Kommentti: Koen jatkuvaa häpeää lentämättömyydestä – Ruotsi on herkän omatunnon, Suomi huonon itsetunnon kotimaa

Julkaistu:

Kommentti
Suomalainen yltää helpommin myötähäpeään, arvelee toimittaja Tuomas Manninen.
Elämme uhkaavia aikoja, mutta teemme sen lennokkaasti. 1300–luvun ruttopelkoon verrattuna tyylipisteet ovat korkealla.

Heinä–elokuun vaihteesta jäi mieleen tieto, että taivaalla oli ollut yhtä aikaa enemmän lentokoneita kuin ikinä ihmiskunnan historiassa. Tiedon lähteeksi mainittiin Flightradar24. Se on kiehtova tuomiopäivän lähestymisestä kertova applikaatio.

Olin viikko sitten jalkapallo-ottelussa. Helsinki-Vantaan kentältä nousevat koneet ylittivät Järvenpään keskuskentän melkein useammin kuin pallo ylitti keskiviivan. Takanani puhuttiin koneista enemmän kuin jalkapallosta. Heillä oli Flightradar24.

Nykyajan kuumeinen riento on verkkoina tiivistyviä suihkujuovia ja miljoonia elämää sykkiviä ihmisiä istumassa penkeillä 10 kilometrin korkeudessa, matkalla jostain jonnekin, jostain syystä tai toisesta. Näin kuvailisi Olavi Paavolainen, jos eläisi.

Hän olisi siellä itsekin.

En tiedä, pitikö tieto lentämisen ennätyspäivästä paikkaansa. Päivä oli joka tapauksessa perjantai, ja Keski-Euroopassa lomakausi alkamassa. Kuulosti uskottavalta.

Tällä planeetalla lennetään nykyisin vierailla siivillä enemmän kuin ikinä, siis pois lukien linnut ja siipihyönteiset. Lentoliskot kuolivat pois. Jokin niiden ideassa ei toiminut. Lentävää ihmistä ei pysäytä mikään.

Eri asia on sitten, pitäisikö edes. Luultavasti nekin, jotka eivät vielä lennä, haluaisivat lentää. Voimmeko viedä heiltä sen mahdollisuuden? Köyhiltä ihmisiltä, kaukana periferioissa asuvilta, viidakkokansoilta, arojen paimentolaisilta. Eikö heilläkin ole oikeus kahteen viikonloppuun vuodessa tai syksyssä Prenzlauer Bergissä?

Aika yleisesti ajatellaan, että ilmastonmuutos aiheuttaa ilmastoahdistusta, joka aiheuttaa lentohäpeää. En ole huomannut, ainakaan täällä Suomessa.

Itse koen jatkuvaa häpeää lentämättömyydestä. Olen töissä alalla, jossa on uteliaita, reippaita nuoria ihmisiä, jotka matkustelevat koko ajan. Ja vähän vanhempia, jotka matkustelevat koko ajan. Toiset Maan äärissä, toiset Thaimaan äärissä, Kroatiassa tai Kanarialla. Facebookin kuvasadon perusteella kukaan heistä ei tunne lentohäpeää.

Pelkkää iloa ja vapautta arjesta.

Kun kuuntelen keskusteluja avokonttorissa, tunnen itseni peräkammarienpojaksi. En ole koskaan tuntenut kuumaa hiekkaa varpaideni välissä tai nähnyt valtameren raukeita aaltoja. Minulle naureskellaan.

Jyväskylän yliopiston sosiologian professori Terhi-Anna Wilska puhui reilu viikko sitten HS:ssa hyvin tervejärkisesti. Hänen mukaansa ilmastonmuutoskeskustelu tuottaa harhaisen kuvan siitä, miten suuri massa toimii. Uhrauksiin on valmis hyvin pieni osa ”ideologisia ihmisiä”. Ideologiset ihmiset ovat ihmisistä raskaimpia.

”Koulutettu hyvätuloinen väestö on eniten huolissaan. Toisaalta heillä on rahaa kuluttaa ja lentää”, Wilska muistutti paradoksista, lisäten: ”He ovat varmaankin niitä, jotka kokevat ilmastoahdistusta.”

Ehkä niin, mutta kun ajattelee, mikä kaikki muu nykyihmistä ahdistaa, kuten se, että ei voisi lentää lomalla minne haluaa, niin sinne yleiseen ahdistukseen se ilmastoahdistus hajaantuu kuin suihkujuova taivaalla ylätuulten lempeässä hyväilyssä.

