunnettiin alusta asti epäluuloa, ja heidät siirrettiin pikku hiljaa asumaan aina syvemmälle ja syvemmälle kohti Siperiaa.

Vuonna 1937 alkoivat salaperäiset yksittäiset katoamiset, ja pian sen jälkeen joukkovangitsemiset ja -teloitukset. Ne jotka jätettiin henkiin, joutuivat lastenkotiin, vankilaan tai niin kutsuttuun työarmeijaan, joka merkitsi yleensä liki varmaa kuolemaa pakkotyössä.

Vain ani harva onnistui pakenemaan takaisin Suomeen. Joku sai tosin jo Neuvostoliitolta virallisen paluuluvan, mutta heihin Suomi suhtautui vastavuoroisesti epäillen. Todellinen paluumahdollisuus eloon jääneille loikkareiden jälkeläisille avautui vasta vuodan 1991 jälkeen, kun Neuvostoliitto lakkasi olemasta.

Lue lisää: Stalin-selvitys testaisi Suomen ja Venäjän suhteet

Rislakin ja Lahti-Argutinan 1990-luvulla löytämistä KGB-pöytäkirjoista käy myös ilmi, että vangitut loikkarit eivät saaneet elää kauan.

Loikkareista puristettiin kiduttamalla ja uhkailemalla tekaistuja tunnustuksia ja tuomittiin kuolemaan. Heidän piti myös ilmoittaa, kuka oli heidät värvännyt vakoojiksi. Niinpä joku oli keksinyt ilmoittaa värvärikseen Pekka Puupää -nimisen henkilön. Erään toisen oli puolestaan värvännyt mukamas J. L. Runeberg -niminen henkilö.

Wahlstenin perheestä on olemassa myös Neuvostoliiton salaisen poliisin eli NKVD.n raportti. Sen mukaan isä Viljo Wahlsten oli ollut todella aikaansaava salaliittolainen.

Väitteiden mukaan Viljo oli valmistellut muun muassa Svirstroin eli Syvärin padon räjäyttämistä, Magnitogorskin siltanosturin räjäyttämistä, pilannut tahallaaan rakennustarpeita tehtaalla nro 78 ja suunnitellut tarkoituksella väärin Kamenskin lämpövoimalan perustukset.

"Lavastimme juopottelutilaisuuksia ja niissä sovimme siitä, miten edelleen jatkaisimme vakoilu- ja tihutyötä", Viljo Wahlsten oli pantu tunnustamaan.

Papereista käy ilmi, että Viljo Wahlsten teloitettiin 10. maaliskuuta 1938 kello 21. Hänen vaimonsa Kirsti puolestaan 13. maaliskuuta kello 15.

Teloitus suoritettiin ampumalla Tsheljabinskissa, mutta tarkkaa paikkaa tai joukkohaudan sijaintia ei tiedetä.

Neuvostoviranomaisten täsmällisyydestä kertoo kuitenkin se, että Viljo Wahlstenin KGB-mapista löytyi myöhemmin se sama perhekuva, jonka vaimo oli onnistunut toimittamaan hänelle vangitsemisyönä.

Kun elämä Neuvostoliitossa oli kaikkein synkeintä, unelma kotimaasta eli jossain syvällä Eilassa, vaikka ääneen siitä ei uskaltanut puhua.

– Joskus kun oli oikein vaikeaa, suunnittelin, että hirttäytyisin. Mutta sitten ajattelin, että en voi tehdä sitä, jos isä ja äiti vaikka vielä löytyisivätkin elossa, Eila kertoo.

Tämän kaiken kuultuaan ulkopuolinen ei voi kysyä enää kuin yhden kysymyksen.

Miten on mahdollista selvitä tuosta kaikesta katkeroitumatta ja menettämättä elämänuskoaan lopullisesti?

Eilalla ei ole kysymykseen selkeää vastausta.

– Kun olin nuori, niin ei tätä kaikkea ehtinyt ajatella, elämä oli pelkkää selviytymistä. Mutta nykyisin kun käyn nukkumaan iltaisin, kaikki asiat palautuvat mieleen.

Yhtenä apuna on ollut päiväkirja, johon Eila on kirjoittanut tuntojaan ja perheen kohtalon yksityiskohtia. Päiväkirjalle Eila on kertonut myös siitä, kuinka hän kerran rakasti Erkkiään, ennen kuin neuvostoviranomaiset järjestivät tälle venäläisvaimon.

Eila Wahlsten pääsi palaamaan takaisin synnyinmaahansa Neuvostoliitosta lopulta vuonna 1993, mutta alussa kaikki ei sujunut koti-Suomessakaan helpoimman kautta.

Ulkomaalaiskeskus ei aluksi uskonut Eilaa suomalaiseksi, vaan käski häntä poistumaan maasta.

Näin kävi, vaikka Wahlstenilla oli Kallion seurakunnasta haettu syntymätodistus ja täydellinen suomen kielen taito. Vasta valitus korkeimpaan hallinto-oikeuteen auttoi. Oikeus kertoi "pitävänsä todennäköisenä", että kyseessä on juuri oikea Suomessa syntynyt Eila Wahlsten.

– Muistan, kuinka eräskin maahanmuuttoviranomainen sanoi minulle: "Mitäs läksitte sinne Neuvostoliittoon!" Vastasin, ettei minulla oikein ollut mahdollisuutta valita, kun olin itse silloin vasta 6-vuotias pikkutyttö.

Stalinin vainojen suomalaisuhrien nimiä luettiin ääneen elokuun alkupuolella Helsingissä. Katso video alla.

Kommentit

    Näytä lisää
    Kommentointi on päättynyt