Lasse Lehtisen kolumni: Erkki Liikanen, kansakunnan korrekti kuopus

Julkaistu:

Erkki Liikasen muistelmissa oli ainekset uljaaseen näköispatsaaseen, mutta muistelija päätti muovata rintakuvan, kirjoittaa Lasse Lehtinen.
Erkki Liikanen on julkaissut muistelmansa Olin joukon nuorin. Miehellä, joka lapsesta lähtien on ollut monessa mukana, riittää kerrottavaa. Matka Etelä-Savon niukoista oloista Euroopan vaikuttajien eturiviin on ollut huikea luokkaretki.

Kirjoittaja käyttää selkeän lyhyitä päälauseita. Kerronta on rikkaampaa ja elävämpää kuin vaikkapa aikalaisen Erkki Tuomiojan, jonka muistelu on lähes autistisen totista. Liikanen osaa käyttää myös hilpeää sarkasmia ja lajille harvinaista itseironiaa.

Muistelijan sanavalmius ja nokkeluus erottuu läpi kertomuksen. Kun nuorelta kansanedustajalta kysyttiin haastaen, mistä maatalouden osaaminen oli hankittu, Liikanen vastasi: ”Minulla on seitsemän vennamolaista setää.”

Perheelle on kasautunut keskimääräistä enemmän vastoinkäymisiä, niistä kerrotaan koskettavan avoimesti. Oma työuupumus saa myötätuntoa herättävän käsittelyn. Väsynyt valtiovarainministeri sai kriisiapua valtakunnan korkeimmilta tahoilta.

Suhdetoiminnan Liikanen on aina hallinnut. Uskottava imartelu vaatii taitoa, joka onnistuessaan palkitsee. Jacques Delors oli 1990-luvun alussa EU:n suurin herra, jonka huomiosta diplomaatit kilpailivat. Yhteisellä lounaalla kysyttiin viisaita mutta kovin tavanomaisia.

Liikanen oli lukenut Delors’n muistokirjoituksen trumpetisti Dizzy Gillespiesta. Hän tiedusteli komission puheenjohtajalta, miten tämä vertaisi edesmennyttä Miles Davisiin. Delors innostui valtavasti. Hänestä oli tuntunut, että kukaan ei ollut nekrologia lukenut. Kohta komission pää istui Brysselin nuorimman lähettilään puutarhassa kuuntelemassa jazzin suomalaisia taitajia.

 

Uskottava imartelu vaatii taitoa, joka onnistuessaan palkitsee.

Kotimaan politiikassa Liikanen säilytti suhteet yhtä aikaa Kalevi Sorsaan ja Mauno Koivistoon, saavutus sekin. Kovin syvältä hän ei näitä aikansa politiikan jättejä ruodi. Muistelija on ehkä halunnut suhtautua heihin niin kuin olisi halunnut itseään julkisuudessa kohdeltavan, korrektisti.

Monen sosialistin porvariskodista lähtenyt puoliso kasvaa lopulta perheen vankemmaksi vasemmistolaiseksi. Esimerkiksi Linda Tanner oli miestään ärhäkkäämpi, ja on hauska huomata, että näin on myös Assi-rouva.

Kiinnostavaa on tietenkin, mitä ei muistella. Urho Kekkosen asema tai kannanotot ovat kirjassa kuin vallitseva säätila, ylhäältä annettuja. Suomettuminen ylipäätään saa armollisen käsittelyn, ajan virta näköjään vain vei.

Sdp oli Moskovan kiroissa 1970-luvulle asti. Vain muutama vuosi myöhemmin ylintä ystävyyttä vakuuteltiin puolin ja toisin. Jos Sdp:n linja pysyi perinteisen länsieurooppalaisena, kuten on vakuutettu, mikä oli muuttunut, ja missä?

Millä konsteilla stalinistinen nuorisoliike valtasi ja tuhosi oppikoululaisten kymmentuhatpäisen varakkaan nuorisojärjestön? Liikanen oli Teiniliiton puheenjohtaja, kun vyörytys käynnistyi. Mitä hän myllytyksestä aikanaan ajatteli?

Mikä oli mielenmaisema kansakunnan valioilla, jotka kantoivat kaduilla kylttiä ”EEC:lle ei – YYA:lle kyllä!” Liikanen kertoo kirjoittaneensa vapaakauppaa vastustavan julkilausuman alle ennen kuin oli jättänyt kansanedustajan valtakirjansa. Muutamaa lukua myöhemmin kertomus siirtyy jo sulavasti Euroopan ytimeen.

Eletyssä olisi ollut ainekset uljaaseen näköispatsaaseen, mutta muistelija päätti muovata rintakuvan, pystin. Sekin on kovin komea ja kuuluu ehdottomasti kansakunnan kaapin päälle.

Kirjoittaja on kirjailija ja entinen EU-parlamentin jäsen.

Kommentit

    Näytä lisää
    Kommentointi on päättynyt