Suomalaisten kohelluksista ulkomailla kirja – Tutkija: ”Kuolemaan ei jätetty, mutta kundien annettiin vähän kypsyä”

Julkaistu:

Tutkija Jussi Pekkarinen joutui käymään läpi pitkän listan karmeita, surullisia ja joskus myös hauskoja suomalaissattumuksia, kun hän kokosi kirjan ulkoministeriön hoitamista konsulitapauksista vuosilta 1982–2000.
Nyt ei ole paperinmakuista eikä takuulla tylsää, vaikka on kyse Suomen ulkoministeriön yhdestä virallisesta historiikkiteoksesta!

Näin voi sanoa kirjasta Reppanoita, rikollisia ja ruumiita (Edita), joka ilmestyi juuri ulkoministeriön tutkijan Jussi Pekkarisen kirjoittamana. Kyse on UM:n konsulipalvelujen historiasta vuosilta 1982–2000.

Pekkarinen on käynyt kirjaa varten läpi ulkoministeriön arkistosta lukemattomia tapauksia, joissa suomalainen on joutunut ulkomailla ollessaan pulaan ja sitä kautta ulkoministeriön asiakkaaksi hädänalaisena avuntarvitsijana.

– Tämä on ennen kaikkea kirja suomalaisista ja suomalaisuudesta. Kukaan meistä ei voi varmuudella tietää, mitä seuraavalla ulkomaanmatkalla voi tapahtua, vaikka matkavakuutus olisikin kunnossa, Pekkarinen kuvailee.

– Samalla tulee todistetuksi, että fakta hakkaa aina fiktion. Tällaisia tarinoita ei olisi voinut keksiä!

Kirjassa on hurjia tositarinoita suomalaisista, jotka ovat joutuneet maailmalla huijatuiksi – tai jotka ovat itse olleet huijarin roolissa. On jouduttu vankilaan, sairaalaan, mielisairaalaan ja ruumisarkkuun, ja joskus jopa vainaja on ollut kateissa tai vaihtunut matkalla.
Monissa tapauksissa alkoholilla on ollut osuutta asiaan, mutta joskus suomalainen on saattanut joutua uskomattomaan pinteeseen ja jopa vankilaan täysin viattomana ja ilman mitään omaa myötävaikutustaan.

 

Muutamat ihmiskohtalot olivat niin ikäviä, että päätin jättää ne kokonaan pois kirjasta.

Kirjaa tehdessään Pekkarinen joutui useita kertoja punnitsemaan, mitä hän ottaa mukaan julkaistavaan versioon ja kuinka hän suojelee yksittäisten ihmisten henkilöllisyyttä. Ulkoministeriön tutkijana Pekkarinen pääsi käsiksi aineistoon, joka olisi muuten salassa pidettävää vielä vuosikymmenet ja jota ei luovutettaisi esimerkiksi toimittajien käsiin.

– Kysyin meidän tietopalvelupäälliköltämme etukäteen, mitä voi julkaista ja luetutin tekstit myös etukäteen. Tässä ollaan niin perimmäisten kysymysten äärellä, kun puhutaan yksittäisten ihmisten kohtaloista. Ainakin heidän lähipiirinsä saattaa heidät joka tapauksessa tunnistaa, Pekkarinen kuvailee.

Lopputuloksena on, että Pekkarinen käyttää tavallisista ihmisistä pelkkiä etunimiä ja sukunimen ensimmäistä kirjainta, mutta muutamat jo aiemmin julkisuudessa olleet tapaukset yksilöidään tarkemmin.

– Muutamat ihmiskohtalot olivat kuitenkin niin ikäviä, että päätin jättää ne kokonaan pois kirjasta. Ja muutamissa tapauksissa olen hienotunteisuuden vuoksi muuttanut ihmisten etunimiä niin, ettei heitä tunnistettaisi, Pekkarinen kuvailee.

Kirjan surullisimpia tapauksia ovat lukuisat mielenterveyspotilaiden maailmanmatkat, jotka johtivat mitä ihmeellisimpiin sattumuksiin. Esimerkiksi Heikki K kävi Teneriffan kadulla sissisotaa pukeutuneena Suomen armeijan maastopukuun ja Risto L väitti Puolassa olevansa Yhdysvaltain agentti, jolla oli YK:n alainen tehtävä Virossa.

– Mielenterveyspotilaiden kohdalla konsulit pohtivat joskus, että olisi ollut kaikille helpompaa, jos heiltä olisi voinut ottaa passin pois eivätkä he olisi päässeet ulkomaille. Mutta koska passia ei voinut ottaa pois, he aiheuttivat paljon huolta omaisille, vaaraa itselleen ja ympäristölleen ja työllistivät viranomaisia.

Suomen edustustojen asiakkaina maailmalla oli myös henkilöitä, jotka yrittivät systemaattisesti käyttää järjestelmää väärin ja tulivat esimerkiksi hakemaan raha-apua perjantaina iltapäivällä, jolloin pankkiin ei saatu enää yhteyttä. Joskus konsulit heltyivätkin ja antoivat rahaa jopa omasta kukkarostaan vain havaitakseen myöhemmin, ettei avunsaaja maksanut niitä takaisin.

