Ovikello soi yllättäen lauantai-iltana – pahaa aavistamaton Anna ei arvannut, että oven takana oli välitön kuolema

Julkaistu:

Avunhuudoista ikkunassa käynnistyi hirvittävä tapahtumasarja.
Kaikki sai alkunsa avunhuudoista. Ne kuuli konstaapeli, joka oli vartiovuorossa Hämeenkadulla Tampereella.

Oli lauantai 15. maaliskuuta 1969. Kello oli noin puoli kahdeksan illalla.

Konstaapeli kohotti katseensa ja huomasi, että kuudennen kerroksen ikkunassa oli apua huutava nainen. Konstaapeli yritti saada selville, mitä oli tapahtunut, mutta liikenteen melu peitti alleen naisen vastaukset.

Hän kiiruhti B-rappuun, ajoi hissillä kuudenteen kerrokseen ja painoi ovikelloa. Oven avasi hämmentynyt nuori mies, joka vakuutti, ettei heillä ainakaan ollut tapahtunut mitään. Konstaapeli tarkisti vielä huoneiston ennen kuin vakuuttui, että näin todella oli.

Hän soitti rapun toista kelloa. Siellä oli hiiren hiljaista. Kukaan ei tullut avaamaan ovea. Avaaminen olisi voinut johtaa hengen menetykseen, mutta sitä poliisi ei vielä tiennyt.

Hän soitti vielä kolmannen asunnon ovikelloa. Sieltäkään ei avattu, joten hän palasi hissillä ensimmäiseen kerrokseen.

Vastassa olivat pikkupojat, jotka kertoivat, että nainen huusi yhä. Pojat vakuuttivat, että huuto kuului kuudennesta kerroksesta. Konstaapeli käski poikia hälyttämään paikalle lisää poliiseja.

Hän lähti kiipeämään portaita pitkin. Toisen kerroksen tasanteella häntä vastaan tuli mies, jolla oli kädessään pistooli.

Mies käskytti poliisia: ”Kädet ylös!”

Konstaapeli nosti kädet, laski ne sitten alas ja yritti rauhoitella pistoolimiestä puhumalla: ”Pankaa ase pois. Mennään katsomaan, mitä siellä on tapahtunut.”

Uhkaavan ja äreän oloinen mies hermostui lisää ja käski poliisin kävellä alas. Mies uhkasi, että jos poliisi ”temppuilee”, hän ampuu.

Konstaapeli piti viisaampana totella, sillä miehellä oli koko ajan sormi liipaisimella. Hän laski, ettei ehtisi ottaa asetta pois. Konstaapelilla oli itsellään ase povitaskussa. Hän oli siirtänyt sen sinne housuntaskusta, kun oli lähtenyt tarkastamaan avunhuutoja.

Konstaapeli päätti, että hän on rauhallinen, ettei mies ala kadulla ammuskella. Mies sanoi, että hän tähtää koko ajan.

Mies pakotti poliisin täysin tuntemattoman miehen, rakennusmestari Veikon autoon.

 

Mies uhkaa minua pistoolilla, me tulemme molemmat tähän autoon.

Veikko havahtui, kun yhtäkkiä hänen pysäköintiruudussa olleeseen autoonsa tuli kaksi miestä, joista toinen sanoi: ”Mies uhkaa minua pistoolilla, me tulemme molemmat tähän autoon.”

Rakennusmestari huomasi kauhukseen, että siviilipukuisella oli pistooli. Tilanne oli niin eriskummallinen ja pelottava, että hetken rakennusmestari ajatteli, että molemmat miehet ovat rikollisia, joista toisella oli yllään poliisin asu hämäyksen takia.

Veikko päätteli, että on parempi totella. Siviilipukuinen kiroili ja äyski ja poliisinpukuinen yritti rauhoitella. Rakennusmestari vakuuttui, että poliisi oli pakkotilassa ja pistoolimies rikollinen. Pistoolimies antoi ajo-ohjeet.

Konstaapeli pyysi ajamaan varovasti, koska Kaakontiellä oli lapsiakin leikkimässä.

Pistoolimies totesi kylmästi:”Ajetaan yli.” Kuljettaja ei piitannut hyytävästä käskystä, vaan ohitti lapset varoen.

Päämääränä oli Kaakontie 6. Pistoolimiehen panttivankina olleet poliisi ja rakennusmestari eivät tienneet, miksi.


Mies pakotti poliisin ja Veikon kävelemään edellään. Rakennusmestari yritti päästä erilleen, mutta pistoolimies huomasi aikeet ja potkaisi Veikkoa.

Siellä Kaakontie 6:ssa lauantai-iltaa viettivät rauhallisesti entinen kuorma-ajuri Svantte,73, ja hänen vaimonsa, Anna, 77. He istuivat keittiössä, kun ovikello soi.

Pistoolimies pakotti poliisin soittamaan ovikelloa.

Anna meni avaamaan.


Svantte kuuli laukauksen. Vaimo perääntyi ja kaatui keittiön lattialle. Svantte säikähti niin, ettei heti tajunnut, että vaimoon oli osunut. Hän luuli vaimonsa vain pelästyneen ja saaneen ”huimauskohtauksen”.

