Nyt puhuvat miehet, jotka ovat törmänneet kunniakontrolliin yhteisössään: ”Isä tai vanhin poika hallitsee”

Julkaistu:

IS haastatteli viisi miestä, jotka kaikki kertovat törmänneensä kunniakontrollointiin omassa yhteisössään.
Ilta-Sanomat on uutisoinut tällä viikolla niin sanotusta kunnia­kontrollista – ilmi­östä, jossa tyttöjen ja naisten elämää rajoi­tetaan perheen ja suvun kun­niaan vedoten.

Miten asian näkevät ne miehet, joiden yhteisössä tai lähipiirissä kunniakontrollia ja jopa kunniaväkivaltaa esiintyy?
IS haastatteli viittä maahanmuuttajataustaista, Lähi-Idästä ja Afrikasta Suomeen tullutta 21–31-vuotiasta miestä, jotka asuvat Suomessa pysyvästi. He kaikki kertoivat törmänneensä kunniakontrolliin, mutta irtisanoutuivat siitä itse. Suurin osa paheksui kunniakontrollia ja sanoi, ettei sellainen kuulu heidän mielestään ainakaan suomalaiseen yhteiskuntaan.

Joukossa ei ollut ainuttakaan kunniakontrollia tukevaa tai puolustavaa miestä.

IS:n haastattelema vastaanottokeskuksen työntekijä ei hämmästy asiaa. Hän tietää, että naisten kunniakontrollointia esiintyy monissa yhteisöissä. Henkilöt, jotka sitä kannattavat, eivät vain halua puhua siitä julkisuudessa. Julkisuuteen tulevat ne miehet, jotka ovat omaksuneet toisenlaisen arvomaailman.

– Ei siitä haluta puhua. Kukaan ei varmasti halua sanoa asiasta mitään, ainakaan julkisesti, työntekijä huokaa.

 

Normaalissa afganistanilaisperheessä isä on perheen pää. Jos isää ei ole, vanhin poika hallitsee koko porukkaa.

Isä vahti tiukasti perheen äitiä ja tytärtä

Turkkilaistaustainen Ardan kertoo, että hän eli Suomessa lapsuutensa perheessä, jossa naisia kohdeltiin eri tavalla kuin miehiä. Muslimiperheen isä vahti tiukasti erityisesti perheen äitiä ja tytärtä. Kolme poikaa saivat olla vapaammin.

– Siskolla ei ollut huivipakkoa, eli siltä kannalta oli ihan avointa, mutta esimerkiksi ulos meno oli hänellä rajoitettua. Hänellä oli esimerkiksi tiukemmat kotiintuloajat, eikä siskon kaveriporukassa saanut olla miehiä, nyt kolmekymppinen Ardan kertoo lapsuudestaan.

 

Me ollaan siitä asti pistetty isälle vastaan, kun ollaan oltu teini-ikäisiä.

Ardan on asunut melkein koko ikänsä Suomessa. Erityisesti lapsena kuri oli perheessä tiukka. Hän sanoo, että pojat uskalsivat kuitenkin vuosien varrella nousta rajustikin isäänsä vastaan, kun tilanne tuntui epäreilulta.

– Jos perheessä on tyttöjä ja poikia, joskus poika saa olla vapaasti, eikä hänelle sanota mitään. Sen mitä mies saa tehdä, naisenkin pitäisi saada. Me ollaan siitä asti pistetty isälle vastaan, kun ollaan oltu teini-ikäisiä, Ardan sanoo.

”Jos isää ei ole, vanhin poika hallitsee koko porukkaa”

Afganistanilainen Ali, 31, tuli perheensä kanssa Suomeen 16-vuotiaana. Hänellä on yhdeksän sisarusta. Isä oli kuollut Afganistanissa, ja perhe lähti pitkälle matkalle äidin kanssa. Kaikki lapset olivat edelleen alaikäisiä, kun he lopulta saapuivat Suomeen.

Nyt 15 vuotta myöhemmin Ali on ehtinyt käydä Suomessa lukion, ammattikorkeakoulun ja hänellä on ollut oma yrityskin jo vuosia. Hän asuu nykyään pääkaupunkiseudulla.

 

Äidin on ollut tosi vaikea hyväksyä sitä, kun siskot ovat luopuneet huivista tai minä olen mennyt suomalaisen kanssa naimisiin.

Äiti oli alkuvuosina tiukka perheen kunniakäytännöistä.

– Alussa äiti aina huolehti, että tytöt käyttivät huivia ja muutenkin noudattivat islamin rituaaleja. Joskus äiti sanoi kotona meille kaikille, että ihmiset puhuvat pahaa, eivätkä pidä meistä. Meidän kuulemma piti käyttäytyä niin kuin afganistanilaiset ja vakaumuksen ja uskonnon mukaan.

Vaikka vuodet ovat pehmentäneet äitiä, suomalaiseen kulttuuriin sopeutuminen on ollut vaikeaa.

– Äidin on ollut tosi vaikea hyväksyä sitä, kun siskot ovat luopuneet huivista tai minä olen mennyt suomalaisen kanssa naimisiin, Ali kertoo.

– Normaalissa afganistanilaisperheessä isä on perheen pää. Jos isää ei ole, vanhin poika hallitsee koko porukkaa.


Ali on perheen vanhin poika, mutta sanoo, ettei ole halunnut ottaa kontrolloivaa roolia.

Ali itse kertoo rikkoneensa muitakin afganistanilaisen kulttuurin tabuja, jotta voisi paremmin integroitua Suomeen suomalaisten kulttuuriin. Hän kertoo ottaneensa riskin, koska silloin Alin mukaan oma yhteisö ja jopa oma perhe saattavat hylätä.