Lentohäpeän eli flygskamin kotimaa on Ruotsi, jossa asuu maailman hyvä omatunto. Suomessa asuu joulupukki, krääsän ja kulutushysterian irvokas symboli.

Suomalaiset eivät yleensä tunne häpeää omista tekemisistään. Jos Ruotsi on herkän omatunnon kotimaa, Suomi on huonon itsetunnon kotimaa. Eikä sellaista ihmistä saa syyllistää, jolla muutenkin on paha olo, koska se on kateellinen kaikille, joilla menee paremmin tai joilla se luulee menevän paremmin. Eli kaikille.

Olen ymmärtänyt, että lentohäpeää tunnetaan – siis teoriassa – omasta lentämisestä, ei muiden, koska silloin puhuttaisiin lentomyötähäpeästä.

Myötähäpeään suomalainen yltää helpommin. Maalaiset myötähäpeävät kaupunkien vihreiden luonnosta vieraantumista. Kaupunkien vihreät häpeävät maalaisten luonnosta vieraantumista.

Parasta on muiden syyllistäminen.

Maalaiset eivät halua luopua ilmastonmuutosta kiihdyttävistä lehmistään. Vihreät hipsterit eivät halua luopua ilmastonmuutosta kiihdyttävistä Berliinin-lennoistaan. Kukaan suomalainen, jolla on auto, ei halua luopua autostaan. Itse asiassa kukaan meistä ei halua luopua mistään. Eikä luovu.

Lehmistä luovutaan, kun ei enää jakseta herätä lypsämään. Berliinin-matkoista luovutaan, kun se on jo nähty. Praha meni jo, mutta ehkä aitous odottaa Sofiassa.

En siis lennä eikä minulla ole autoa. Mutta jos lentäisin ja omistaisin auton, en luopuisi niistä ilmaston vuoksi. Tiettyjä muutoksia voisin tehdä ruokavaliooni, mutta en ilmaston, vaan kolesterolin vuoksi.

Raimo Häyrysen radioselostuksista jäi mieleen luonnehdinta Punakoneen puolustajasta Valeri Vasiljevista, johon ei tehonnut kuin ”luuvalo tai rautasaha”. Ihminen on sellainen laji, että siihen eivät tehoa kuin kriisi tai pakko. Ensin kriisi, sitten pakko.

Kun on jo ihan pakko.

Sekin vielä, että me täällä pohjoisella havuvyöhykkeellä kuulumme ilmastonmuutoksen hyötyjiin. Siksi voi juuri ja juuri hyväksyä Visit Finlandin Rent a Finn -kampanjan, jolla yritetään saada lisää turisteja Suomeen.

Lentämällä tietysti.

Maailmasta on äkkiä tullut ristiriitainen paikka elää. Mistään ei voi oikein enää nauttia. Omasta hengittämisestä alkaen kaikki aiheuttaa ilmastonmuutosta. Neste Ralli totta kai. Formulat. Museoautoharrastus.

Vaikka Malmin lentokentän vihervyöhyke olisi miten tärkeä alueellinen ulkoilu-, virkistys- ja luontokokonaisuus, jostain löytyy vihreä hipsteri – joka ei ole koskaan käynyt paikan päällä tutustumassa kohteeseen – muistuttamaan, että pienlentäminen on perkeleestä. Tunnelma on heti pilalla.

Paljon paheksuttu, mutta mainettaan paljon parempi Kaljakellunta olisi monella tavalla tulevaisuuden laji, perustuuhan se valjastamattoman vesivoiman hyödyntämiseen. Ainoa vaan, että kumiveneiden raaka-aineena käytetään öljyä. Ja ne veneet alkavat olla tosi isoja. Yksisarvisia ja muita.

Miksikö en lennä? Kärsin jonofobiasta, joka on paniikkihäiriön lievempi muoto. Toisekseen viihdyn Suomessa, jossa vuodenajat matkustavat ympärilläni. Jokainen päivä on erilainen. Matkustan ajassa, paikallani.

Kolmanneksi olen pakkoneurootikko. Menisin sekaisin ajatuksesta, että matkustan Nepaliin, vaikka voisin matkustaa Swazimaahan. Mielen kaaoksesta johtuu, että harvoista matkoistani kolme on suuntautunut Skotlantiin. Joka on kuin Suomi.

Eli parempi pysyä Suomessa.

Kommentit

    Näytä lisää
    Kommentointi on päättynyt