Veikko ehti nähdä ihmisen hahmon ilmestyvän oven taakse, kun pistoolimies ampui aivan poliisin takaa. Konstaapeli tarttui aseeseen, se laukesi uudelleen ja osui jonnekin eteiseen. Konstaapeli yritti edelleen vääntää asetta miehen kädestä. Kamppailun tiimellyksessä ase laukesi. Poliisi haavoittui vatsaan.

Vielä kerran ase laukesi. Poliisi kehotti rakennusmestaria tarttumaan aseeseen, sillä panokset olivat loppu. Rakennusmestari lähti kohti ulko-ovea tarkoituksenaan heittää ase hankeen.

Poliisi pyysi: ”Älkää jättäkö minua, minuun on osunut.”

Yhdessä he saivat raivoavan ja rimpuilevan miehen otteeseensa.

– Tämä on ihan hullu mies, tuokaa narua, he kehottivat Svanttea.

Svantte vastasi, ettei hänellä ole köyttä. Haavoittunut poliisi taltutti miehen voimakeinoin.

Kun vaimo nostettiin lattialta paareihin, Svantte huomasi, että lattialla oli verta. Apuun rientänyt naapurin pariskunta tajusi heti asian todellisen laidan: Anna oli kuollut.


Ampuja ei ollut Annalle ja Svantelle tuntematon. Hän oli heidän entinen vuokralaisensa, 38-vuotias varastomies. Mies oli muuttanut pois jo vuosia sitten, ja Anna ja Svantte olivat huokaisseet sen johdosta helpotuksesta.

He olivat pitäneet miehen käytöstä omituisena. Mies oli rähjännyt kaikesta. Viimeisimpänä tekonaan ennen lähtöä mies oli kaatanut Svantten lattiaan.

Kaikessa hiljaisuudessa varastomies oli kantanut kaunaa entiselle vuokraemännälleen. Vuokra-asuntoon liittyi sekin asia, mistä koko karmea tapahtumaketju Hämeenkadulta lähti liikkeelle.

Työkyvytön varastomies oli suuttunut, kun Hämeenkadun vuokraemäntä, Vieno, halusi miehen muuttavan pois. Vieno oli alkanut pelätä miestä tämän omituisen käyttäytymisen vuoksi eikä huoneen miehen kanssa jakanut asuintoverikaan halunnut enää asua miehen kanssa.


Vieno päätti illanistujaisten päätteeksi käydä sanomassa miehen ylös. Hänen vieraansa, jo hieman juovuksissa ollut romukauppias Eino kävi vielä sanomassa samasta asiasta ja kertoi tulevansa miehen tilalle asumaan.

Tunnelma oli kireä, sillä mies ei suostunut lähtemään. Kinaa tuli irtisanomisajasta. Mies otti matkalaukustaan pistoolin ja latasi sen.

Kiihtyneessä mielentilassa hän ampui. Laukaus osui Einoa keskiruumiiseen. Eino pakeni viereiseen huoneeseen ja lukitsi sinne johtavat kaksi ovea. Vieno huusi ikkunasta apua.

Siihen pyyntöön konstaapeli vastasi kohtalokkain seurauksin.


Konstaapelin ja Einon vammat olivat hengenvaarallisia, mutta he selviytyivät.

Oikeudessa varastomies vetosi fyysiseen sairauteensa, joka oli tehnyt hänet välinpitämättömäksi. Henkisen tilansa takia hänet katsottiin ymmärrystä vailla olevaksi ja jätettiin rangaistukseen tuomitsematta murhasta, tapon yrityksestä, virkamiehen väkivaltaisesta vastustamisesta, vaikean ruumiinvamman tuottamuksesta, aseella uhkaamisesta, pakottamisesta, ampuma-aseen ja tarpeiden luvattomasta hallussapidosta.

Poliisivankilassa mies rikkoi valaisimen lasin ja viemäriputken. Siitä tuli vielä yksi rikosnimike, vahingonteko.


Syyttäjä yritti hakea muutosta hovioikeudesta. Syyttäjän mukaan kukaan ymmärrystä vailla ei voinut tehdä näin harkittuja, kylmäverisiä rikoksia.

Syyttäjän valitus ei mennyt läpi. Hovioikeuskin passitti miehen hoitoon ja vahvisti raastuvanoikeuden päätöksen.

Mieheltä kysyttiin poliisitutkinnassa, katuiko hän tekojaan.

– Ei se ainakaan katumisesta enää parane, mies tokaisi.

Täysin yllättäen leskeksi jäänyt Svantte purki tuntojaan Helsingin Sanomien toimittajalle kaksi päivää tapahtuneen jälkeen.

– Tässä meillä on ollut mukava asua. En olisi uskonut, että kumppanini näin äkkiä lähtee, Svantte totesi lohduttomana.

Ilta-Sanomat kertoo tänä kesänä 50 vuotta sitten tapahtuneista henkirikoksista. Tämän jutun lähteet: HS:n arkisto ja oikeudenkäyntiasiakirjat.