– Olen ollut vähän musta lammas perheessä, kun olen ollut suhteissa suomalaisten kanssa ja muuta. Afganistanilaisten silmissä olen siis ollut varmaankin huono esimerkki, eikä moni afganistanilainen minusta pidä. Joidenkin mielestä se on häpeä, että on unohtanut oman kulttuurin ja taustan. Mutta minulle on ihan sama, mitä ihmiset juoruavat tai puhuvat selän takana, Ali sanoo.

Alin mukaan afganistanilaisessa kulttuurissa on erittäin tärkeää mitä ulkopuoliset ajattelevat jostakusta tai hänen perheestään. Siksi Ali on huolissaan:

– Suomessa voi olla erittäin paljon afgaaniperheitä ja -naisia, jotka oikeasti ovat avun tarpeessa kunniakontrollin takia, mutteivät voi avata suutaan yhteisön ja perheen takia.

– Afganistanissa on silti vielä vaikeampaa. Siellä naisten oikeuksia poljetaan jatkuvasti. Naisilla ei ole oikeutta edes opiskella tai mennä töihin. Se riippuu toki perheestä ja heimohaaroista. Mutta jos katsotaan islamia sharia-lain kannalta, naisen pitää olla kotona. Se on väärin, Ali sanoo.

Ali sanoo, että hän haluaa kunnioittaa kaikkia uskontoja ja kulttuureja. Hän kuitenkin jatkaa, ettei Afganistanissa voisi ajatella näin vapaasti.

– Se on erilainen kuin taivas ja maa. Siellä sananvapautta ei ole ja pitää olla hyvin varovainen, mitä puhuu. Jos jostain syystä en saisi enää olla Suomessa ja minut vaikka käännytettäisiin ja lähetettäisiin Afganistaniin, ja puhuisin tällaisista asioista tähän sävyyn, se olisi sama kuin kuolema. Se olisi sama kuin että minut hirtettäisiin, kivitettäisiin tai muuta, Ali uskoo.

Miehet ja naiset erillään

Shengfiny Bol, 24, tuli perheineen Etelä-Sudanista Suomeen kiintiöpakolaisena 16 vuotta sitten. Bol oli silloin niin nuori, etteivät erilaiset säännöt vielä liiemmin ihmetyttäneet. Poika koki asian lähinnä erilaisuutena.

– Meilläpäin eivät tytöt ja pojat ole kavereita keskenään. Ehkä hiekkalaatikolla voivat olla, mutta eivät enää esimerkiksi teininä. Olihan se aluksi aika shokki Suomessa, että kaikki suomalaiset nuoret ovat samoissa tiloissa, Bol myöntää.


Bol sanoo, että aluksi hänen vanhempansa pyrkivät Suomessa noudattamaan tarkasti sääntöjä, joihin oli totuttu kotimaassa Etelä-Sudanissa.

– Mies ei saa siellä tuoda esimerkiksi naista kotiin, ellei halua mennä hänen kanssaan naimisiin. Aluksi en saanut minäkään. Vanhemmat olivat ihan, että ei niin voi tehdä, Bol kertoo.

Bol kertoo siskostaan, jolla oli Suomessa ala-asteikäisenä poikia ystävinä. Heilläkään ei kuitenkaan ollut asiaa Boleille.

– Meillä oli kaikilla [lapsilla] samat säännöt.

– Kaikissa juhlissa, mihin mentiin, naiset olivat ihan omassa tilassa ja miehet omassa tilassa. Samalla tavalla nuoret olivat eristyneinä, Bol kertoo.

Pikku hiljaa tilanne alkoi muuttua.

– Vanhemmat alkoivat vuosien aikana hellittää sääntöjä, ja sen jälkeen pystyi tuomaan vastakkaista sukupuolta olevia kavereita kotiin, Bol sanoo.

Bolin kokemuksen mukaan heidän perheessään kaikkia lapsia kohdeltiin samalla tavalla.

– Joissakin perheissä tytöt tekevät kaikki kotiaskareet. Meillä kuitenkin kun on vain yksi tyttö, olemme kaikki aina kantaneet oman kortemme kekoon, Bol sanoo.

Bolin mukaan perheen ainoaa tyttöä kuitenkin suojeltiin enemmän kuin poikia. Jos sisko esimerkiksi saapui kotiin vasta kotiintuloajan jälkeen, hänestä oltiin enemmän huolissaan kuin pojista samassa tilanteessa.

Bol tietää, että kaikissa perheissä ei ole yhtä helppoa.
– Osa vanhemmista pitää edelleen tiukempaa linjaa. Suurin osa on kuitenkin päätynyt siihen, että mennään enemmän mukaan suomalaiseen kulttuuriin, Bol sanoo.

– Lapsesta asti vanhemmat ovat sanoneet meille, että pitäkää omasta kulttuurista parhaat puolet ja ottakaa suomalaisesta parhaat, Bol kertoo.

– He ovat itsekin noudattaneet samaa oppia.

Jutussa esiintyvien Alin ja Ardanin nimet on muutettu heidän omasta pyynnöstään. Juttua varten on tehty taustahaastatteluja ja käytetty aineistona muun muassa opinnäytetyötä Diakonia-ammattikorkeakoulusta: Vantaan ylä- ja yhtenäiskoulujen koulukuraattoreiden kokemuksia kunniaväkivallasta maahanmuuttajataustaisten oppilaiden keskuudessa. (Tanja Karvinen ja Eija Sipilä, 2011)