– Jos suomalainen on ollut todella suuressa hengenhädässä, häntä ei ole jätetty tietenkään kuolemaan. Mutta sen sijaan jos raha-apua on tullut hakemaan hyvävointinen seikkailija Lontoossa, periaatteena on ollut, että antaa kundin vähän kypsyä, Pekkarinen kuvailee.


Joskus suomalaisilla pulaan joutuneilla on ollut myös harha siitä, että Suomen edustusto maailmalla puhuisi heidät vapaaksi rikosvastuusta tai auttaisi pakenemaan velkojia.

Kirjassa on kerrottu esimerkiksi Thaimaassa lomailleen Jani P:n tapaus, kun hän valitti eduskunnan oikeusasiamiehelle ja ilmoitti Suomen suurlähetystön jättäneen hänet heitteille Bangkokissa.

Kun ”heitteillejättöä” selviteltiin, kävi ilmi, että Jani oli itse jättänyt passinsa hotelliin velkojensa pantiksi ja tullut sen jälkeen suurlähetystöön hakemaan uutta passia päästäkseen lähtemään hotellilaskua maksamatta Suomeen. Suurlähetystö ei tällaiseen tarkoitukseen voinut uutta passia myöntää.

– Suurlähetystö ei suostunut antamaan hänelle uutta passia ja siitä pidettiin kiinni, vaikka siitähän käynnistyi sitten todellinen selvittelyjen ja valitusten revohka, Pekkarinen kuvailee.

Jani P:stä tuli lopulta Bangkokin-suurlähetystön ”vakioasiakas”, joka asioita suurlähetystö joutui hoitamaan kaikkiaan 21:n eri työtehtävän verran. Asioidessaan lähetystössä Jani aiheutti usein hämminkiä ja häiriötä esiintymällä aggressiivisesti. Kerran suurlähettiläs Tauno Kääriä joutui jopa hälyttämään poliisit poistamaan hänet suurlähetystön tiloista.

– Hän oli likipitäen majoittunut odotustilaan, levittänyt kaikki tavaransa pitkin pöytiä ja lattiaa. Jani P oli ilman paitaa pienissä shortseissa ja suurlähetystön sekä muiden asiakkaiden kannalta varsin epämiellyttävä ja häiritsevä tekijä, Kääriä raportoi Suomeen ulkoministeriölle.

– Totesin Janille hänen aiheuttamansa häiriön ja kehotin häntä poistumaan. Hän kuitenkin kieltäytyi ja rupesi esiintymään uhkaavasti. Katsoin parhaaksi pyytää suurlähetystön konsuliavustajaa kutsumaan poliisin paikalle poistamaan Jani P:n suurlähetystön tiloista, Kääriä kuvailee kirjassa.

 

Markka-aikana veronmaksajien maksettavaksi kaatui vuosittain noin 100 000 markkaa avustuksia, joita ei saatu perittyä takaisin autetuilta.

Yksi ulkoministeriön konsuliapuun liittyvistä harhoista on ajatus niin sanotusta ”konsulikyydistä”, jolla pulaan joutunut suomalainen pääsisi ilmaiseksi valtion kustannuksella pois ulkomailta kotiin.

Käytännössä ilmaista konsulikyytiä ei ole koskaan ollut olemassakaan, vaan ongelmiin joutuneilta suomalaisilta itseltään tai heidän lähipiiriltään on aina ensin yritetty saada rahalähetys ulkomaille. Jos rahaa on lopulta annettu ulkoministeriön kassasta, avustetuilta on aina vaadittu niin sanottu takaisinmaksusitoumus, jossa hän on luvannut korvata saamansa avustuksen takaisin.

Pekkarisen kirja osoittaa kuitenkin, että vuosien varrella moni avustettu on jättänyt takaisinmaksusitoumuksen noudattamatta.

– Monina vuosina jopa noin yhdeksänkymmentä prosenttia takaisinmaksusitoumuksista on jäänyt maksamatta. Joku oli jopa antanut itsestään siihen väärät henkilötiedot. Joku oli puolestaan varaton ja jotain ei saatu kiinni, joten perintä raukesi, Pekkarinen kuvailee.

– Markka-aikana veronmaksajien maksettavaksi kaatui lopulta vuosittain noin 100 000 markkaa sellaisia avustuksia, joita ei saatu perittyä takaisin autetuilta.

Ulkoministeriön konsulipäällikön Pasi Tuomisen mukaan takaisinmaksusitoumus vaaditaan yhä nykyisinkin konsuliavun yhteydessä aina ennen kuin valtion raha liikkuu. Ainoa poikkeus tähän on ollut Kaakkois-Aasian tsunami vuonna 2004, jolloin suomalaiset haettiin kiireellisesti kotiin valtion päätöksellä ja suuri osa kustannuksista saatiin vasta myöhemmin takaisin vakuutusyhtiöiden kautta.

Kaikkia takaisinmaksusitoumuksia ei silti nykyisinkään saada perittyä takaisin.

– Meillä on vuosittain varattuna 45 000 euroa hädänalaisten avustamismomentille, jonne kirjataan ne avustukset, joita ei saada perittyä. Summaa ei ole jouduttu ylittämään, joten aika hyvin niitä lopulta saadaan perityksi, Tuominen sanoi.